OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hiihtoretki Hevonvitunsuolle

Tirsk.

Hevonvitunsuo, Paskalampi, Perseoja. Ja lukemattomat muut. Suomi on täynnä paikkoja, joiden nimissä on rumia sanoja. En tiedä, mistä paikat ovat nimensä saaneet, mutta nämä ovat sellaista takuukamaa, jolla saadaan pikkupojat tirskumaan. Hihii, paska, hihii, perse, hihii. Yhden teorian mukaan näitä paikannimiä on annettu siksi, että paikalliset asukkaat eivät oikein arvostaneet valtiovallan kartoittajia, kun nämä tulivat utelemaan nimistöstä, ja sitten ihan vaan vedättääkseen sanoivat mitä sattuu. Erityisesti Venäjän vallan aikana tämä varmaan on voinut ainakin joidenkin paikkojen osalta näin mennäkin, kun kyselijän suomenkielen taito on ollut rajallinen.

No, ihan sama, miten se on mennyt. Haukiputaalla on joka tapauksessa Hevonvitunsuo, ja sinne minä nyt hiihdän. Olen kulkenut tämän suon ohi aiemmin mm. Aurinkokuivattuna retkeilijänä, ja silloin – kesällä – katselin suota, että sinne ei ole mitään asiaa, niin märkä ja upottava se on. Geologian tutkimuskeskus on julkaissut vuonna 2002 raportin Haukiputaan soista niiden turvevarojen käyttökelpoisuudesta. Raportin mukaan ”Hevonvitunsuo sijaitsee Haukiputaan ja Kiimingin rajalla noin 18 km Haukiputaan kirkolta itäkoilliseen. Suo on moreenisaarekkeiden rajoittama ja rikkoma. Pohjoisosaa sivuaa Onkamonoja. Pohjoisosan lahdekkeet katkaisee tie Onkamoon. Suon pinta-ala on 114 ha, josta on yli 1 m:n syvyistä aluetta 72 ha yli 1,5 m:n aluetta 49 ha ja yli 2 m:n aluetta 22 ha.” Suo on tyypiltään enimmäkseen rimpinevaa ja lyhytkortista nevaa. Keskiosassa suota on havaittavissa myös keidassuon piirteitä. Raportin yhteenvedossa todetaan – ja tämä koskee siis kaikkia tutkittuja soita yhteisesti – että ”Turvetuotannon kannalta suokuvioiden rikkonaisuus ja syvien alueiden pirstoutuminen pieniksi, toisistaan erillisiksi kuvioiksi, on haittatekijä. Kuivatus on usein ongelmallista vähäisen vieton tai lähellä sijaitsevan vesistön takia.”. Siten lienee turvallista olettaa, että Hevonvitunsuon tulevaisuutta ei uhkaa ainakaan turvetuotannon uhriksi joutuminen.

Tällä kertaa aloitan viikonloppuretkeni vasta lauantaina aamupäivällä ja retki päättyy maanantaina. Tästä on se etu, että pääsen aloittamaan talviretken kerrankin valoisassa ja lisäksi kulkemiseen jää 5-6 tuntia enemmän aikaa kuin tavanomaisella, perjantai-illasta sunnuntai-iltapäivään kestävällä retkellä.

Lauantai

Retki alkaa Takalonkylältä Takalontien ja Hetekankaantien risteyksestä. Lähden kulkemaan pitkin Hetekankaantietä vajaan puolen kilometrin verran, kunnes tieltä erkanee kelkkaura oikealle etuviistoon. Sitä myöten siirryn retken ensimmäiselle avosuolle, joka on nimeltään Ritosuo. Kokeilen hangen kantavuutta kelkkauran sivussa. Kantaa erinomaisesti. Hienoa! On aina mukavampi hiihtää jossain muualla kuin kelkkaurassa, jossa tuntisin koko ajan olevani tiellä. Toki näin avomaastossa kelkkakuskit näkevät hiihtäjän jo kaukaa, mutta silti on parempi olla jossain muualla kuin juuri siinä, mistä kelkat menevät. Lisäksi kelkkaurassa kulkeminen syö luonnossa liikkumisen tunnelmasta parhaan terän.

Sää on leppoisa. Pakkasta kuutisen astetta ja heikkoa tuulta. Välillä pilvipeite repeilee ja aurinko näyttäytyy, toisinaan taas kohdalle osuva pilvi pudottaa alas lempeän lumikuuron. Suolla hiihtäminen on hienoa. Tässä on paljon samaa kuin avotunturissa: parhaimmillaan tasaista maisemaa voi nähdä kilometrien päähän. Ritosuo ei ole mikään erikoisen iso suo, mutta jos tarkasti asemoi itsensä oikeaan kohtaan suon länsilaidalla, on saajojen välistä mahdollista kuikuilla kahden kilometrin päässä olevalle vastarannalle.

Tämä Oulun seutuhan on vanhaa merenpohjaa, ja erityisesti tällaisilla soilla voi kuvitella paikalle lainehtivan veden. Ulapat eivät ole olleet suuria, vaan niitä on pirstonut suuri määrä pieniä saaria. Nyt nuo entiset saaret kohoavat suosta metsäsaarekkeina. Tällaiset luonnonmuodostelmat taitavat olla sanaristikoiden vakiokamaa, sillä ratkojat.fi -sivustolta löytyy sana ”saajo”, joka tarkoittaa suosaareketta. Sana lienee käytössä erityisesti Lapissa, josta näitä saajoja löytyy paljon.

Tällaiset metsäsaarekkeet ovat retkeilijälle oivallisia taukopaikkoja. Erityisesti tuulisella säällä ne tarjoavat mukavasti tuulensuojaa, ja muutenkin niistä saa vaihtelua muutoin kieltämättä aika yksitoikkoiseen suohiihtoon. Minä pysähdyn yhteen saajoon lounastauolle. Sitten jatkan matkaa, joka ei vielä tämän päivän aikana etene Hevonvitunsuolle asti. Toki sinne tänäänkin ennättäisin, jos menisin suorinta reittiä, mutta haluan ensin nautiskella ja kierrellä muualla. Olen suunnitellut alustavan reitin Ritosuon, Niittysuon, Syylinkäsuon ja Kotasuon kautta. Leiripaikan arvelen löytäväni Kotasuolta – siis tosiaan ihan suolta: tarkoitus on pystyttää Erämaakaksio mahdollisimman avoimeen paikkaan.

Tämä sen vuoksi, että nyt meneillään oleva retki on kenraaliharjoitus hiihtolomaviikolle suunnitteilla olevaa avotunturivaellusta varten. Erityisesti huomisillasta on odotettavissa hyödyllinen harjoitus, sillä sääennusteen mukaan tulossa on yli kymmeneen sekuntimetriin voimistuvaa tuulta. Avotunturissa puhuri voi olla vielä siitä paljon voimakkaampikin, mutta antanee tuokin jotain osviittaa siitä, millaista esimerkiksi teltan pystyttäminen on, jos kovasti tuulee.

Hanki kantaa ja ahkio tulee perässä niin kevyesti, että välillä ihmettelen, onko se mukana ollenkaan. Mukana olevien varusteiden kokonaispaino on 42 kiloa, mutta siitä noin 9 kiloa on pikkurinkassa, jota kannan selässäni. Ahkion painoksi jää siis vain 33 kiloa, ja kun kyse on liukaspohjaisesta Paris-pulkasta, on sitä kevyt vetää. Olisihan minulla omatekemät vetovaljaatkin ahkion vetämiseen, mutta pidän tällaista järjestelyä kätevänä. Rinkassa minulla on kaikki, mitä päivän aikana tarvitsen – paitsi taukohaalari – joten kun pysähdyn aterialle tai välipalalle, minun ei tarvitse kaivaa tarvitsemiani tavaroita ahkiosta. Vain sen taukovaatteena toimivan pilkkihaalarin joudun sieltä ottamaan, koska se ei mahdu rinkkaan.

Pikkurinkan yhdeksästä kilosta kolme on vettä – yksi litra Nalgene-pullossa ja kaksi termareissa – ja noin puoli kiloa on ruokaa. Nämä hupenevat päivän aikana, joten leiripaikalle saavuttaessa kantamus painaa enää kuutisen kiloa. Sellaista painoa ei juuri huomaakaan.

Päivän aikana tarvittavat tavarat ovat käden ulottuvilla, painonjakauma paranee, ja vielä yksi etu pikkurinkan käytöstä on: ahkion vetäminen kuormittaa kehoa tasaisemmin kuin vetovaljaita tai -vyötä käytettäessä. Rinkan rakenteisiin kiinnitetty vetonaru ei nyi mistään yksittäisestä kohdasta, vaan kuormitus jakautuu rinkan lantiovyön ja viilekkeiden välityksellä laajalle alueelle.

Lounaan syötyäni saan hiihtää kauniissa auringonpaisteessa. Kuvaan muutaman otoksen retkifilmiä varten. Kurvailen pitkin suon lahdekkeita pyrkien minimoimaan metsässä kuljettavat osuudet. Ritosuolta poistuttuani hiihdän hetken aikaa 400 kV sähkölinjojen alla. Linjat pitävät kovaa rätinää, maasto on muhkuraista ja kuten sähkölinjojen alla usein, myös tässä kulkee moottorikelkkareitti. En viihdy linjalla kauaa, vaan lähden jatkamaan matkaa kohti seuraavaa avomaasto-osuutta, Niittysuota.

Noin puolen kilometrin pituinen metsäosuus on helppo hiihdettävä, koska täälläkin on polku, jota pitkin on ajettu moottorikelkalla. Varsinaisesta kelkkareitistä ei kuitenkaan ole kyse. Näsiänlampi näyttäytyy tunnelmallisena paikkana keskellä rauhallista metsää.

Niittylammen rannassa pidän kahvitauon. Varsinainen lampi ei erotu ympäröivästä maastosta mitenkään, koska lampea ympäröi laaja avosuo. Vaeltajalle on taas tarjolla mitä hienointa tasaista hankea, joka edelleen kantaa mainiosti. Sukset uppoavat lumeen vain muutaman sentin eikä ahkiokaan paljoa sitä enempää.

Niittysuon itäosasta löytyy latu. Ihan oikea, metsäsuksilla tehty latu, jota pitkin on hiihdetty monta kertaa. Torjun kiusauksen siirtyä hiihtämään ladulla, sillä ahkioni rikkoisi sen. Ladun viertä hiihtäessäni mietin nykyihmisten avuttomuutta. Alkutalvesta kuulee latuhiihtäjien miettivän, minne voisi mennä hiihtämään – siis minne on jo tehty ladut. Siis tehty? Aivan. Niin kauas ovat monet vieraantuneet todellisuudesta, että hiihtämään ei voi mennä ennen kuin latu on koneella ajettu. On tykkänään unohdettu, että latu on helppo tehdä itsekin. Varsinkin alkutalvesta, kun lunta on vain vähän. Kyllä ne latusuksetkin sen verran kelluvat, että niillä voi sen oman ladun käydä avaamassa. Pari kolme kertaa kun käy siitä sivakoimassa, niin jopa on latu valmis.

Päivänvalo hupenee hämärän kautta pimeydeksi, mutta se ei kulkemistani haittaa. Pysähdyn syömään siinä vaiheessa, kun vielä näen puuhailla ilman otsalamppua, mutta kun jatkan, ryhdyn valopääksi. Otsalamppuni kirkkauden voi valita neljästä vaihtoehdosta. Himmein riittää hyvin. Silloin lampun valaisema alue ei ole niin kirkas, että se veisi kyvyn nähdä kauempana olevaa maastoa. Lumisessa maastossa on aina sen verran hajavaloa, että kulkeminen olisi mahdollista myös ilman otsalamppua, mutta pieni lisävalaistus on kuitenkin paikallaan. On kivempi hiihtää, kun näkee suksien edessä olevat lumenpinnan muodot tarkasti.

Siirtyminen Syylinkäsuolta Kotasuolle on päivän viimeinen metsässä hiihdettävä osuus. Tässä pääsen ihan oikean umpihankihiihdon makuun – tosin keskellä metsää menee ajopolku, ja siinä moottorikelkkaura, joten liian työlääksi tämäkään pätkä ei muodostu. Metsä on hyvin tiheää, ojitettua ja karttamerkkien mukaan metsäiseksi suoksi luokiteltua maastoa. Siitä ei ihan mistä tahansa kannata edes yrittää läpi, mutta löydän metsässä mutkittelevan metsäkoneuran, jota pitkin hiihtäminen on suhteellisen helppoa.

Kotasuolle saapuminen on hieno hetki. Ei pelkästään siksi, että olen jo lähellä retken ensimmäistä leiripaikkaa, vaan siksi, että täällä suon reunassa on riekon jälkiä. Jos huhtikuussa on vielä hiihtokelit, niin tänne olisi kiva tulla kuuntelemaan riekkojen kuukerrusta. Se on yksi kivoimmista luontoäänistä mitä tiedän.

Yöksi ennustetun tuulen suunnan mukaisesti valitsen leiripaikkani suon pohjoisosasta, sillä tarkoitushan on leiriytyä mahdollisimman tuuliseen paikkaan. Ylitän suon pitkin reittiä, joka sivuaa suon keskellä olevia metsäisempiä alueita. Näin mahdollisuus joutua märkiin paikkoihin ei ole kovin suuri. Suot ovat kyllä näin helmikuussa enimmäkseen jäässä ja hyvin lumikannen alla, mutta eipä sitä koskaan tiedä.

Mieleisen paikan löydettyäni käyn leiriytymään. Hanki on täälläkin jäätynyt taannoisten suojasäiden aikana niin kantavaksi, ettei tonttia juuri tarvitsisi tampata. Teen sen silti. Pienessä tuulessa Erämaakaksion pystyttäminen käy helposti. Sitten tavarat sisälle ja iltapuuhat käyntiin. Aikaavievimpänä niistä on lumen sulattaminen, sillä vesiastiani ovat lähes tyhjät. Vaikka olen pitänyt riittävästä juomisesta päivän aikana huolen, on illalla silti täydennettävä nesteytystä. Tarvitsen iltasyömisiin ja juotavaksi pari litraa vettä, minkä lisäksi haluan täyttää ainakin toisen termospulloista aamua varten valmiiksi.

Minulla on tällä retkellä kokeilussa epätavallinen keitinsysteemi: keitinlaatikossa puhkuu kaksi kaasupoltinta. Molemmat ovat malliltaan MSR PocketRocket ja kaasuna on Primuksen talvikaasua. Bensakeitin polttoaineineen on mukana varalta. Kaasukeittimien kokeilun tarkoituksena on selvittää, riittääkö sellaisten teho talviretkeilijän tarpeisiin. Ainakin tällaisella noin kymmeneen asteeseen päivän aikana kiristyneellä pakkasella tuntuu riittävän. Lumi sulaa siedettävällä nopeudella ja myös teltan lämmittäminen onnistuu. Katon rajassa roikkuva lämpömittari näyttää pian +20 asteen lämpötilaa. Siinä päivän aikana kostuneiden vaatteiden kuivattaminen kyllä onnistuu. Oleskeluunhan ei noin korkeita lämpötiloja tarvita, joten jos kuivattavaa ei ole paljon, voi lämmitystä vähentää.

Iso etu kaasukeittimillä on niiden helppo säädettävyys. Bensakeittimeni – MSR Whisperlite – ei kovin kummoista säädettävyyttä tarjoa. Kovilla pakkasilla ja ankarissa olosuhteissa bensakeitin on ilman muuta oikea valinta, mutta tällaisessa leppoisassa pakkassäässä kaasupolttimet tuntuvat varsin hyvältä vaihtoehdolta. Kaasua saan kulumaan yöpymisen aikana hieman alle neljäsataa grammaa. Tässä nuo kaksi poltinta ovat olleet päällä kaikkiaan noin viiden tunnin ajan – siitä nelisen tuntia molemmat päällä ja loppuajan vain toinen – ja niillä on sulatettu lunta yhteensä noin 6-7 vesilitran edestä. Lisäksi varsinkin illallä lämmitin telttaa ihan reilusti. Lienee hyvä varata kaasua yksi 450 gramman purnukka yötä kohden, jos tällaista järjestelyä haluaa käyttää.

Niin ja onhan tässä vielä se etu, että kun keittimiä on mukana kaksi, ei yhden rikkoutuminen ole katastrofi.

Retkikalusto valmiina lähtöön.

Retkikalusto valmiina lähtöön.

Ritosuolle siirtyminen kelkkareittiä pitkin.

Ritosuolle siirtyminen kelkkareittiä pitkin.

Ritosuon reunassa.

Ritosuon reunassa.

Hanki kantaa.

Hanki kantaa.

Avosuolla on hienoa!

Avosuolla on hienoa!

Lauantain lounaspaikka.

Lauantain lounaspaikka.

Avosuo auringonpaisteessa.

Avosuo auringonpaisteessa.

Helmikuinen iltapäivä tarjoaa kauniita valoilmiöitä.

Helmikuinen iltapäivä tarjoaa kauniita valoilmiöitä.

Tasaista, ihmisen koskematonta lumihankea pitkin on kiva hiihtää.

Tasaista, ihmisen koskematonta lumihankea pitkin on kiva hiihtää.

Kostea paikka kelkkareitillä. Tässä ylitetään Näsiänoja.

Kostea paikka kelkkareitillä. Tässä ylitetään Näsiänoja.

Ison linnun pönttö puussa.

Ison linnun pönttö puussa.

Niittysuon laidalla kuusissa kasvaa naavaa. Puhtaan ilman merkki on se.

Niittysuon laidalla kuusissa kasvaa naavaa. Puhtaan ilman merkki on se.

Oikea, ihmisen tekemä latu.

Oikea, ihmisen tekemä latu.

Syylinkäsuon ja Kotasuon välistä metsää.

Syylinkäsuon ja Kotasuon välistä metsää.

Riekon jälkiä Kotasuon laidalla.

Riekon jälkiä Kotasuon laidalla.

Asianmukaisesti tampattu tontti Erämaakaksiota varten.

Asianmukaisesti tampattu tontti Erämaakaksiota varten.

Erämaakaksio Kotasuolla.

Erämaakaksio Kotasuolla.

2 x PocketRocket keitinlaatikossa.

2 x PocketRocket keitinlaatikossa.

Hyvin tarkenee. Ulkona -10, teltassa +20.

Hyvin tarkenee. Ulkona -10, teltassa +20.

Sunnuntai

Tänään on sitten se Hevonvitunsuon päivä. Mitähän sanaa tuossa voisi käyttää? Jos kiivetään jollekin huipulle, puhutaan huiputuksesta. Mutta entä silloin, kun mennään ennen käymättömälle suolle? Käydään soistumassa? Juu ei. Voisiko olla suon valloitus? Kuulostaa liian mahtipontiselta. Ehkä on vain tyydyttävä toteamaan, että olen menossa käymään Hevonvitunsuolla. Vaikka ei se kovin hienolta kuulosta.

Aamutoimet leirin purkamisineen sujuvat tutulla kaavalla eikä niistä juuri jää jälkipolville kerrottavaa. Lähden lykkimään leiripaikan pohjoispuolella avautuvalle hakkuualueelle ja sieltä parin ajopolun kautta suolle, joka erinäisten lahdekkeiden ja mutkien kautta aikanaan ulottuu Hevonvitunsuolle asti. Ajopolut on aurattu leveiksi baanoiksi, koska alueella tehdään hakkuutöitä ja puutavaraa on isoissa pinoissa odottamassa poisvientiä. Ponsse lepäilee puupinon katveessa odottamassa maanantaita ja töiden jatkumista. Näin talvella puut on hyvä tuoda maastosta pois, kun suon pinta on jäätynyt kovaksi ja kantaa ilmeisesti täyteen lastatun rekankin.

Tuuli on ruvennut voimistumaan. Illaksi on odotettavissa lähes myrskyä. Muutoin sää on mukava: pakkanen on hieman hellittänyt eilisestä, mutta ei olla kuitenkaan ihan nollassa. Auringonpaisteesta tänään ei päästä nauttimaan, sillä taivas on tasaisen pilvimassan peittämä.

Pidän lounastaukoni jälleen yhdessä saajossa. Lähestyn retken pääkohdetta. Ennen sinne saapumista hiihdän kapean, metsäisen harjanteen halki. Lumessa on jälkiä, jotka arvelen valkohäntäkauriin (ent. -peura) jättämiksi. Suomessa valkohäntäkauris elää lähinnä Vaasa – Kotka -linjan eteläpuolella, mutta Oulun seudulla on erillinen esiintymä. Minä olen onnistunut näkemään sellaisen täälläpäin kerran – silloinen havaintopaikka oli noin kahdenkymmenen kilometrin päässä tämänhetkisestä sijainnistani.

Saapuminen Hevonvitunsuolle tapahtuu yhtä eleettömästi kuin saapuminen mille tahansa suolle. Ensin olen metsässä, sitten maanpinta hieman laskeutuu, puut harvenevat, ja kas: olen avosuolla. Siinä kaikki. Ei tämä mitenkään poikkea muista samanlaisista soista, mutta onpahan kuitenkin nimeltään sen verran erikoinen, että paikalla kannattaa käydä. On sitä turhemmissakin paikoissa käyty. Se, että tämä ei ole mitenkään erityinen paikka, ei tarkoita myöskään sitä, että tämä olisi mitenkään huono paikka. Suo mikä suo. Sen suuremmitta juhlallisuuksitta käännän kulkusuuntaani kohti paikkaa, josta retkeni eilen aloitin. Tästä alkaa paluumatka.

Tuuli yltyy ja saan lisätä vaatetusta, jotta en palelisi. Lämpötasapainon säilyttäminen on tärkeä asia, koska toisaalta en halua palella, mutta toisaalta en myöskään halua hikoilla vaatteitani märiksi. Olen huomannut, että erityisen tärkeä kohta lämpimänä pysyttelyn kannalta on minulla ranteet. Jos sieltä pääsee kylmä vaatetuksen alle, alkaa käsiä palella, ja niistä kylmän tunne hiipii sitten käsivarsia pitkin muualle. Tämän torjumiseksi puen päälle ranteenlämmittimet, ja vaikutus on huomattava.

Retken pääkohde on siis jo takanapäin, mutta hienoin paikka on vasta edessä: Kuohusuo. Se on alueen suurin yhtenäinen avosuo. Ei sekään mikään iso ole: pohjois-eteläsuunnassa noin 1,3 kilometriä ja itä-länsisuunnassa noin kilometri, mutta silti kyseessä on alueen laajin yhtenäinen avosuoalue. Tämänkin kokoinen suo näyttää ihan hienolta, kun sitä laidalta katselee.

En ylitä suota suoraan, sillä suon keskiosa, joka on kartalla merkitty vaikeakulkuiseksi, näyttää mahdollisesti kostealta. Lumessa on painanteita, jotka erottuvat ympäristöään tummempina alueina. Kännykän karttasovelluksen ja GPS-tallennuksen avulla pystyn tarkkailemaan reittiäni niin, että en ajaudu liian lähelle aluetta, jossa voisi tulla yllätyksiä.

Kuohusuon jälkeen vuorossa on Niittysuo, jonka senkin ylitän pienellä kaarroksella, sillä en halua ylittää Niittylampea. Vastarannalla yhytän omat jälkeni ja tästä eteenpäin kuljen jokseenkin tarkasti samaa reittiä kuin eilen. Vuorokaudenkierto on edennyt jo iltahämärään ja kohta on pimeää. Tuuli on edelleen yltynyt päivän aikana ja nyt alkaa myös sataa lunta.

Ritosuon pohjoisosaan saavuttuani on aika leiriytyä. Tuuli on voimistunut jo yli kymmeneen metriin sekunnissa, puuskissa puhaltaa sitäkin voimakkaammin. Valitsen sopivalta vaikuttavan paikan ja ryhdyn pystyttämään telttaa. Kaivan ahkiosta tätä tilannetta varten varaamani turvanarun, jonka toisen pään kiinnitän telttaan ja toisen itseeni. Näin en menetä telttaa, vaikka se kirpoaisi käsistäni.

Lunta tässä on vain parikymmentä senttiä, mistä osa on kovaksi jäätynyttä ja osa pehmeää sokeria. Telttakiilojen ankkurointi tällaiseen lumeen ei ota onnistuakseen, kun tuuli repii jatkuvasti telttaa käsistäni. Jos lunta olisi riittävästi, voisin tökätä sukset pystyyn ja kiinnittää teltan hankeen niiden avulla. Nyt se keino ei ole käytettävissä, ja varsin pian selviää, että olen ylivoimaisen haasteen edessä.

Tämä ei nyt onnistu. Myöskään teltan kääriminen takaisin rullalle ei suju, koska voimakkaimmat puuskat repivät kääröntekeleen hajalle sitä mukaa kuin sitä yritän kääriä. Kokoan teltan syliini jotenkuten koossa pysyväksi kasaksi ja pakenen paikalta suon reunalle. Vien teltan ensin metsään, jonne asetan sen tuulensuojaiseen paikaan odottamaan, että haen muut tavarat myös evakkoon avosuolta. Sitten otan eväät esille ja pidän välipalatauon. Nyt on tehtävä päätös, ja sellaisia ei pidä koskaan tehdä nälkäisenä, ellei ole aivan pakko. Pari kourallista pähkinöitä, hiukan suklaata ja muutama kulaus urheilujuomaa taltuttavat orastavan nälän.

Plan B muodostuu nopeasti. Lähden etsimään tuulensuojaisempaa leiripaikkaa. Käärin teltan sellaiseksi kääröksi, että se pysyy rullalla ahkion päällä. En pakkaa sitä tarpin sisään, koska en usko joutuvani kulkemaan enää kauas. Tutkin karttaa ja päätän lähteä etsimään uutta leiripaikkaa Mertakankaan itäpuolelta.

Takana olevat kilometrit ja äskeinen tuulessa tolskaaminen ovat verottaneet voimiani ja sitä kautta myös tarkkaavaisuus on herpaantunut. Huomaan tämän, kun suksieni alla rusahtaa ja painun kymmenisen senttiä alaspäin. Olen hiihtänyt lumen peittämään sulapaikkaan ja vasen kenkäni on nilkkaan saakka vedessä. Teen pikaisen tilannearvion. Jos jatkan tästä eteenpäin, saan jalat pois lammikosta nopeasti, mutta joudun vetämään ahkion sulaan. Jos taas peruutan, ei ahkio ui, mutta todennäköisesti upotan molemmat jalkani allikkoon. Teen kompromissin ja käännyn kohtisuoraan oikealle. Siten pääsen itse pois vedestä nopeasti ja myös pulkka välttää märimmän kohdan.

Olipas tohelosti toimittu.

Vasen kenkä kastui. Tiedossa on siis kengänkuivatushommia leirissä – kunhan nyt löydän sen leiripaikan. Ahkio ei sentään kastautunut pohjaansa enempää. Tämä oli jälleen oivallinen muistutus, että väsyneenäkin on keskityttävä olennaiseen, eli pöljyyksien välttämiseen.

Arvioni uuden leiripaikan kelvollisuudesta ei osu täysin kohdalleen: paikka on kyllä tuulensuojainen, mutta tuo samainen puro, johon äsken plutasin, menee siinä aivan vieressä. Ei käy laatuun. Jospa kolmas kerta sanoisi toden.

Palaan omia jälkiäni takaisinpäin ja kierrän Mertakankaan toiselle puolelle. Sieltä, Korkiasaaren itäpuolelta, löydän metsän reunasta hyvän, tasaisen paikan leirilleni. Tässä käy heikko tuuli, mutta voimakkain puhuri jää Korkiasaaren toiselle puolelle. Tamppaan teltalle tontin, pystytän majoitteen – tällä kertaa ilman ongelmia – ja käyn iltapuuhiin.

Tämä ilta on ollut erittäin opettavainen ajatellen hiihtolomalle suunnittelemaani avotunturivaellusta. Nyt tiedän, että ainakaan tänään vallinneen tuulen kaltaisessa puhurissa en pysty yksin pystyttämään telttaa. Tämä on otettava huomioon vaellusreittiä suunniteltaessa. En voi ottaa sitä riskiä, että olisin kilometrien päässä tuulensuojasta, kun myrsky nousee. Lisäksi mahdolliset sulapaikat on otettava tämäniltaista paremmin huomioon. Yritinhän minä tälläkin retkellä niitä välttää, kun kiertelin potentiaaliset plutaamispaikat kauempaa, mutta tarkkaavaisuus petti juuri ratkaisevalla hetkellä. Näistä otan oppia ja tarkennan hiihtolomavaelluksen suunnitelmia niin, että vältän tarpeettomat riskipaikat.

Erämaakaksio Kotasuolla sunnuntaiaamuna.

Erämaakaksio Kotasuolla sunnuntaiaamuna.

Puutavaraliikenteelle aurattu tie suolla.

Puutavaraliikenteelle aurattu tie suolla.

Puupinot ja Ponsse.

Puupinot ja Ponsse.

Ranteenlämmitin.

Ranteenlämmitin.

Videokuvauskalustoni. Sony HDR-CX450 -videokamera monopodijalustaan kiinnitettyyn kuulapäähän ruuvattuna. Kaatuminen estetty sitomalla keppi puuhun vanhalla kengännauhalla.

Videokuvauskalustoni. Sony HDR-CX450 -videokamera monopodijalustaan kiinnitettyyn kuulapäähän ruuvattuna. Kaatuminen estetty sitomalla keppi puuhun vanhalla kengännauhalla.

Valkohäntäkauriin jäljet lumessa.

Valkohäntäkauriin jäljet lumessa.

Hevonvitunsuo.

Hevonvitunsuo.

Kuohusuo.

Kuohusuo.

Lumisade pimeässä metsässä.

Lumisade pimeässä metsässä.

Pluts.

Pluts.

Maanantai

Maanantaiaamuna onkin sitten ihan eri meininki. Tuuli on heikentynyt ja aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta. Kyllä nyt on taas kiva lähteä jatkamaan matkaa!

Puuhailen aamutoimet kiireettömästi ja lähden sitten matkaan. Suolle on aurattu muutaman metrin levyinen baana, jonka pinnassa on – siellä, mihin eilinen lumisade ei ole kerryttänyt kinoksenalkuja – hevosenkengänjälkiä. Lienee siis jonkinlainen (ravi?)hevosten liikuntapaikka tämä.

Nautin matkanteosta. Minulla on vain muutama kilometri matkaa jäljellä, eli ei kiirettä minnekään. Pysähdyn lounaalle samaan paikkaan, jossa söin lauantaina. Nyt se on vielä ihanampi, kun aurinko paistaa oikein kunnolla. Hieman ennen Ritosuolta poistumista kuvaan vielä retkifilmin päätöspuheotoksen. Kouluttamattoman, alipalkatun näyttelijän käyttö ja kunnollisen käsikirjoituksen puute kostautuvat: onnistun otoksessa vasta kahdeksannella yrittämällä. Onneksi minulla on tässä aikaa ennen sovittua noutohetkeä, joten varsinaista haittaa tästä toheloinnista ei ole.

Loppumatkasta ei sitten ihmeempää kerrottavaa ole. Puolisen kilometriä tiellä hiihtämistä ja sitten olen sovitussa noutopaikassa – noin puoli tuntia ennen sovittua aikaa. Tässä kerkiän hyvin järjestellä tavarat autokyytiä varten ja puputtaa vähän välipalaa.

Tämä oli erittäin onnistunut retki – sunnuntai-illan sattumuksineenkin. Tai oikeastaan niidenkin vuoksi. Onhan näin, että ongelmat kannattaa kohdata tällaisella helpommalla retkellä, jotta niihin johtaneita tapahtumia osaa sitten välttää erämaassa. Kaasukeitinten kokeilu oli sekin positiivinen asia. Eiköhän minun talviretkivarustuksessani jatkossakin ole tällainen kahden kaasupolttimen yhdistelmä. Niiden lisäksi otan kyllä myös bensakeittimen mukaan, koska tämän yhden testiretken perusteella en voi vielä tietää, miten kaasukeittimet toimivat kovemmalla pakkasella tai kuinka niissä teho riittää, jos tarvitsen esimerkiksi vaatteiden huomattavan kastumisen jälkeen enemmän kuivatustehoa.

Joka tapauksessa olen tämän retken jälkeen taas hiukan valmiimpi kohtaamaan uusia talviretkeilyhaasteita.

Maanantaiaamu. Sää ei voisi juuri hienompi olla.

Maanantaiaamu. Sää ei voisi juuri hienompi olla.

Hepparata suolla.

Hepparata suolla.

Maanantain lounastauko tutussa paikassa.

Maanantain lounastauko tutussa paikassa.

Lauantainen kulkujälkeni.

Lauantainen kulkujälkeni.

Tuolta tulin. On aika jättää hyvästit näille soille, mutta aivan varmasti palaan vielä tänne. Oli tämä niin kiva retki.

Tuolta tulin. On aika jättää hyvästit näille soille, mutta aivan varmasti palaan vielä tänne. Oli tämä niin kiva retki.

Reittini. Lauantain osuus (13,1 km) sinisellä, sunnuntai (12,4 km) violetilla ja maanantai (3,1 km) punaisella.

Reittini. Lauantain osuus (13,1 km) sinisellä, sunnuntai (12,4 km) violetilla ja maanantai (3,1 km) punaisella.

Mainos retkikertomukseen 170209