img_20161126_121124-1

Extreme-kuukauden päätöskävely

Vuoden 2016 marraskuu on minulla retkeilyn kannalta extreme-kuukausi: en vietä yhtään yötä maastossa. Kuukausi on täyttynyt siinä määrin muista mukavista viikonloppuaktiviteeteista, että retkeilylle ei ole yksinkertaisesti jäänyt aikaa. Ja koska edellinen retkeni lokakuussa oli neljän yön pituinen, pärjään kyllä vähän aikaa ilmankin enkä edes saa vieroitusoireita.

Mutta kävelemään haluan mennä. Elokuisen opiskelemaan lähdön seurauksena päivittäinen kävely on jäänyt vähemmälle kuin olisi suotavaa. Töissä ollessani kävelin joka arkipäivä neljä kilometriä suuntaansa kodin ja työpaikan välistä matkaa, mutta opiskelupaikalle on kotoa vain vähän alle kaksi kilometriä. Siitä ja muista päivittäisistä kävelyistä ei niin paljoa kerry, että tällainen elämäntapakävelijä olisi tyytyväinen.

Lokakuisen Ailigastunturin-reissun jälkeen päätän tsempata kävelyn suhteen. Otan tavoitteeksi kävellä joka viikko ainakin yhtenä päivänä pitemmän matkan. ”Pitempi” tarkoittaa aluksi viittätoista kilometriä, jatkossa voin sitten hilata tavoitetta ylemmäs.

Marraskuun ensimmäisen viikon päivämaksimiksi jää 13,4 kilometriä, ja toisella viikolla saan aikaiseksi vaivaisen 12,2 kilometrin kävelyn. Kolmannella viikolla pääsen parhaana päivänä sentään 16,0 kilometriin.

Tämä ei riitä.

Päätän kävellä marraskuun viimeisenä lauantaina kolmekymmentä kilometriä. Mietin reittivaihtoehtoja. Voisin suunnitella reitin, joka kulkisi sillä tavoin maalikylissä, että voisin hoitaa kävelyn aikaiset syömiset ravintoloiden, kahviloiden ja kauppojen tarjontaan tukeutuen. En kuitenkaan lämpene tälle ajatukselle, koska mieleni tekee metsään. Silloin minun on kuitenkin kannettava eväät mukana.

Kolmenkymmenen kilometrin päivämatkan pystyy tekemään sellaisen eväsmäärän kanssa, jonka vielä pystyy kantamaan pienessä repussa. Eniten painoa tulee vedestä, joka on otettava kotoa mukaan. Näin marraskuun lopulla luonnonvedet ovat jo monin paikoin jäässä, joten niitä ei välttämättä voi hyödyntää, mutta luntakaan ei ole vielä niin paljoa, että veden sulattaminen siitä olisi järkevää. Mahdollista se toki olisi, mutta vesilumien keräämisessä viiden sentin hötölumikerroksesta olisi aika iso työ. Päädyn ottamaan veden mukaan kahdessa litran vetoisessa termarissa ja niiden lisäksi puoli litraa kylmää vettä. Eväistä, varavaatteista, kamerakalustosta ja muusta kävelyretkellä tarvittavasta kertyy lopulta hiukan alle kahdeksan kilon lähtöpaino reppuun. Retken reitti alkaa linja-automatkalla kotipysäkiltä Ylikiimingin Rekikylään, josta mittailen kävelymatkaksi kotiovelle kolmekymmentä kilometriä.

Ensimmäisiä kilometrejä kävellessäni yritän muistella, mitä olen aiemmilla pitkillä kävelyilläni oppinut askelista. Kaupungissa käveleminen on yleensä vauhdikasta viipottamista, joka pitemmän päälle kipeyttää jalat. Nyt, kun on tarkoitus jaksaa pitkään, on tekniikan oltava toisenlainen. Kehitän mielessäni kaksi muistisääntöä:

  1. Kuvittelen käveleväni lumella, jonka alla on sileää jäätä. Tällöin kävelyn on oltava nykimätöntä: jalka ei saa töksähtää maahan niin, että seurauksena on liukastuminen.
  2. Kuvittelen käveleväni puukengät jalassa puulattialla huoneessa, jossa on nukkuva ihminen, jota en saa herättää. Tällöin askelista tulee pehmeitä, jalka osuu maahan kimmoisasti rullaten eikä kopsahtaen.

Näiden lisäksi on muistettava, että nyt ei ole kiire. Ei ole tarpeen päästä 6 km/h kävelynopeuteen. Olen mitoittanut evääni ajatuksella, että keskivauhdiksi tällä retkellä tulee 3 km/h – silloin retki kestäisi kymmenen tuntia laskettuna siitä hetkestä, kun jään linja-auton kyydistä. Käytännössä kävelyvauhti on tuota suurempi, koska taukojen vaikutuskin pitää ottaa huomioon.

Ensimmäiset seitsemän kilometriä ovat maantiemarssia heikossa lumisateessa. Sen jälkeen alkaa osuus, jota olen odottanut eniten: kolmen ja puolen kilometrin pätkä Isokankaan luonnonsuojelualueen kautta kulkevaa metsätietä. Tämän osuuden puolivälissä käyn Kalimeenlammen rannassa pitämässä lounastauon. Evääksi olen ottanut kaksi pakettia pikanuudeleita, neljä 40 gramman kuivalihapussia, kaksi pientä suklaalevyä ja varalta vielä pikkupussin pähkinöitä.

Lounastauko tekee tehtävänsä ja askel on taas kevyt. Loppuosuus tätä metsätietä menee turhankin nopeasti, mutta onneksi samaa herkkua on luvassa myöhemmin lisää. Neljä kilometriä Sanginjoentietä ei ole pahakaan rasti, sillä liikennettä on vähän. Ylikiimingintiellä aloin jo hermostua autoihin, kun muutama vastaantulija ei yhtään muuttanut ajolinjaansa vastaan tulevan jalankulkijan takia, ja yksi piti pitkät valot päällä koko ajan. Ei nyt luulisi olevan liian vaivalloista vaihtaa lyhyille valoille vähäksi aikaa.

Sanginjoentien ylittävä sähkölinja pitää melkoista rätinää – pärinää melkeinpä. Pidän silti sen alla kahvitauon, koska paikka on muutoin siihen passeli. Aurinkokin yrittää näyttää kasvojaan pilvipeitteen raoista, joita sinne on ilmestynyt iltapäivän aikana lumisateen tauottua.

Päivän toinen metsätieosuus on aivan yhtä ihana kuin ensimmäinenkin. Siinä mielessä jopa ihanampi, että osa siitä on minulle aiemmin kulkematonta tietä. Tiehen risteää pieniä polkuja, joilla on maasto- ja läskipyörien jälkiä. Tiellä on parit autonjäljet, joiden muodostamissa urissa on kevyt kävellä. Kevyt siitä huolimatta, että kilometrejä alkaa olla takana jo yli kaksikymmentä.

Valkiaisjärveä ohittaessani alkaa päivänvalo taas hiipua. Kovin lyhyitä ovat nämä marraskuun lopun päivät. Kohta olisi päivällisen aika. Valkiaisjärventiellä on parin kilometrin pituinen suora, jonka loppupäästä löydän ruokailuun sopivan taukopaikan hieman tieltä sivussa.

Päivällisen syötyäni on jo melkein pimeää, mutta eipä tässä ole katuvalojen piiriin enää pitkästi matkaa. Totean, että retki on menossa ylitöiksi: koossa on jo 27 kilometriä, mutta kotiin on vielä reippaasti enemmän kuin kolme kilometriä. Olen tästä oikeastaan vain hyvilläni.

Vasen polveni alkaa kipeytyä. Tämä on minulle tuttu vaiva. Olen sitä aiemminkin potenut, ja onnekseni sain silloin työterveyslääkäriltä lähetteen asiansa osaavalle fysioterapeutille. Hän tutki alaraajojani ja niiden liikeratoja perusteellisesti, ja huomasi, että minulla vasemman lonkkanivelen liikkuvuuteen vaikuttavat lihakset ovat heikommat kuin oikean puolen vastaavat. Tämä aiheuttaa väsyessäni epämääräisyyttä vasemman alaraajan liikkeisiin ja sitä kautta myös polvinivelen asentoon, mikä ilmenee toispuoleisena kipuna polvessa. Itse polvinivelessä ei ole mitään rikki.

Olen saanut tämän vaivan hoitamiseen jumppaohjeet, joiden noudattamisella sain aiemmin polvikivun pois muutamassa viikossa. Fysioterapeutin seurantakäynnillä todettiin lihasten vahvistuneen ja hän ehdotti, että voisin jatkossa jumpata molempia puolia. Näin tein, mutta se ilmeisesti on johtanut siihen, että nyt minulla on jälleen oikea puoli vahvempi ja vasen heikompana toimii virheellisin liikeradoin ja taas tulee polveen kipua. On siis palattava takaisin vasemman puolen jumppaamiseen.

Arvelen polven kipeytyneen nyt siksi, että kun aloin suunnitella päivällistaukoa, otin tavoitteeksi kävellä vielä tietyn matkan. Sitten rupesin kiirehtimään. Kävelin päivällistä edeltäneet pari kolme kilometriä aivan liian kovaa, ja siinä vauhdissa ja alkavassa väsymyksessä tekniikka hajosi. Unohdin niin lumijään kuin puukengätkin. Jatkossa on muistettava keskittyminen olennaiseen, eikä sen saa antaa herpaantua edes silloin, kun pää muutoin tyhjenee ajatuksista.

Jalat viipottavat eteenpäin ja edessä olevat kilometrit muuttuvat kuljetuksi matkaksi. Polvessa tuntuva kipu palauttaa mieleen Neljä retkeä läpi Suomen -kirjan kirjoittaneen Erkki Lampénin pohdinnan väsyneenä kävelystä: ”Paras tunne kävellessä on se, kun jatkaa, vaikka ei haluaisi. Silloin kipu säteilee huumeena ympäri kehoa ja tahto erottuu mielen sumusta kuin metsän ylle kohoava kuunsirppi.”. Kulkemani kilometrit alkavat jo väsyttää, ja polvi lähettää viestejä ylemmäs, kohti aivoja. Ne alkavat kuulla alhaalta kantautuvaa hiljaista vikinää, josta erottuu sanoja, kuten ”ei enää” ja ”voisko jo lopettaa” ja ”ollaanko kohta perillä”. Niiden takana hento kuunsirppi kohoaa mielen taivaalle ja näyttää kulkijalle tietä kotiin.

Vähän kerrassaan koti lähenee. Lopulta tuttu ovi on edessäni. Olen perillä. Katson GPS:n ja askelmittarin lukemat, joiden perusteella päädyn kävelyn kokonaispituudessa kolmeenkymmeneenviiteen kilometriin. Se on viisi kilometriä enemmän kuin oli tarkoitus, mikä ei haittaa ollenkaan. Nyt tämä oli vallan mainio treeni. Aikaa kävelyyn meni tasan kymmenen tuntia, eli juuri se, mitä arvelinkin – tosin matka oli selvästi pitempi. Hitaammin olisi kannattanut kävellä, silloin olisi varmaan polvikin kipeytynyt vähemmän. Toisaalta tämä oli jatkoa ajatellen hyvä hoksautus: nyt tiedän tarvitsevani lisää juuri tietynlaista jalkajumppaa.

Kotona on herkkuja. Pitsaa, karkkia, ja päivän päätteeksi pari lasillista punaviiniä. Unta ei tarvitse kauaa odotella. Nukkumaan mennessäni polvi on kipeä, mutta teen kuitenkin jumppaliikkeet. Ei niihin mene paria minuuttia enempää, joten ne tekee kyllä väsyneenäkin. Kävelystä jäi oikein hyvä mieli. Kyllä kannatti käyttää kokonainen päivä tähän.

Sunnuntaiaamuna herään sikeästi nukutun yön jälkeen. Olo on virkeä ja mitä kummaa: polveen ei koske yhtään. Eikä eilinen kävely tunnu missään muuallakaan. Jopas nyt. En taida sittenkään olla niin huonossa kunnossa kuin luulin. Yllättävästä havainnosta syntyy jotain, joka jää pään sisälle pyörimään ja jalostuu päivän aikana vähitellen ajatukseksi.

Iltaan mennessä ajatus on muuttunut addiktioksi. Edellisen päivän kävely oli kokemuksena hieno ja kävelyn aikana elämäni tunnelmat palauttivat mieleen palasia siitä, mitä koin Maratonin mittaisella retkellä ja Viidenkympin vappumarssilla. Tätä on saatava lisää.

Parin seuraavan päivän aikana syntyy suunnitelma siitä, miten saan seuraavan kuunsirppiannokseni. Mutta palataan sen suunnitelman toteutukseen sitten, kun asia konkretisoituu.

Sitä odotellessanne katsokaa vaikka tällä kävelyllä kuvaamani filmi.

Kävelyreittini Rekikylästä Tuiraan.

Kävelyreittini Rekikylästä Tuiraan.

FacebookTwitter