Aihearkisto: Teltta

Maantievaellus Oulusta Taivalkoskelle, 4. päivä

Tuulinen yö takasi hyvät unet. Viileässä on niin paljon parempi nukkua kuin kuumassa – tai vaikka ihan normaalilämmössäkin. Hikoilu on nyt muutenkin ohitse, sillä tänä aamuna ilma tuntuu erilaiselta kuin maantievaelluksen aiempina päivinä. Nyt on kosteaa. Tästä on tulossa ensimmäinen sadepäivä. Sade saattaa alkaa piankin, mutta en anna tämän sotkea aamurutiinejani. Syön aamiaisen, pakkaan tavarat ja puran leirin. Sitten lähden kulkemaan, ensin runsaan kilometrin matka isolle tielle ja siitä sitten taas kohti Pudasjärveä.

Sade alkaa, kun pääsen isolle tielle. Olen jo aamulla pukenut jalkaan sateenkestävät housuni ja nyt vaihdan ohuen sinisen takin – joka päästää sateen läpi – tilalle keltaisen sadetakkini. Se ei ole mikään haitek-kalvovaate, vaan vanha kunnon Rukka-sadetakki, taatusti vedenpitävä molempiin suuntiin. Kenties tämän tiiveyden vuoksi valmistaja on nähnyt hyväksi laittaa takin etumukseen nepparit vetoketjun sijaan – niiden välistä ilma pääsee ainakin teoriassa hiukan vaihtumaan. Käytännössä tämä rakenne kuitenkin päästää myös veden valumaan takin sisään. Sen eliminoimiseksi olen parannellut takkiani lisäämällä etumukseen velcro-tarran, jonka avulla takin saa niin tiiviisti kiinni, että vesi ei pääse tästäkään sisälle. Tämä muutos toki hävittää takista sen vähäisenkin ilmanvaihdon, joka siinä on ollut, mutta pidän tätä pienempänä pahana kuin sadeveden valumista takin sisälle.

Paitsi, että sade viilentää ilmaa mukavasti, on siitä minulle toinenkin hyöty: nyt saan selville, kuinka vedenpitävä kärryni kuomun kangas on. Kotona olen sitä testannut vesihanan alla ja havainnut kankaan vettä hylkiväksi. Pitempään jatkuva sade on kuitenkin eri asia kuin hetkellinen hanavedellä lutraaminen. Vähitellen vettä alkaa tihkua kankaan läpi, mutta niin vähän, ettei se oikeastaan kastele mitään. Ja vaikka kastelisikin, niin ei sekään haittaisi, sillä olen pakannut kaikki tavarani vedenpitäviin kuivapusseihin.

Miinuspuolelle on sitten kirjattava autojen rengasmelu. Se on jo kuivalla asfaltilla kiusallisen voimakas, mutta märällä äänen voimakkuus kasvaa ja sävy muuttuu korkeammaksi ja repivämmäksi. Päivän mittaan ärsytyskiintiö täyttyy ja lopulta tuntuu kuin joka ohituksella työnnettäisiin jääkylmä ruuvimeisseli korvasta pään läpi.

Ääneltä voisi toki suojautua esimerkiksi korvatulpilla, mutta silloin menettäisin parhaan keinon takaa tulevan liikenteen havainnointiin. Jatkuva pään pyörittely ei innosta, etenkään kun kärryn työntäminen suoraan on vaikeampaa, jos katsoo taaksepäin. Kuulohavaintojen perusteella on helppo tunnistaa, minkä kokoinen auto takaa lähestyy, ja useimmissa tapauksissa pystyn kuulemaan, mikäli selkäni takana on alkamassa ohitustilanne: ohittavan auton renkaista tulee helposti tunnistettava päräys, kun ne ylittävät keskiviivalle jyrsityn tärinäuran.

Lykkään lounasta noin puolellatoista tunnilla tavanomaisesta voidakseni nauttia sen Koillisportissa. Olen syönyt retken alkupäivät enemmän tai vähemmän säilöttyä ruokaa, joten nyt haluan tuoretta: tilaan lounaakseni kana-caesarsalaatin. Ai että tuoreet kasvikset maistuvatkin hyvältä! Eikä toki sekään haittaa mitään, että saan rauhassa istuskella ja odottaa, että annos tuodaan valmiina eteeni. Maantievaellus on omalla tavallaan aika karua matkantekoa, joten pieni luksus on paikallaan silloin, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus.

Lounaan jälkeen täytän taas vesipullot. Nestehuolto on toistaiseksi toiminut vallan mainiosti: en ole vielä kertaakaan joutunut turvautumaan kertaalleen juodun värisiin suovesiin. Nyt minulla on taas tarpeeksi vettä loppupäiväksi ja pitkälle huomiseenkin.

Vatsa ja vesipullot täynnä matka jatkuu. Ylitän Iijoen ja ohitan Pudasjärven kuuluisan Hirsikampuksen. Tässä elokuussa 2016 käyttöön otetussa maailman suurimmassa hirsikoulussa toimii sekä peruskoulu (1.-9. luokat) että lukio.

Kävellessäni seuraan kahden ison linnun lentoa. Ne tulevat lähemmäs ja tunnistan, että kyseessä on kurkikaksikko: yksi iso ja yksi vähän vähemmän iso. Ne lentävät jännästi – iso edellä ja pienempi perässä täsmälleen samaa reittiä ja samalla tavalla muutenkin. Aivan kuin siinä olisi kurkivanhempi opettamassa lapselleen lentämistä. En kyllä tiedä, tapahtuuko tällaista oikeasti.

Iltapäivän aikana päänsärky alkaa vaivata. Tämä ei ole nestehukkapäänsärkyä eikä lihasjännityspäänsärkyä, ne minä kyllä tunnistaisin. Arvelen, että tämä on melupäänsärkyä. En tietenkään pysty arvioimaan ohiajavien autojen rengasäänien voimakkuutta desibeleinä, mutta väittäisin, että ei siinä märän asfaltin tapauksessa kauas 85 dB rajasta jäädä.

Lounaan kohdalla olin kävellyt jo viitisentoista kilometriä. Aikomukseni on kävellä tänään suunnilleen retkelle asettamani keskimääräisen päivämatkatavoitteen verran eli noin 25 kilometriä. Tämän tavoitteen saavutan helposti ja miellyttävästi, sillä paitsi että sää ei ole vaeltamiseen liian kuuma, alkaa 25 kilometrin kohdalla osuus, jolla tien vasemmalla (pohjois-) puolella on usean kilometrin matkalla monta hiekkakuoppaa. Ja ne, kuten on jo tullut todettua, ovat yleensä leiriytymiskelpoisen maaston merkki. Lisäksi sade on tauonnut ja pilvipeitteessä on näkyvissä pientä ohenemisen merkkiä.

Paras on hyvän pahin vihollinen, mutta nyt tarjolla on niin mainioita leiripaikkoja, että voin nirsoilla koko rahalla ja valita itselleni ihan sen parhaista parhaan. Näiden leiripaikkojen osalta maantievaelluksestani on muodostumassa nousujohteinen projekti: ensimmäisen yön vietin kelvollisessa paikassa, toinen oli hyvä, kolmas erinomainen ja tämä neljäs menee sitten jo arviointiskaalan yläpäästä yli. Tässä on kuivaa, harvaa kangasmetsää, jossa puiden välinen maanpinta on kauttaaltaan tasaista, vaakasuoraa ja juuri sopivan – mutta ei liian – pehmeää telttakiilojen kiinnitykseen. Hyviä teltan paikkoja on täällä ihan tuhlattavaksi asti – tänne voisi majoittaa vaikka keskikokoisen partioleirin.

Oikeastaan ainoa, mikä puuttuu, on tuuli – sääennusteen mukaan täällä pitäisi puhaltaa 4 m/s tuuli, mutta kyllä tässä on aivan tyyntä. En anna mokoman pikkuseikan pilata tunnelmaani. Ja illan mittaan pilvipeitekin repeilee sillä tavoin, että saan ihailla kauniisti punertavia iltapilviä ennen nukkumaanmenoa. On taas kerran hienoa olla retkellä!

Tämä maantievaellukseni on tähän saakka onnistunut erittäin hyvin. Niin hyvin, että mieleen on juolahtanut ajatus vaelluksen pidentämisestä yhdellä päivällä. Alkuperäinen ajatuksenihan on hakeutua kuudentena päivänä sellaiselle linja-autopysäkille, jolta pääsisin takaisin kotiin onnikkakyydissä. Taivalkoskelle on tästä enää alle 60 kilometriä, mikä tarkoittaa 25 kilometrin päivämatkoilla kahta täyttä ja yhtä lyhyttä päivää. Malttaisinko lopettaa vaellukseni vain yhden (vajaan) päivämatkan päässä Taivalkoskelta? Jätän ajatuksen hautumaan ja teen päätöksen huomenna.

Neljännen päivän reitti (28 km).

Neljännen päivän pakkaushommat menossa. Vielä ei sada.

Kärryyn alkaa tulla jo tilaa. Sen verran olen kolmessa päivässä syönyt ruokiani vähemmäksi.

Kuomun kangas hylkii vettä, mutta ei kuitenkaan ole täysin vedenpitävä.

Pudasjärvellesaapumislärviö.

Kone on hieno, mutta väri… öh. Itse olisin valinnut toisin.

Reissukaveri parkissa Koillisportin ulkoruokintaosastolla.

Kana-caesarsalaatti. Nam.

Iijoki, taustalla Hirsikampus.

Hirsikampus.

Hirsikampus.

Hirsikampus.

Hirsikampus.

Neljännen yön leiripaikka. Tilaa olisi vaikka partioleirille.

Maantievaelluksen rutiineihin sisältyy iltapilvikuvan julkaiseminen somessa. Neljännenkin illan pilvet ovat komeat.

Vaelluskertomus on myös videomuodossa ja löydät sen täältä.