Aihearkisto: Kuhmo

Tervan tie polkupyörällä – Kuhmo ja kotimatka

Retken viimeinen päivä alkaa lämpimästi. Kun teltan katonrajassa oleva mittarini näyttää 32 asteen lukemaa, avaan teltan ovet saadakseni tuuletusta. Tämän jälkeen en enää viitsi yrittää nukkua, vaan käyn aamutoimiin.

Sateet loppuivat eilen illalla ja yö on ollut poutainen. Aamuaurinko on kuivattanut teltan ja myös kaikki eilen illalla kosteina olleet varusteet ovat nyt kuivat. Erinomaista! On aina mukavampaa, kun voi pakata varusteet kuivina.

Sääennusteen mukaan poutasää ei kestä tänäänkään kauaa – jo iltapäiväksi on luvassa sateita. Syön aamupalan ja sitten pakkaan tavarat pyörän päälle. Teen nopean kierroksen alueella ja lähden sitten kaupungille tarkoituksena syödä lounas jossain ja tutustua joihinkin paikallisiin nähtävyyksiin. Ensin käyn kuitenkin katsomassa Kalevalakylää, joka on joskus ollut täällä Kalevalassa, mutta sekään ei ole enää toiminnassa. Löydän vain ison rakennuksen, joka on suljettu ja hylätyn oloinen. Myöskään Kalevalakylän nettisivut eivät toimi.

Kalevala on nyt nähty ja lähden keskustaan. Löydän torin läheltä ruokapaikan, jonka nimi on ”Lounaskahvila Neljä Kaesaa”. Kurkistan sisälle ja totean asiakkaita olevan paljon. Se on yleensä hyvä merkki. Varaan paikan pyöreän pöydän äärestä ja menen jonon jatkoksi maksamaan lounaani. Salaatti-, leipä- ja ruokajuomavalikoimat ovat hyvää keskitasoa, mutta pääruoka tuottaa pettymyksen. Tarjolla on jauhelihaperunalaatikkoa ja nakkeja kasvispedillä. Jotain keittoakin taitaa olla valittavissa. Nakkiruoka on vaatimaton esitys: alin kerros – se kasvispeti – on kokonaisuuden paras osa, sen päällä olevat nakit arvatenkin halvinta mahdollista laatua ja pintakerroksen muodostaa epämääräinen juustokuorrutus. Ei minulla mitään nakkeja vastaan ole, ne ovat parhaimmillaan oikein hyviä. Mutta nämä ovat kaukana siitä – löysiä, mauttomia pötkylöitä, jotka eivät vie nälkää, vaan ruokahalun. Saan vatsani täyteen, joten siinä mielessä ruoka täyttää tehtävänsä, mutta pettynyt olen.

Ruokaillessani mietin, mitä tekisin tämän jälkeen. Kuhmossa olisi Tervan tie -näyttely, mutta sinne on täältä matkaa kolmekymmentä kilometriä. Antaapa olla. Olisiko keskustassa kuitenkin jotain? Onhan täällä. Ensinnäkin ihan must-kohde, Tervansoutajan patsas. Käyn sen vierellä viettämässä hiljaisen hetken ikään kuin retkeni virallisena päätöksenä.

Patsaalta on parin kivenheiton matka Juminkekoon, Kalevalan ja karjalaisen kulttuurin informaatiokeskukseen. Vierailija otetaan täällä hyvin vastaan. Nuori nainen kysyy, olenko käynyt aikaisemmin. En ole, vastaan. Hän ehdottaa, että hän voisi kertoa paikasta ja näyttää, mitä heillä siellä on. Mainiota! Henkilökohtainen opastus on parasta, mitä satunnainen kävijä voi toivoa, kun ei paikasta mitään ennakolta tiedä.

Auditoriossa on mahdollisuus nähdä ja kuulla multimediaesityksiä. Aiheita on toistakymmentä kappaletta ja esitysten pituus vaihtelee. Saan valita mieleiseni, ja kun tarjolla on ”Kalevala 25 minuutissa”, valitsen sen. Yleissivistyksessäni on kansalliseepoksemme kohdalla sen verran aukkoja, että arvelen tällaisen esityksen paikkaavan niistä ainakin suurimmat.

Juuri, kun esitys on loppumassa, saapuu auditorioon kaksi muuta vierailijaa. Sanon heille, että tämä esitys loppuu aivan pian, mutta oppaalta voi pyytää joko saman tai jotain muita esityksiä katsottavaksi. He tekevät sen ja minä lähden katsomaan, mitä muuta talossa on näytillä.

Kun katselen näyttelytilassa olevaa ”Kaikki riippuu auringosta” -näyttelyä, tulee neitokainen sinne ja ojentaa nähtäväkseni näyttelyssä esillä olevat teokset valmistaneiden taiteilijoiden tietoja sisältävän paperinipun. Tätä en näyttelytilaan mennessäni huomannutkaan sivupöydällä.

Erinomainen palvelu jatkuu. Vähän ajan kuluttua sama neitokainen on jälleen asialla: hän kertoo, että auditoriossa alkaa nyt menossa olevan esityksen jälkeen puolen tunnin ohjelma revontulten äänistä, niiden havainnoimisesta ja tutkimisesta. Aihe kiinnostaa, joten käyn kuuntelemassa vielä tämän esityksen ja sitten kiitän neitokaista hyvästä opastuksesta ja lähden jatkamaan kierrostani Kuhmon keskustassa.

Menen katsomaan kirkkoa. Ottaisin siitä kuvan, mutta en löydä kuvakulmaa, jossa sekä kirkko että kellotapuli näkyisivät kokonaan, ilman edessä olevia puita ja taustalta suoraan kameraan paistavaa aurinkoa. Viimeksimainitusta tosin ei ole haittaa enää kauaa, sillä taivas on peittymässä hyvin tummiin pilviin. Polkaisen torille ja katselen, olisiko sillä suunnalla kahvilaa tai muuta paikkaa, johon voisin hakeutua sateensuojaan.

Onhan siellä. Kulman takana on ”Kaesan kotileipomo”. Onpas täällä näitä Kaisoja. Menen kotileipomon kahvilaan, ostan ison pullan ja ison kahvin, ja asetun ikkunapöytään niitä nauttimaan. Voimakkaat tuulenpuuskat vyöryttävät tummat pilvet keskustan päälle ja alkaa sataa. Vettä tuleekin nyt oikein kunnolla ja katu peittyy monen sentin paksuisen vesikerroksen alle. Eihän mikään sadevesiviemäröinti pysty tällaista määrää imaisemaan.

Olisi hienoa ottaa kuva tästä sateesta, mutta en kehtaa, koska kaksi miestä istuu kahvilan ulkokatoksen alla olevilla tuoleilla, kasvot rakennukseen päin. Katsoisivat nyt toiseen suuntaan.

Sade jatkuu ja kello käy. Nythän minulla on määräaika, josta ei sovi myöhästyä. Linja-auto Kajaaniin lähtee 15.30 ja se on ainoa kyyti pois täältä tänään. Onneksi sade kuitenkin hellittää kolmen maissa sen verran, että sovin sekaan. Olisihan minulla ne sadekamppeetkin, mutta en haluaisi enää ottaa niitä esille, kun joutuisin sitten pakkaamaan ne märkinä linja-automatkan ajaksi.

Polkaisen hiljaisessa sateessa linja-autoasemalle. Asemarakennuksen edessä on viisi lähtölaituria ja kauempana on pysäköintipaikat ainakin yhtä monelle linja-autolle. Nyt täällä ei näy ainuttakaan. Näkymä kuvaa hyvin suomalaisen linja-autoliikenteen nykytilaa. Syrjäseutujen autioituminen ja autoistuminen ovat tappaneet julkisen liikenteen kannattavuuden, eikä Kuhmon kaltaisilla seuduilla kannata ajaa kuin pari vuoroa päivässä, ja nekin vain isojen taajamien välillä. Koulupäivinä on toki koululaisliikennettä, mutta ei se täytä tällaista linja-autoasemaa elämällä.

Pari pikkupoikaa temppuilee pyörillään tyhjällä aukiolla. Keuliminen loppuu, kun toisella putoaa kännykkä taskusta. Hetken päästä pari hiukan isompaa sälliä päristelee aukion halki mopoilla, joiden pakoputkissa ei taatusti ole kaikki sisälmykset tallessa. Tästä vähän myöhemmin asialla ovat taas muutamaa vuotta vanhemmat nulikat, jotka kaasuttelevat tuunatuilla autoillaan. Haluan pois. Miksei se linja-auto jo tule.

Tuleehan se. Viisi minuuttia ennen lähtöaikaa. Turha olisikaan tulla aikaisemmin, koska matkustajia on niin vähän, alle kymmenen. Tällaisen joukkion rahastamisessa ei kauaa mene – ei, vaikka yhdellä matkustajalla on mukanaan polkupyörä ja sen päälle ripustetut tavarat.

Linja-auton kyydistä on hauska katsella paikkoja, jotka muistan edelliseltä päivältä. Kylläpä ne tulevat vastaan kovaa vauhtia. Kuhmon lähellä taivaalta putoaa muutama sadekuuro, mutta sitten sää poutaantuu ja Kajaanissa on aurinkoista. Täällä minulla on tunti aikaa ennen kuin matka jatkuu Joensuusta Ouluun menevän pikavuoron kyydissä. Ehdin siis syömään.

Muistan oikein: Kajaanin linja-autoasemalla on kebab-ravintola. Sinne menen. Annos on yllätyksetön, samanlaisia saa missä tahansa kebab-paikassa missä tahansa Suomessa. Mitään vikaa siinä ei ole. Saan vatsan täyteen ja menen ulos odottelemaan linja-autoa. Huomaan asemarakennuksen sivustalla, rahtipuolella, Pohjolan Matkan auton, jonka linjakilvessä lukee Kajaani – Oulu. Hmm. Joensuun-auton ei pitäisi vielä olla tässä. Menen kysymään.

”Menneekö tämä Ouluun”, kysyn. ”Joo, mennee”, vastaa rahtipaketteja lastaava mies. Hän kertoo, että Joensuusta tulevassa autossa on vikaa ja auto vaihdetaan tässä. Kun totean, että tämä pyörä ja tavarat olisivat tulossa kyytiin, mies menee vaikean näköiseksi. ”Alakaa olla meleko täynnä tämä ja Joensuusta tullee vielä lissää paketteja jotka pitäs saaha kyytiin.” Kierrämme auton toiselle puolelle, jossa on vielä tilaa. Auto on korkeaa mallia, keskimoottorinen, joten taka-akselin etupuolella on auton keskilinjalla matala tila. Sinne pyöräni juuri mahtuu, ja sen ympärille kaikki nyytit. Onnistui!

Tämä sattumus oli itse asiassa onnenpotku. Jos autonvaihtoa ei olisi tässä tehtävänä, olisi pyöräni voinut jäädä sopimatta kyytiin – Joensuusta tulevassa autossa ei välttämättä olisi ollut pyörän kokoista tyhjää tilaa.

Matkustajia autossa ei ole paljonkaan, mutta rahtia kyllä senkin edestä. Hyvä, että edes jotain kuljetettavaa on. Onnikkamatka kohti Perämeren Pariisia sujuu yllätyksettömästi, mitä nyt aivan loppumatkasta joudun vaihtelemaan paikkaa auton puolelta toiselle, kun yritän piiloutua edestäpäin paistavalta auringolta. Mutkaisella tiellä se paistaa milloin oikealta, milloin vasemmalta, ja nykytyylin mukaisesti linja-auton sivuikkunoiden verhot ovat sellaista tyhjänpäiväistä harsoa, joka vaimentaa auringon paistetta, mutta ei peitä sitä.

Oulun linja-autoasemalle saavutaan kymmenkunta minuuttia myöhässä. Kerään omaisuuteni auton ruumasta nurmikolle, pakkaan nyytit pyörän päälle viimeisen kerran ja polkaisen kotiin.

Ajoreittini kokonaisuudessaan. Päivämatkat 87 km, 72 km, 67 km, 58 km, 14 km ja 65 km. Kotiinpaluupäivänä ajoa tuli vielä 13 km, joten matkan kokonaisajomatkaksi tuli 375 kilometriä.

Ajoreittini kokonaisuudessaan. Päivämatkat 87 km, 72 km, 67 km, 58 km, 14 km ja 65 km. Kotiinpaluupäivänä ajoa tuli vielä 13 km, joten matkan kokonaisajomatkaksi tuli 375 kilometriä.

Viimeisenä aamuna teltassa tulee lämmin.

Viimeisenä aamuna teltassa tulee lämmin.

Hiljentyminen Tervansoutajapatsaan äärellä.

Hiljentyminen Tervansoutajapatsaan äärellä.

Juminkeko.

Juminkeko.

Rankkasade lähestyy Kuhmon keskustaa.

Rankkasade lähestyy Kuhmon keskustaa.

Kuhmon linja-autoasema ja tyhjät lähtölaiturit.

Kuhmon linja-autoasema ja tyhjät lähtölaiturit.