TapaniK | tapanikunnas.net

Maantievaelluksen viimeinen aamu on aurinkoinen. Määränpäähän on tästä enää kuusi kilometriä eli parin tunnin kävelymatka. En vielä tiedä, missä retken tarkka päätepiste on – tarkoitukseni on etsiä Taivalkosken keskustasta jokin kivannäköinen ja rauhallinen paikka, jossa voin kuvata retkivideon päätösotoksen. En muista, olenko koskaan käynyt keskustassa. Ainakaan minulla ei ole siitä minkäänlaisia muistikuvia.

Yö on ollut kylmä – alin lämpötila noin viisi astetta – ja kun ei ole tuullut, on teltan ulomman kankaan sisäpinta taas märkä. Vaikka aurinko paistaa, ei se juurikaan lämmitä telttaani, jonka onnistuin pystyttämään puiden varjostamaan paikkaan. Täytyy sitten kotona viedä teltta ullakolle kuivumaan.

Leirin purkaminen tuntuu tänään erilaiselta. Onhan tämä viimeinen kerta pitkään aikaan, kun pakkaan tavarat kärryyn ja lähden sen kanssa kulkemaan. Seuraavan retkeni aion tehdä taas rinkan kanssa, koska haluan selvittää, missä kunnossa selkäni on nyt. Kesän alussa se kipeytyi aika pahasti rinkkaa kantaessa ja olen sitä nyt yrittänyt jumpata ja vahvistaa kesän ajan. Maantievaellukset eivät kuitenkaan jää tähän. On tämä niin uskomattoman helppo tapa kulkea pitkä matka kävellen.

Aamutoimieni aikana ilma lämpenee nopeasti ja liikkeelle lähdettyäni saan pysähtyä jo parinsadan metrin jälkeen riisumaan takin. Tästä on tulossa taas lämmin päivä. Juuri ennen Taivalkosken keskustaan saapumista saan vielä kerran kavuta pitkän ja jyrkän ylämäen, jossa kiivettävää on kolmisenkymmentä korkeusmetriä. Mäessä minut ohittaa Pohjolan Matkan linja-auto – olisikohan tuo se auto, jonka kyydissä lähden muutaman tunnin päästä kohti Oulua?

Taivalkosken keskustaan pääsee valtatieltä monesta kohdasta. Minä käännyn ensimmäisestä mahdollisesta paikasta voidakseni ylittää Iijoen pitkin siltaa, jolta avautuu näkymä koskeen. Olisihan hölmöä kävellä kokonaisen viikon pituinen taival Oulusta Taivalkoskelle näkemättä lopulta itse Taivalkoskea.

Koskessa näkyy olevan koskimelojien harjoittelupaikka ja onpa siellä yksi meloja juuri nyt vesilläkin. Hurjan näköistä hommaa! Minä tyydyn ottamaan pari kuvaa koskesta ja sitten jatkan matkaa.

Ensikosketus Taivalkosken keskustaan on samanlainen kuin moneen muuhunkin maaseutukeskustaan tullessa: tyhjiä tai tyhjältä näyttäviä liiketiloja, valtava tyhjyyttään ammottava aukio (entinen tori?) ja linja-autoasema, josta ei voi mitenkään päätellä, pysähtyvätkö linja-autot oikeasti siinä vai kenties jossain aivan muualla.

Jatkan matkaa suuntaan, josta oletan löytäväni keskustan keskeisimmät paikat. Ohitan Jalavan kaupan, jossa on myös kahvila – tuonne voisin tulla aikaa kuluttamaan sitten, kun olen tehnyt tärkeimmät asiat eli kuvannut videon päätösotoksen ja syönyt lounaan. Edessä vasemmalla näkyy S-Market. Sieltä voisin vaikka käydä ostamassa jonkin salaatin lounaakseni. Kaupan edustalla on torialue ja edempänä pieni nurmikenttä, johon on pystytetty jotain jännää. Se jännä osoittautuu kirjailijaprofessori Kalle Päätalon muistomerkiksi.

Tässähän se on! Tässä on paikka, joka on rauhallinen, miellyttävän näköinen ja ennen kaikkea riittävän erityinen ja arvokas maantievaelluksen päätepisteeksi. Tarkkaan ottaen tämä kirjan lehtiä kuvaava osa on puolikas muistomerkistä: toisen osan muodostaa torin toisessa päässä oleva avonainen kirja.

Asettelen kärryn ja kamerajalustan sopiviin paikkoihin nurmikolle ja kuvaan videon päätösotoksen. Paikan rauhallisuus helpottaa kuvaamista enkä sekoa sanoissani, vaan saan otoksen purkkiin yhdellä yrityksellä. Tuulikaan ei sitä onnistu pilaamaan.

Kun saan kuvaussessioni valmiiksi, muutama ihminen kulkee ohi ja kysyy ne tavanomaiset kysymykset. Käymme jo tutuksi tulleen keskustelun siitä, mikä tässä on homman nimi, mistä tulen, minne menen jne.

Maantievaellus on nyt päättynyt. Olen kävellyt Oulusta Taivalkoskelle seitsemässä päivässä. Kävelymatkaa varsinaisen vaelluksen osalta tuli 36 + 21 + 26 + 28 + 29 + 21 + 6 = 167 kilometriä ja siihen sitten päälle muut, mm. iltaisin leiripaikan ympäristössä ja matkan aikana pitämilläni tauoilla tapahtuneet kävelyt.

Selvitän netistä linja-autoaikataulut. Seuraava Ouluun menevä bussi lähtee 14.10, joten minulla on tässä sopivasti aikaa hakea ja syödä lounas sekä käydä kahvilla. Ajatus salaattilounaasta miellyttää ja toteutan sen hakemalla kana-caesarsalaatin S-Marketista. Samalla ostan myös eväät linja-automatkalle. Torilta löytyy penkki, jolle käyn istumaan ja syömään. Lounasta puputtaessani yksinäinen poro kävelee torin halki.

Sitten Jalavan kahvilaan, kahville ja lehtiä lukemaan. Kahvilasta saan varmistettua, että linja-auto pysätyy Linja-autoasemaksi merkityssä paikassa. Kun kello lähestyy kahta, siirryn linja-autoasemalle, irrotan kärrystä vetoaisan pyörineen ja työntöaisan, ja jään odottamaan auton lähtöaikaa. Auto saapuu ja se näyttäisi olevan sama, joka minut aamupäivällä ohitti. Tavaratilassa on sopivasti tilaa kärrylleni; nostamme sen kuljettajan kanssa kyytiin ja sitten alkaa kotimatka. Valitsen istumapaikan auton oikealta puolelta. Näin olen kotimatkan ajan tien samassa reunassa, jota olen viikon ajan kävellyt toiseen suuntaan.

Matkan aikana katselen tienvarren tuttuja paikkoja hämmennyksen vallassa: kuinka nopeasti ne tulevatkin vastaan. Tuntuu kuin muistaisin kaiken: tuon talon, tuon kiven, tuon puun. Tuossa pysähdyin lounaalle, tuossa pidin kahvitauon, tuossa kävin pissalla. Olen ottanut tämän tien omakseni, se on osa minua ja minä olen osa sitä. Alan vähitellen ymmärtää, kuinka iso asia tämä maantievaellus ja sen onnistuminen minulle on. Suuret tunteet vyöryvät mieleeni. Herkistyn, liikutun. Tunnen samanlaisia tunteita kuin usein tunturissa: nöyryyttä, onnellisuutta, kiitollisuutta.

Kirjoitan tätä tekstiä puolitoista viikkoa kotiinpaluun jälkeen. Nyt on aikaa kulunut jo sen verran, että voimakkaimmat tunnemyrskyt ovat laantuneet ja maantievaellus näyttäytyy minulle itsellenikin kokonaisuutena, jonka onnistumista ja merkitystä pystyn arvioimaan paremmin kuin heti retken päättymisen jälkeen.

Kuten jo videon päätösotosta kuvatessani totesin, minulla oli maantievaellukselle lähtiessäni kolme epävarmuustekijää:

miten kärry toimii;
miten jalat kestävät kymmenien kilometrien kävelemisen asfaltilla päivästä toiseen ja
miten pää kestää Oulun ja Pudasjärven väliset pitkät, puuduttavat suorat.

Kärry

Kärry ylitti odotukset. Kyllähän minä odotin, että sen kanssa olisi helpompaa kuin minkä tahansa muun tavarankuljetusmenetelmän kanssa, mutta että näin helppoa. Kärryyn mahtuu paljon tavaraa ja se on helppo pakata. Rinkkaretkeilyyn liittyvä joka-aamuinen nysvääminen ja sullominen loistavat poissaolollaan. Parasta on kuitenkin se vaivattomuus, millä kärry kulkee mukana. Tasamaalla sen työntäminen ei ole oikeastaan minkäänlainen ponnistus. Toki sitä saa tosissaan tuuppia vastamäkeen ja myötäleessä kärryä joutuu pidättelemään, mutta kumpikaan noista ei ole mitään verrattuna rinkan kantamiseen.

Polkupyörällähän saa kyllä suurenkin määrän tavaraa kulkemaan helposti, mutta jos tavarat kuljettaa sivulaukuissa, ovat aamut samanlaista nysväämistä ja sullomista kuin rinkan kanssa reissatessa. Tätä kärryähän voi käyttää myös polkupyörän peräkärrynä. Sen minä vielä joskus kokeilen. Siinä voi tavaran kuljettamisen vaivattomuus nousta vielä aivan omalle tasolleen.

Koska kärryllä on helppo kuljettaa suurikin tavaramäärä, en erityisesti viilannut grammoja tälle maantievaellukselle lähtiessäni. Varusteideni kokonaispaino kotoa lähtiessä oli noin kolmekymmentäkaksi kiloa (+ kärryn paino 15 kg), mikä sisälsi viikon ruuat ja 5,5 litraa vettä. Matkan varrellahan oli toki mahdollisuuksia ruokatäydennyksiin, mutta halusin testata, miten homma toimii, jos kaikki ruuat ovat alusta alkaen mukana. Tiedän sitten, millaista on joskus tehdä maantievaellus sellaisella reitillä, jolla ei ole kauppoja kuin ehkä 150 kilometrin välein.

Pikkuisen kyllä fuskasin – kävin syömässä matkan varrelle osuneissa ruokapaikoissa (Niemitalon juustola, Koillisportti, Tuli-Tauko). Sen ja mukaan otetun ylimääräisen muonan ansiosta vaelluksen pidentäminen päivällä alun perin suunnitellusta ei aiheuttanut ongelmia ruuan riittävyyden suhteen. Nytkin kotiin palatessa ruokaa oli mukana vielä hieman yli yhden päivän tarvetta vastaava määrä.

Yhden pienen miinuksen minä tälle kärrylle kirjaan. Työntöaisa heiluu enemmän kuin olisi suotavaa. Heiluminen johtuu yhden liitoksen löysyydestä. Alempana on kuvia kärryn yksityiskohdista. Sieltä näet, että työntöaisa muodostuu kahdesta osasta: alhaalla on alumiiniprofiilista valmistettu mutkakappale, johon teräsputkesta taivutettu varsinainen työntöaisa kiinnitetään. Mutkakappaleeseen on niitattu lyhyt teräsputken pätkä, johon se aisa kiinnittyy. Tämän lyhyen pätkän kiinnitys mutkakappaleeseen on hieman löysä, ja siinä oleva pieni klappi moninkertaistuu työntöaisan kädensijan kohdalle tultaessa. Vika on kuitenkin helppo korjata. Kaikkein helpointa lienee työntää löysään liitokseen jotain sopivaa materiaalia väliin ja sillä kiilata se tiukaksi. Jos se ei tuota toivottua lopputulosta, voin aina myös purkaa niittiliitokset ja kiinnittää osat tiukemmin yhteen.

Jalat

Asfaltilla käveleminen ei ole minulle mitään uutta. Pitkät kävelymatkat eivät ole minulle mitään uutta. Mutta tätä ennen olen tehnyt pitkät marssini aina yksittäisinä suorituksina, joita on seurannut lepopäivä. Nyt tiedossa oli monta peräkkäistä päivää, joiden aikana kävelen pitkän matkan.

Jalkani kestivät hyvin. Vasemmassa polvessa oli vaelluksen keskivaiheilla pieniä tuntemuksia, jotka eivät kuitenkaan kehittyneet kivuksi, eivätkä kestäneet kauaa. Lähinnä ne vaivasivat parina päivänä suunnilleen 5…15 kilometrin kohdalla, mutta kun kiinnitin tarkemmin huomiota kävelytekniikkaan ja muistutin itseäni ”leppoisasta tallustelusta”, tuntemukset väistyivät ja kokonaisuutena matka meni ilman jalkaongelmia.

Tämän vaelluksen myötä kaksi kävelyennätystäni meni uusiksi: viikkoennätykseni (7 peräkkäistä päivää, ei välttämättä kalenteriviikko) on nyt 183 kilometriä (varsinaisen vaelluksen 167 kilometriä + päiviin sisältyneet ylimääräiset kävelyt) ja kuukausiennätykseni (30 peräkkäistä päivää, ei välttämättä kalenterikuukausi) 430 kilometriä.

Pää

Oulun ja Pudasjärven väliset suorat ovat pitkiä ja puuduttavia, jos niitä joutuu ajamaan autolla. Kävelijälle ne eivät sitä ole. Hitaasti maiseman keskellä etenevä kävelijä on osa sitä maisemaa. Hän näkee, kuulee, tuntee ja haistaa lukemattomia asioita, joista peltikuoriaisen sisällä olevilla ei ole aavistustakaan. Pitkän matkan kulkeminen ei ole tilapäinen, ohimenevä asia, vaan pitkäkestoinen olotila, jossa voi viihtyä. Kävellessä ajatus hidastuu. Jo toisena päivänä huomasin, että ensimmäiset kaksi kilometriä menivät ohi huomaamatta, enkä ehtinyt siinä välissä ajatella kuin ehkä yhden ajatuksen kokonaan valmiiksi ja toista sain vähän aloitettua. Seuraavana päivänä sama tapahtui päivän viiden ensimmäisen kilometrin matkalla. Siitä eteenpäin en edes kiinnittänyt asiaan huomiota.

Koko vaelluksen ainoa negatiivinen pääasia oli päänsärky, jonka todennäköinen aiheuttaja oli ohiajavien autojen rengasmelu, joka neljännen päivän sadekelissä oli epämiellyttävä sekä voimakkuudeltaan että sävyltään.

Kokonaisuus

Kokonaisuutena tämä maantievaellus onnistui erinomaisesti. Kaikki, ihan kaikki, toimi vähintään siten kuin olin toivonut, monet asiat vielä paremmin. Viikkoon ei mahtunut hetkeäkään, että olisin katunut retkelle lähtöä tai edes epäillyt sen onnistumista. Alun pientä epävarmuutta ei tähän lasketa, sillä se kuuluu asiaan millä tahansa pitkällä retkellä eikä sen syynä ole pelko epäonnistumisesta vaan se, että en tiedä, mitä kaikkea voi olla odotettavissa.

Maantievaellus Oulusta Taivalkoskelle on yksi retkeilijänurani suurimmista onnistumisista ja yksi parhaista koskaan tekemistäni retkistä. Tapahtuneen arvoa mielessäni lisää käsitys siitä, että olen onnistunut tekemään jotain, mitä välttämättä kukaan muu ei ole aiemmin tehnyt – ainakaan täsmälleen tässä muodossa. Toki aika harvoja asioita tehdään nykyään ensimmäistä kertaa, mutta jospa nyt ainakin hetken eläisin tässä illuusiossa.

En vielä tiedä, milloin teen seuraavan maantievaellukseni. Mieli tekisi lähteä vaikka heti, mutta arkielämän realiteetit – mm. opiskelu – hieman hillitsevät vauhtia. Ja onhan tässä muitakin retkisuunnitelmia jonossa odottamassa.

Lopuksi vielä kaunis kiitos kaikille, jotka ovat tätä vaellusta seuranneet sosiaalisessa mediassa ja sitä siellä kommentoineet ja peukuttaneet. Kommenteistanne ja tykkäämisistänne tuli joka kerta hyvä mieli. Kiitos!

Seitsemännen päivän reitti (6 km).

Seitsemännen päivän reitin korkeusprofiili.

Croozer Cargo.

Kuomu kiinnitetään edestä ja takaa tukevilla hihnoilla. Kärryn etupäässä on valkoiset heijastimet.

Kärryn perässä on punaiset heijastimet. Kuvassa näkyy myös se tekstissä mainitsemani mutkakappaleen ja työntöaisan liitoskappale, jonka kiinnitys alumiiniseen mutkaosaan on turhan löysä ja aiheuttaa työntöaisan heilumista.

Pienen etupyörän kestävyys oli yksi etukäteen arveluttaneista seikoista. Sen suhteen ei ollut mitään ongelmia. Käyttöohjeessa kehotettiin voitelemaan pyörän kääntymisen mahdollistava tappi silikonilla. Tämä ei riittänyt mihinkään. Pieni nokare vaseliinia olisi korjannut tilanteen, mutta vaseliinia ei ollut matkassa. Käytin korvikkeena huulirasvaa. Sekin toimi.

Työntöaisan kädensija on mukavasti pehmustettu ja aisan epäsymmetrinen geometria soveltuu hyvin kärryn työntämiseen oikealla kädellä. Tällöin kärryn työntäjä voi olla suoraan kärryn takana.