Aihearkisto: Vaala

Talviretkeilykauden avaus Rokualla

Joulukuun puolivälissä on aika avata talviretkeilykausi. Teen sen kahden yön pituisella retkellä Rokuan maastossa. Sinne on kotoani noin puolentoista tunnin ajomatka. Minulla ei ole mitään aikataulua lähdön suhteen ja siinä käy kuten tuollaisessa tilanteessa hyvin usein: lähtö viivästyy ja pääsen tien päälle vasta puoli kuuden aikaan.

Ajoreitilläni vallitsee muuten normaali talvikeli, mutta sakea sumu peittää laajat alueet ja näkyvyys on monin paikoin huono. Saavun retken lähtöpisteeseen, Rokuan kylpylähotellin parkkipaikalle jokseenkin tasan seitsemältä. Siirrän varusteeni autosta ahkioon, ja kun kaikki on valmista ja olen lähtemäisilläni matkaan, tunnen vasemmassa pikkusormessani kosteutta. Märkää kättä ei kannata laittaa lapaseen, koska sitten lapanen kastuu. Sormi tuntuu sen verran oudolla tavalla märältä, että katson sitä.

Verta.

Ohhoh. Olen saanut lähelle kynttä siistireunaisen viiltohaavan, joka vuotaa ihan kunnolla ja koko sormi on veressä. En yhtään tiedä, mistä olen tuon haavan saanut, mutta se on laastaroitava ennen lähtöä.

Ensiaputoimenpiteiden jälkeen napsautan otsalampun päälle ja lähden matkaan. Minulla ei ole varsinaista reittisuunnitelmaa olemassa, mutta sen verran olen asiaa ajatellut, että minulla on mielessäni alue, jolta toivon ensimmäisen yön leiripaikan löytyvän. Sille ei oikeastaan ole muita vaatimuksia kuin että paikka olisi kylpylähotellia ympäröivän valaistun alueen ulottumattomissa. Paikan ei tarvitse olla kaukana lähtöpisteestä, sillä kello on jo puoli kahdeksan, kun pääsen liikkeelle – yleensä yritän olla niihin aikoihin jo etsimässä leiripaikkaa. Jos pari kilometriä kulkisin, niin se riittäisi vallan mainiosti.

Pimeässä metsässä on kyllä kiva hiihtää taas monen kuukauden tauon jälkeen. Eikä siellä edes ole pimeä: taivas on lähes pilvetön ja kuukin mollottaa vasta vähän täydestä pallukasta vähentyneenä. Rokuan maasto on täynnä pieniä ja vähän isompiakin harjuja. Yritän löytää reitin, jolla olisi vain vähän ylä- ja alamäkiä. Ylämäet ovat ihan ok, mutta alamäkiin en ole niin halukas menemään, koska puusto on tiheää ja pelkään törmääväni niihin, jos lähden laskettelemaan myötäleitä. Ahkioni on naruvetoinen, mutta se ei varsinaisesti laskeutumisia haittaa, sillä voin niiden ajaksi siirtää vetonarun pulkan perään ja saatella sen edelläni alas.

Koska teen tästäkin retkestä filmin, on matkanteko hidasta. Paitsi, että joudun kulkemaan kuvattavat osuudet kolmeen kertaan, on näin talvella vielä tehtävä ketunlenkkejä, jos aion kuvata itseäni edestäpäin. Muutenhan tekisin jälkiä lumeen sinne, mistä kameran käydessä kuljen, eikä se olisi kaunista. Haluan kuvata itseäni hiihtämässä koskemattomalla lumella. Nyt illalla, kun on pimeää, en kuvaa montakaan otosta, mutta sen verran kuitenkin, että saan filmille pienen pätkän retken tästäkin osasta.

Puolitoista tuntia lähdön jälkeen olen mieluisessa paikassa: avara hakkuuaukio, jota kuu ja tähtitaivas valaisevat. Ilta on heikkotuulinen, mutta tässä aukiolla tuulee kuitenkin sen verran, että uskon ilmanvaihdon teltassa toimivan. Kuutamo on niin kaunis, että en malta aloittaa teltan pystyttämistä ennen kuin olen ottanut muutaman tunnelmakuvan.

Lunta on tässä kohdin 20-30 senttiä, mikä riittää hyvin teltan ankkuroimiseen. Ennen pystytykseen ryhtymistä tamppaan teltalle tontin, josta tulee aivan liian iso. En nimittäin taaskaan hahmota maanpinnan kaltevuutta kunnolla ennen kuin tontti on valmis, ja kaltevahan se paikka on. En halua nukkua sellaisella alustalla, joten laajennan tonttia suuntaan, jossa lumen pinta näyttää vaakasuoremmalta kuin ensiksi valitsemassani paikassa.

Tamppaamisen lisäksi aikaa kuluu itse teltan pystytykseen. Leveiden kiilojen ankkurointi lumeen ottaa aikansa, minkä lisäksi toiminta on muutenkin hidasta, kun haluan tehdä asiat vain yhteen kertaan ja kunnolla. Tämä periaate ei toteutunut tontin kohdalla, joten sitä suuremmalla syyllä yritän olla huolellinen teltan kanssa. Kiirettähän minulla ei ole, enkä vilkuile kelloa ennen kuin leiri on valmis, tavarat teltassa ja keitin sytytetty.

Menihän siinä aikaa. Kello näyttää 22.18, kun lähetän kotiin WhatsApp-viestin, jossa kerron, että leiri on valmis, teltassa lämmin ja kaikki muutenkin hyvin. Leiriytymiseen meni lähes puolitoista tuntia, mikä on kovin pitkä aika, vaikka ottaisi huomioon, että nysväsin kameran kanssa aikamoisen tovin ennen teltan pystytykseen ryhtymistä. Huomenna tämä sujuu varmasti nopeammin.

Söin kotona tukevan välipalan ennen lähtöä, joten nälkä on pysynyt loitolla tänne asti. Teltassa rupean lopulta syömään. Minulla on kotoa tuotuna kaksi litran termaria täynnä kuumaa vettä, joten saan ruuan ja lämmintä juomaa nopeasti. Kun teltta on lämmin, täytän vesipannun lumella ja rupean sulattamaan. Näin termarit tulevat illan aikana taas täyteen ja aamulla on, mistä laittaa puuro ja kahvi.

Talviteltassa on hyvä nukkua ja vetelen tukkikuormaa yhdeksään asti. Syön aamupalan, sulatan lisää lunta termarit täyteen ja samalla pakkailen tavaroitani kuivapusseihin, jotka on sitten helppo ja nopea pakata ahkioon, kun sen aika tulee. Rutiinit ovat palanneet hyvin mieleen eikä aamutoimissa mene aikaa vatulointiin.

Ahkion pakattuani avaan teltan oven ja työnnän pulkan pihalle. Perässä menevät sukset ja sauvat. Viimeisenä pihalle siirryn minä ja suljen ovet perässäni. On kaunis talvinen aamu, aurinkokin yrittää pilkahdella pilven raosta. Pakkasta lienee aste tai pari. Ryhdyn purkamaan telttaa. Teen tämänkin rauhallisesti ja kerralla oikein. Ensin kierrän teltan ympäri kierroksen lapion kanssa ja kaivan kiilat irti lumesta. Sitten kierrän toisen kierroksen, jolla irrotan kiilojen naruissa olevat koukut teltan naruista. Tällä kierroksella heitän kiilat ahkion viereen yhteen kasaan. Sitten irrotan kaaret ja vedän irti sen ainoan liitoskohdan, jonka olen kunkin kaaren puolivälistä jättänyt teippaamatta kiinni. Kaaret saavat jäädä puoliksi tunneleihin. Tämän jälkeen käärin teltan rullalle – herrasväen puolella kokolattiamattona oleva sentin paksuinen routamatto on edelleen sisällä ja siellä se myös saa olla. Näin pakattaessa Erämaakaksiosta tulee vajaan neljänkymmenen sentin läpimittainen ja reilun puolentoista metrin pituinen käärö, jonka sidon kokoon parilla irtohihnalla. Paketista saisi napakamman, jos sen vielä käärisi johonkin. Ehkä otan seuraavalla kerralla tarpin mukaan tätä tarkoitusta varten.

Kun olen valmis lähtöön, vilkaisen taas kelloa: noin yksitoista. Kappas vain. Aamutoimet kestivät kaksi tuntia, mikä on talviolosuhteissa normaali kesto. Nähtävästi rutiinit ovat tältäkin osin taas palautuneet mieleen.

Lähden liikkeelle jälleen vailla sen tarkempaa reittisuunnitelmaa. Jos nyt vaikka hiihtelisin etelään päin, kun tuo taivas on kaikkein valoisin juuri siinä suunnassa. On kiva kulkea valoa kohti. Suunnistan auringon, GPS:n, kartan ja kompassin avulla. Aurinkoa kannattaa hyödyntää aina, kun se on taivalla sopivassa suunnassa. Kunhan vain muistaa, että se ei pysy paikallaan. GPS:ää olen viime aikoina ruvennut käyttämään enemmän, kun kuitenkin teen sillä reittikartan. Pidän kuitenkin edelleen aina huolen siitä, että olen perillä sijainnistani myös paperikartalla, ja pystyn missä tahansa tilanteessa siirtymään pelkästään perinteisten suunnistusvälineiden käyttöön.

Yritän edelleen valita helpon reitin. Aivan täysin en tässä onnistu, sillä karttamerkkien perusteella ei pysty erottamaan täysikasvuista, harvaa männikköä harventamattomasta nuoresta männiköstä. Toisaalta tämä ei haittaa mitään, sillä vaikka haluan kulkea enimmäkseen helpossa maastossa, haluan kuitenkin välillä myös haastaa itseni ja valita vaikeampia paikkoja kuljettavakseni. Tänään tällaiseksi valikoituu tiheän männikön lisäksi yksi jyrkästi nouseva rinne, jonka päätän kiivetä. Käyn ensin viemässä videokameran ylös saadakseni kiipeämisen talteen. Lopputulos on nähtävissä retkifilmilläni.

Kiivettyäni olen nälkäinen, joten rupean etsimään lounaspaikkaa. Äskeisen kiipeämisen seurauksena olen harjulla, jonka päältä hyvällä näköalalla varustetun paikan löytäminen on helppoa. Termarista vettä ruuan sekaan, hetki odottelua ja eiku syömään. Ruuan päälle vielä kahvia ja suklaata. Kyllä näillä taas jaksaa.

Lounastaukoni aikana taivas on mennyt pilveen ja maisemaa hallitsevat jälleen harmaan sävyt. Ei niissäkään mitään vikaa ole. Luminen metsä on kaunis myös harmaana. Jatkan matkaa. Päivän tavoitteeksi alkaa muodostua Loukkojärven rannalla käynti. Videointi hidastaa kulkemista siinä määrin, että kilometreinä mitattuna tästä on tulossa yksi lyhimmistä päivämatkoista koskaan. Se ei haittaa mitään, pikemminkin päinvastoin. On kivaa, että osaan ja maltan sallia itselleni myös tällaiset leppoisat retkipäivät, vaikka toisissa tilanteissa revinkin itsestäni irti kaiken, mitä lähtee ja vähän ylikin.

Loukkojärveä lähestyessäni alkaa päivänvalo taittua siniseksi hetkeksi. Nyt voisi olla hyvä aika ajatella sinisiä ajatuksia, vaikka en niiden kannalta aivan oikeassa paikassa olekaan. Pidän Loukkojärven rannassa kahvitauon ja totean kartasta, että olen aivan kansallispuiston rajalla. Päivämatka on nyt siis suunnilleen puolessa, mitä kilometreihin tulee. Ajallisesti lienen jo ylittänyt puolivälin, sillä loppumatka tapahtuu pimeässä ja silloin ei juuri kannata videota kuvata.

Nyt pitäisi päättää, millaista reittiä lähden takaisin päin ja minne haluaisin pyrkiä. Päätän lähteä aluksi omia jälkiäni ja maantien ylitettyäni voisin edetä oikealle kaartaen niin, että päätyisin jonnekin Martinkankaiden itäpuoliseen maastoon. Sieltä jäisi huomiselle kuljettavaksi varsin kohtuullinen matka.

Sääolosuhteet tekevät suunnistuksesta haastavaa. Paitsi että on pimeää, on myös hyvin sumuista. Otsalampun valossa ei näe montakaan metriä eteensä, sillä ilmassa leijuva kosteus on jotain sumun ja sakean alijäähtyneen tihkun välimuotoa ja lampun valokeila on kuin pilvi laimeaa maitoa. Kun lisäksi kuljen metsässä, jossa jokainen puu on samannäköinen kuin kaikki sitä ympäröivät puut, on kiintopisteiden ottaminen liki mahdotonta. Tällaisesta pidän. Kulkeminen on mielenkiintoista, kun siihen liittyy sopivasti haasteita.

GPS:stä on nyt hyötyä – etenkin, kun huomaan kaartavani koko ajan vasemmalle. Joka kerta, kun tarkistan sijaintini, saan kääntyä jyrkästi oikealle pysyäkseni oikeassa suunnassa. Silti olen taas seuraavassa tarkistuspisteessä kulkemassa väärään suuntaan. Hetken mietittyäni keksin selityksen: Vasemmalla maasto nousee ja siellä on vähän matkan päässä tuttua aluetta, josta kuljin aiemmin päivällä toiseen suuntaan – oikealla puolestaan maasto laskeutuu ja siellä on minulle aiemmin käymätöntä seutua. Ja kun otsalampun valo riittää vain lyhyelle matkalle, näyttää siltä, kuin oikeassa suunnassa olisi suuri, pimeä monttu. Kuka sitä nyt sellaiseen haluaisi ehdoin tahdoin mennä.

Lopulta kyllästyn mutkitteluun. Miksipä en palaisi takaisin viimeöiselle leiripaikalleni? Se oli kiva paikka mukavassa maastossa, ja sieltä on lyhyt matka autolle. Sen jälkeen on kuitenkin vielä ajettava kotiin ja siellä purettava kuorma sekä laitettava kostuneet kamppeet kuivumaan. Päätös on helppo tehdä. Vietän toisen yön samassa paikassa. Mennään nyt sitten tämän aidan yli siitä matalimmasta kohdasta.

Paikka on helppo löytää, koska päivän aikana ei ole satanut lunta: edellisyön leiriytymisjäljet ovat näkyvissä. Ihan täsmälleen samaan paikkaan en kuitenkaan asetu, sillä tuulen suunta on muuttunut. Teltta on pystytettävä eteispääty tuuleen päin, jotta ilmanvaihto toimisi teltan sisällä oikein.

Nyt olen tarkkana vaakasuoruuden suhteen ja tontin tamppaus onnistuu kerralla. Myös muut leiriytymistoimenpiteet sujuvat jo rutiinilla, eikä kestä kauaakaan, kun olen sisällä lämpimässä teltassa. Yksi talviretkeilyyn liittyvä käytäntö minulla on nyt erilainen kuin ennen: esilämmitän Whisperliten bensan sijaan Marinolilla. Miksi ja miten – siitä olen kirjoittanut blogiini oman postauksensa pari kuukautta sitten. Lyhyesti sanottuna kyse on siitä, että spriillä esilämmitettäessä keitin ei nokeennu kuten kävisi bensan kanssa. Samalla tietysti vältetään bensan epätäydellisestä palamisesta muodostuvien haitallisten yhdisteiden vapautuminen ilmakehään ja retkeilijän hengitysilmaan, mikä ei ole ollenkaan huono asia.

Nukun toisenkin yön sikeästi, jopa paremmin kuin teltassa yleensä. Arvelen tämän johtuvan uudesta retkityynystäni, josta on kuva alempana. Koska nukun kotonakin muotoillulla tyynyllä, päätin hankkia retkikäyttöönkin sellaisen. Kroonisesta huonounisuudesta kärsivänä haluan hyödyntää kaikki keinot yöunien parantamiseksi – varsinkin tällaiset helpot.

Uuden tyynyn lisäksi olen ottanut ikään kuin kokeiluksi erilaisen makuualustayhdistelmän kuin yleensä talviretkillä. Normaalisti nukun talvella paksuimman makuualustani, 9-senttisen Exped Downmatin päällä. Nyt otin ohuemman ilmapatjan, nelisenttisen Thermarest Prolite Plussan, ja sen alle 6-millisen solumuovin. Alimmaisenahan on Erämaakaksion kokolattiamatto. Tässä ajatuksena on, että jos ilmapatja puhkeaa tai muuten rikkoutuu, on käytettävissä vielä sen verran lämpöeristettä, että nukkuminen onnistuu, vaikka ilmapatjan pehmeys menetettäisiinkin.

Koska tälle päivälle on hiihdettävänä lyhyt matka, ei aamutoimiani sävytä minkäänlainen kiirehtimisen tarve. Useinhan käy niin, että retken viimeisenä aamuna tekee mieli kiirehtiä, kun haluaa päästä mahdollisimman nopeasti kotimatkalle. Leiriä purkaessani suunnittelen reitin autolle. Tarvitsen vielä yhden pitkän video-otoksen retkifilmin loppuun. Katson ympäröivästä maastosta suunnan, johon lähden hiihtämään ja mietin valmiiksi kameran paikan.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty kokonaan tekemättä, ja voi mennä uusiksikin, jos toteutus ontuu. Koska tässä metsässä kaikki puut ovat toistensa näköisiä, pitäisi hiihtosuunnan säilyttämisen kanssa olla tarkkana – muuten käy niin kuin nyt: otoksen kuvattuani huomaan, että en hiihtänyt siitä, mistä oli tarkoitus. Otos menee uusiksi ja samalla joudun valitsemaan myös uuden suunnan, sillä haluan kuvata tässäkin hiihtämistä koskemattomalla lumella. Hyvä suunta löytyy kuitenkin helposti vain vähän edellisestä oikealle kääntymällä.

Kun olen otokseen tyytyväinen, lähden kohti pientä aukeata suota. Metsässä hiihtäminen on kivaa, mutta kaikkein mukavinta on hiihtää avomaastossa. Avotunturia ei näin etelässä ole tarjolla, mutta aukeat suot ovat hyvä korvike. Ensimmäisen suon jälkeen edessä on kapea, metsäinen kannas, jossa reittini risteää lumikenkäilijöiden polun kanssa. Joskus voisin tulla tänne myös lumikengillä läpsyttelemään. Metsäisessä harjumaastossa lumikengät olisivat parempi kulkumuoto kuin sukset, ja jos tavaratkin laittaisi ahkion sijasta rinkkaan, olisi kulkeminen ketterää. Tosin silloin joutuisin tinkimään yöpymismukavuudesta jonkin verran, sillä rinkassa en voi kuljettaa Erämaakaksiota enkä keitinlaatikkoa. Rupean kehittelemään mielessäni ajatusta tällaisesta retkestä.

Jälkimmäinen suo ei ole yhtä avoin kuin ensimmäinen, mutta silmieni eteen avautuva näkymä on täällä niin kaunis, että jähmetyn niille sijoilleni. Mitään näin kaunista en ole nähnyt pitkään aikaan. Kuuntelen hiljaisuutta ja katselen lumista maisemaa. Ystävistäni rakkain, luonto, on jälleen antanut minulle lahjan. Liikutun. Tunnen samanlaisia voimakkaita tunteita kuin joskus Lapin tuntureilla. On hienoa, että aina ei tarvitse matkustaa niin kauas voidakseen kokea tällaista.

Vähitellen palaudun lumouksesta sen verran, että maltan jatkaa matkaa. Minulla ei leiripaikalta lähtiessäni ollut kiirettä, ja nyt sitä on vielä vähemmän. Hiihdän pientä havupuuta kasvavan suon läpi mutkittelevaa reittiä joka hetkestä kaikilla aisteillani nauttien. Suon vastarannalla edessä on vielä yksi nousu, joka ei muodostu suureksi haasteeksi, sillä rinne on loiva. Kiipeän ylös, ylitän hiihtoladun ja hetken päästä olen auton luona.

Siirrän tavarat ahkiosta autoon ja ennen ajamaan lähtemistä käyn kylpylähotellin kahvilassa välipalalla. Kaksi joulutorttua, iso kuppi kahvia ja puolen litran pullo vissyä antavat sopivasti energiaa ja palauttavat nestetasapainoa niin, että jaksan ajella kotiin. Paitsi että pääsen vain Utajärvelle saakka ennen kuin minun on taas pysähdyttävä. Ahkion vetäminen umpihangessa on kuluttanut energiaa siinä määrin, että vaikka söin lounaan maastossa lyhyen päivämatkani puolivälissä, minulla on taas nälkä. Pysähdyn SEOlle puputtamaan hampurilaisaterian, ja sitten ajan kotiin.

Reittini. Perjantai (2,0 km) sinisellä, lauantai (6,5 km) violetilla ja sunnuntai (1,7 km) punaisella.

Reittini. Perjantai (2,0 km) sinisellä, lauantai (6,5 km) violetilla ja sunnuntai (1,7 km) punaisella.

Uusi autoni on pieni, mutta siihen mahtuu paljon tavaraa sisälle. Autossa on alas taittuva etumatkustajan selkänoja, minkä ansiosta pitkätkin esineet kuten sukset ja ahkio mahtuvat sisälle.

Uusi autoni on pieni, mutta siihen mahtuu paljon tavaraa sisälle. Autossa on alas taittuva etumatkustajan selkänoja, minkä ansiosta pitkätkin esineet kuten sukset ja ahkio mahtuvat sisälle.

Perjantai-illan kuutamo.

Perjantai-illan kuutamo.

Talven ensimmäinen leiri.

Talven ensimmäinen leiri.

Lauantaiaamu on kaunis. Aurinkokin yrittää kurkkia pilvien raoista.

Lauantaiaamu on kaunis. Aurinkokin yrittää kurkkia pilvien raoista.

Lunta on jo sen verran, että pääsen ihan kunnolla umpihankihiihdon tunnelmaan.

Lunta on jo sen verran, että pääsen ihan kunnolla umpihankihiihdon tunnelmaan.

Nuoressa metsässä puut ovat tiheässä, mutta löydän kuitenkin hiihtäjän mentävän aukon.

Nuoressa metsässä puut ovat tiheässä, mutta löydän kuitenkin hiihtäjän mentävän aukon.

Pysähdyn lounastauolle maisemaravintolaan.

Pysähdyn lounastauolle maisemaravintolaan.

Lounaan jälkeen taivas on taas pilvessä ja harmaan sävyt hallitsevat maisemaa.

Lounaan jälkeen taivas on taas pilvessä ja harmaan sävyt hallitsevat maisemaa.

Ahkion vetäminen kaltevalla pinnalla on jännää. Paris-pulkan sivuttaispito on kuitenkin pehmeässä lumessa riittävä.

Ahkion vetäminen kaltevalla pinnalla on jännää. Paris-pulkan sivuttaispito on kuitenkin pehmeässä lumessa riittävä.

Harjuilla kasvaa komeita mäntyjä - ainakin näin sammakkoperspektiivistä tarkasteltuna.

Harjuilla kasvaa komeita mäntyjä – ainakin näin sammakkoperspektiivistä tarkasteltuna.

Tällaisessa paikassa on suuri vaara, että ei näe metsää puilta.

Tällaisessa paikassa on suuri vaara, että ei näe metsää puilta.

Rokuan ladut ovat hyvässä kunnossa. Hiihtäjiä vain on kovin vähän vielä.

Rokuan ladut ovat hyvässä kunnossa. Hiihtäjiä vain on kovin vähän vielä.

Ensin laskeutuu pimeys, ja sitten maastoon leviää sakea sumu.

Ensin laskeutuu pimeys, ja sitten maastoon leviää sakea sumu.

Ajoittain näkyvyys on lähes nollassa. Suunnistaminen näissä oloissa on mielenkiintoista.

Ajoittain näkyvyys on lähes nollassa. Suunnistaminen näissä oloissa on mielenkiintoista.

Välillä kuljen merkittyä reittiä pitkin - tosin ainakaan nyt tätä reittiä ei hoideta eli saan edelleen hiihtää umpihangessa.

Välillä kuljen merkittyä reittiä pitkin – tosin ainakaan nyt tätä reittiä ei hoideta eli saan edelleen hiihtää umpihangessa.

Paluu edellisen yön leiripaikalle.

Paluu edellisen yön leiripaikalle.

Marinolilla esilämmitetty Whisperlite on puhdas. Nokea ei muodostu lainkaan.

Marinolilla esilämmitetty Whisperlite on puhdas. Nokea ei muodostu lainkaan.

Onko tyyny hyvin? On se. Kuva sisältää tuotesijoittelua.

Onko tyyny hyvin? On se. Kuva sisältää tuotesijoittelua.

Viimeisen video-otoksen tarkistaminen.

Viimeisen video-otoksen tarkistaminen.

Riemukaarien kokoontumisajot.

Riemukaarien kokoontumisajot.

Ensimmäinen suo.

Ensimmäinen suo.

Ahkio tulee nätisti perässä.

Ahkio tulee nätisti perässä.

Ensimmäisen suon jälkeen tuleva kapea metsäkannas.

Ensimmäisen suon jälkeen tuleva kapea metsäkannas.

Lumikenkäilijöiden polku.

Lumikenkäilijöiden polku.

Tällaisen maiseman edessä isokin mies herkistyy. Missäs taskussa ne nenäliinat olivatkaan?

Tällaisen maiseman edessä isokin mies herkistyy. Missäs taskussa ne nenäliinat olivatkaan?

Retken päätteeksi tuplatorttukahvit.

Retken päätteeksi tuplatorttukahvit.