Enpä ole pitkään aikaan kirjoittanut tänne mitään. Syynä ei ole se, että ei olisi asiaa, vaan lähinnä se, että kirjoittaminen sattuu. Käteni ovat viime vuosina pikkuhiljaa kipeytyneet nivelrikon vuoksi ja koska päivätyöni huonekalupuuseppänä on mitä suurimmassa määrin käsillä tekemistä, on kipu seuranani niin suuren osan ajasta, etten enää ehdoin tahdoin halua sitä lisätä. Tietokoneella kirjoittamiseen liittyy sellaista sormien liikuttamista, joka saa nivelet kipuilemaan jo 10-15 minuutin jälkeen. En kuitenkaan halua tätä osaa ulkoilmaharrastuksestani kokonaan hylätä.
Tätä kirjoittaessani, pääsiäisenä 2020, eletään Oulun korkeudella aikaa, jolloin talvi muuttuu lopullisesti kevääksi. Lumi – se vähä mitä tänä talvena täällä oli – alkaa olla enimmäkseen sulanut, mutta vesistöt ovat vielä tukevasti jäässä. Talvi on ollut sään puolesta outo, mutta näinä aikoina päällimmäinen puheenaihe on koronavirus, joten kai se pitää tässäkin tekstissä mainita. Jätän sen aiheen kuitenkin maininnan asteelle, eiköhän siitä ole muualla ihan riittävästi kirjoitettu.
Blogitekstien kirjoittaminen ei ole ainoa asia, mikä vapaa-ajaltani on jäänyt tänä talvena pois. En ole myöskään käynyt retkillä enkä maratonkävelyillä. En koe tällä hetkellä kaipaavani niihin liittyvää fyysistä kuormitusta, koska saan sitä lajia työssäni aivan tarpeeksi. Kyllä minä edelleen olen kävellyt työmatkoja, mutta ilman sen suurempaa tavoitteellisuutta. Ja nyt kevään koittaessa olen siirtymässä – tai jo suurelta osin siirtynyt – työmatkapyöräilyn pariin. Tämä siirtymä tapahtui suunniteltua aiemmin koronaviruksen vuoksi: kun talvella tapanani oli mennä töihin linja-autolla ja kävellä takaisin, ja kun linja-autossa joutuu pakostakin olemaan suhteellisen lähellä muita ihmisiä eli potentiaalisia tartunnan lähteitä, näin hyväksi tehdä keväälle suunnittelemani kulkumuotomuutoksen jo maaliskuun loppupuolella. Ajokelit eivät vielä ole joka paikassa suosineet kesärenkailla ajamista, mutta en ruvennut hankkimaan täksi lyhyeksi ajaksi nastarenkaita. Ainahan voin taluttaa pyörän liukkaimpien paikkojen läpi.
Ulkoilusta en ole luopunut, enkä sitä vähentänyt – pikemminkin päinvastoin. Retkeilyltä ja maratonkävelyiltä vapautuneen tilan elämässäni on täyttänyt kalastus. Se tarjoaa minulle mahdollisuuden olla ulkona, rentoutua ilman kohtuutonta fyysistä kuormitusta ja kun hyvällä tuurilla saan samalla hankituksi hyvää, terveellistä ja halpaa ruokaa, on ollut helppo antaa harrastuksen viedä mennessään. Nykyään menen käytännöllisesti katsoen jokaisena vapaapäivänäni kalaan – näin talvikaudella pilkille, ja kunhan vedet vapautuvat, siirryn onkimiseen, perhokalastukseen ja vetouisteluun.
Pilkkimisen – tai minkä tahansa kalastusmuodon – oppimiseen on olemassa yksi keino: kalasta paljon ja usein. Minä olen käynyt Oulussa ja lähiympäristössä monessa paikassa, lähinnä järvillä, ja löytänyt monta mieluista paikkaa. Saaliit ovat vaihdelleet suuresti – paikasta, josta jonain päivänä olen saanut hyvän saaliin, en välttämättä ole seuraavana päivänä saanut mitään. Ja tässä on yksi kalastuksen koukuttavuuden syistä: koskaan ei voi tietää, saako mitään, ja jos saa, mitä saa ja kuinka paljon. Näin ainakin kaltaisellani luomupilkkijällä.
Tuntuu siltä, että suurin osa pilkkijöistä turvautuu kalojen etsinnässä nykyään kaikuluotaimeen. Minä en. Mielestäni olennainen osa vapaa-ajan kalastusta on tuntea kalastuspaikat ja kalojen käyttäytyminen niin, että kalat löydetään ilman teknisiä apuvälineitä (ammattikalastus on asia erikseen). Jos jään alla on vettä vaikkapa viisi metriä, saattavat kalat olla pohjan tuntumassa, heti jään alla tai missä tahansa siltä väliltä. Kaikuluotaimesta näkee yhdellä silmäyksellä, millä syvyydellä kalat ovat. Samaten siitä näkee yhdellä silmäyksellä, kuinka syvästi paikalla on vettä. Pidän arvokkaampana ja luontoa kunnoittavampana tapana pilkkiä niin, että kaloillakin on mahdollisuus. Kun jäähän on tehty reikä, lasketaan pilkki pohjaan samalla seuraten, kuinka pitkästi siimaa menee (jolloin saadaan selville veden syvyys siinä kohdassa), ja siitä lähdetään sitten vähän kerrassaan nostamaan pilkkiä ylemmäs, kunnes löydetään syvyys, jolla kalat ovat. Tai sitten ei löydetä. Siinä tapauksessa siirrytään toisaalle ja aloitetaan sama alusta. Näin muodostuu vähitellen tietämys kalastuspaikan pohjanmuodoista ja opitaan lisää kalojen käyttäytymisestä.
Tänä talvena olen käynyt pilkillä näissä paikoissa (paikannimet ovat karttalinkkejä):
Ahveroinen (ahven)
Iso Viitajärvi (ahven, särki, kiiski)
Jäälinjärvi (ahven)
Kuivasjärvi (ahven, särki, kiiski)
Kuivasmeri (ahven, särki, kiiski, salakka, norssi)
Lämsänjärvi (ahven)
Nurmijärvi (ahven, särki, kiiski)
Onkamonjärvi (ahven)
Papinjärvi (ahven)
Pikku Viitajärvi (ahven)
Vähä-Vuotto (ahven)
Paikat ovat tuossa aakkosjärjestyksessä. Sen kummempaan paremmuusjärjestykseen en näitä lähde laittamaan. Tällä minun pilkkimiskokemuksellani ei oikein voi vielä lähteä syyttämään mitään muuta kuin omaa osaamattomuuttaan, jos kalat jäävät saamatta.
Suurin saaliini – lukumääräisesti – on tullut Nurmijärvestä: 92 kalaa yhden päivän aikana. Siinä oli yksi särki, 18 kiiskeä ja 73 ahventa. Noista kaloista valtaosa oli tosi pieniä. Lähdin sillä mielellä pilkkimään, että nyt otan kaiken mitä saan. Yhtään kalaa tuosta määrästä ei mene hukkaan, vaikka ne pienet ahvenet olivat tosi pieniä, sormenmittaisia. Ne eivät jää omaan käyttöön, vaan menevät ystävälle kukkoahveniksi. Kiisket käytän kiiskikeittoon ja särjestä nyt saa vaikka mitä. Tarkemmin kerron kalaruokaresepteistäni artikkelissa Tapsan kalakeittiö.
Melkoisen määrän kalaa sain kerran myös Kuivasmereltä, mutta siinäkin saaliissa oli huomattava osa epätavallisella tavalla pyydystettyä kalaa: päivän 59 norssista (eli merikuoreesta) vain 25 tuli itse pilkkimällä, loput keräsin jäältä. Kun olin ollut jo monta tuntia pilkillä, eikä saalista ollut juurikaan tullut, lähti lähellä pilkkinyt pariskunta pois ja ohi mennessään vinkkasivat, että heidän paikastaan oli noussut norssia hyvin. No minä siirryin sinne ja siellä oli heidän jäljiltään jäällä 34 norssia – eivät olleet niitä huolineet! Minulle kelpasivat ja niistä olen tehnyt jo monta ateriaa. Norssithan ovat vallan herkullisia voissa paistettuina, keitettyjen pottujen kera tarjottuina.
Eikä tuo ollut ainoa kerta, kun poimin kaloja jäältä. Liki samassa paikassa oli kerran kymmeniä särkiä jätetty jäälle, osa niistä tosi isojakin. Minä keräsin niitä silloinkin mukaani sen verran mitä sain kuljetettua, ja niistäkin olen tehnyt monta maukasta ateriaa.
Nähtävästi Kuivasmeri on paikka, jonne myös pösilöt menevät pilkille. Jos jotain kalaa ei halua ottaa, olisi parempi palauttaa se veteen, ja jos sattuu pilkkimään paikassa, josta tulee paljon tällaista kalaa, kannattaisi vaihtaa paikkaa. Aivan liian usein olen Kuivasmerellä lisäksi nähnyt pilkkijöiden paitsi tuhlaavan kaloja, myös kohtelevan niitä epäasiallisesti: kalat heitetään jäälle tainnuttamatta ja tappamatta, jolloin ne paleltuvat ja tukehtuvat kuoliaaksi. Itse pyrin aina mahdollisimman nopeasti käsittelemään kalan, jotta en aiheuttaisi sille tarpeetonta kärsimystä. Ja jos saan kalan, jota en huoli, pyrin irrottamaan koukun hellävaraisesti ja sitten palautan kalan nopeasti takaisin veteen.
Pilkkikausi alkaa kohta olla lopuillaan. Onhan sitä kestänytkin. Marraskuun alussa aloitin, ja ainakin huhtikuun puoleenväliin sitä kestää. Siis 5,5 kuukautta. Ja joka kuukauteen mahtuu neljä viikonloppua ja jokaiseen viikonloppuun kaksi mahdollista pilkkipäivää. 5,5 kk x 4 vkl/kk x 2 pv/vkl = 44 päivää. Aivan jokaisena mahdollisena päivänä en ole pilkille mennyt, mutta kyllä niitä tähän kauteen tulee mahtumaan varmasti ainakin 35 kappaletta. Ja jokaisena pilkkipäivänä teen usein melkoisen määrän reikiä, enimmillään niitä on tullut porattua jotain 60-70 kappaletta. Joskus tosin olen selvinnyt viidellä. Voisi arvioida, että keskimääräisenä pilkkipäivänä poraan ainakin 25 reikää. 35 päivää x 25 reikää/päivä = 875 reikää. Alkutalvesta jää on ohutta ja siitä pääsee läpi 10-15 kairankierroksella. Lopputalven paksuihin jäihin reiän teko vaatii helposti 40-50 kierrosta. Olisiko tässä sopiva keskiarvo 30 kierrosta? Siten 875 reikää x 30 kierrosta = 26250 kierrosta. Siitä tulee aika hyvä käsivarsien kiertoliiketreeni. Huonona puolena tuossa toki on, että se kaikki on yhteen suuntaan. Kuka osaisi kehittää kaksisuuntaisen pilkkikairan?
Olen tässä alkuvuoden aikana järjestellyt myös videoni uusiksi. Vimeoon en enää niitä laita, vaan kaikki uudet sekä kohtuullinen määrä vanhempaa tuotantoa löytyvät kahdelta YouTube-kanavalta: retki-ja kävelyaiheiset videot ovat Elämäntapakävelijän kanavalla ja kalastusaiheiset Tapsan kalakanavalla.
