Aihearkisto: #twonights

#twonights-päätösretki

Helmikuussa 2015 aloittamani #twonights-retkeily – siis panostukseni haasteeseen viettää joka kuukausi vähintään kaksi yötä maastossa vuoden ajan – huipentuu tammikuussa 2016. Tähän retkeen liittyy tavallista enemmän säätöä, sillä suunnitelmat menevät uusiksi kerta toisensa jälkeen. Ensimmäinen versio on ”Suksin suolle III”, jatko-osa huhtikuussa 2013 ja helmikuussa 2015 tekemilleni retkille. Olisi hienoa lopettaa samalla teemalla, jolla haasteeseen osallistumisen aloitin.

Mutta se ei käy, sillä suolla ei ole lunta.

Ilman lunta on paha hiihtää. Jospa tekisinkin retken kävellen, rinkka selässä, suunnilleen kesäretkeilyvarustein (paitsi vaatetta tietysti vähän enemmän). Voisin mennä vaikka Hailuotoon. Siellä on vielä paljon paikkoja, joissa en ole käynyt.

Mutta se ei käy, sillä pakkasta on liikaa.

Kaasukeitintä ei oikein voi kovalla pakkasella käyttää, kun kaasu ei tule kunnolla pullosta ulos. Pitäisi ottaa bensakeitin mukaan, mutta sitä on ikävä käyttää ilman keitinlaatikkoa, ja se taas painaa aivan liikaa rinkassa kantamista ajatellen. Jospa ottaisin pikkupulkan mukaan ja menisin vaikka Rokualle.

Mutta se ei käy, sillä Rokuallakaan ei ole lunta.

Siellä on lunta jopa vähemmän kuin Oulussa. Huoh. Ei kai tässä auta kuin lähteä taas lumen perässä kauas. Jospa menisin vaikka Syötteelle ja retkeilisin samoissa maisemissa, joissa tehtiin noin vuosi sitten Ankarat Avotunturit -johdatuskurssin harjoitusretki.

Mutta se ei käy, sillä minua ei huvita lähteä niin kauas.

Sitäpaitsi pari päivää ennen suunniteltua retkelle lähtöä, kun käyn perheen kanssa päiväkävelyllä Nallikarissa, huomaan meren olevan jäätymässä hyvää vauhtia. Mitä jos etsisin hyvin jäätyneen paikan ja pystyttäisin telttani meren jäälle. Sellaisesta olen haaveillut siitä lähtien, kun tein pienen jäätikkövaellusharjoituksen. Tuolla retkellä en telttaillut jäällä, koska en vielä silloin omistanut Erämaakaksiota eikä Tarptentissä ollut tuulisessa paikassa yöpymiseen tarvittavia lisäliepeitä.

Päivää ennen retkelle lähtöä käyn katsomassa paikkoja, joissa voisin kuvitella jäätikkötelttailun onnistuvan. Tarkoitus ei ole mennä kauas rannasta, vaan vain sen verran, että voin sanoa telttani olevan jäällä. Vihdoinkin suunnitelma on valmis.

Retki alkaa sunnuntaina alkuillasta. Pakkaan tavarat ahkioon ja ahkion autoon, ja lähden ajamaan. Ensimmäinen kohteeni on Mustakari Virpiniemessä – paikka, joka tuli hyvin tutuksi takavuosina, kun meillä oli matkailuvaunu viereisellä karavaanarien alueella. Laitan auton parkkiin lähelle rantaa ja valmistaudun purkamaan varusteeni autosta. Tästä on vain lyhyt matka edellisenä päivänä jäältä katsomalleni leiripaikalle.

Mutta se ei käy, sillä tuulee liikaa.

Tuulihan ei varsinaisesti haittaa, sillä sitä oikeastaan menen jäältä hakemaankin. Haluan harjoitella teltan pystytystä tuulisissa olosuhteissa osatakseni sen sitten, kun menen avotunturiin. Mutta tuuli on voimakkaampi kuin odotin. Tarkistan merisääennusteen. Perämerelle on odotettavissa on jopa 15 m/s itätuulta. Rannikolla tuuli on toki huomattavasti heikompaa. Tämäkään ei vielä haittaisi, jos jää olisi kiintojäätä. Mutta se ei ole. Se on jääkartan mukaan ”ohutta, tasaista jäätä”. Tuo termi ei vielä kerro asiasta riittävästi. Sen sijaan jääkartan merkkien selityksessä näkyvä englanninkielinen termi nilas kertoo paljonkin lisää, kunhan etsin netistä selityksen tuolle oudolle sanalle: ”A thin elastic crust of ice, easily bending on waves and swell and under pressure growing in a pattern of interlocking ’fingers’ (finger rafting). Nilas has a matte surface and is up to 10 cm in thickness and may be subdivided into dark nilas and light nilas.” (kopioitu täältä). Erityisesti kohta ”easily bending on waves and swell and under pressure” huolestuttaa minua siinä määrin, että päätän jättää jäällä telttailun myöhemmäksi. Jos jää taipuu, se voi myös murtua, enkä uskalla ottaa sellaista riskiä, enkä myöskään halua antaa läheisilleni aihetta huolestua tekemisistäni. En ole jääasiantuntija, joten en pysty itse arvioimaan jään kestävyyttä.

Siispä teen vielä yhden muutoksen retkisuunnitelmaani. Se on helppoa, sillä tunnen nämä seudut kuin omat taskuni. Tiedän sen kummemmitta miettimisittä, mistä voisin löytää hyvän paikan leirilleni. IsonniemenkankaanKellonkankaan maastossa on paljon sekä käytössä olevia että käytöstä poistettuja hiekkakuoppia. Ne tarjoavat oivallisia mahdollisuuksia avomaastotelttailun harjoitteluun. Ajan paikkaan, jossa Virpiniemestä Haukiputaalle menevä valaistu kuntopolku risteää Osmonlaaksontien kanssa. Tästä vain noin puolen kilometrin päästä löydän ensimmäisen leiripaikkani (ks. kartta alempana). Valitsen teltalle paikan, johon tuuli pääsee esteettömästi puhaltamaan ja ryhdyn leiriytymään.

Olen valmistellut teltan samalla tavoin kuin edelliselle retkelle lähtiessäni, joten majoitteen pystytys on periaatteessa suoraviivainen homma. Nyt pientä lisähaastetta tuottaa se, että maa on jäässä ja lunta on vain kaksi senttiä. Lumikiiloilla ei näissä oloissa tee mitään. Olen ottanut mukaan sekä Fjällrävenin omat telttakiilat että pussillisen neljän tuuman nauloja, ja tietysti vasaran. Yritän ensin hakata Fjellukiilan maahan. Ei onnistu, se uppoaa sentin ja sitten alkaa vääntyä mutkalle. Otetaanpa naula. Näillä homma sujuu, vaikka vasarointini onkin kovin hidasta. Olen kuin se vanhan vitsin apupoika, josta timpuri sanoi, että poika työskentelee kuin salama (ei koskaan osu kahta kertaa samaan paikkaan).

Lopulta teltta on pystyssä ja pääsen asettelemaan tavarat sisälle. Tämä Erämaakaksio (Fjällräven Akka Endurance 2) on siitä mainio teltta, että ahkio mahtuu kokonaan eteiseen. Vain aisat pitää ensin irrottaa. On nimittäin aika luksusta sekä purkaa että lastata kuorma säältä suojassa. Viimeinen askareeni ulkona on kerätä pussiin sen verran lunta, että saan siitä illan ja aamun aikana tarvittavat vedet sulatettua.

Tavarat löytävät nopeasti paikkansa, sillä olenhan jo muutaman yön tässä teltassa nukkunut ja siinä kokeillut, millainen järjestys toimii parhaiten. Pakkasta on mukavat viisitoista astetta ja tästä se taitaa vielä vähän yön aikana kiristyä. Myrskynarut kireällä teltta pysyy hyvin paikallaan ja tuulen ansiosta myös ilmanvaihto toimii. Sehän on hyvin tärkeä asia silloin, kun käytetään keitintä teltassa sisällä.

Kaiken vatuloinnin jälkeen retki on alkanut ja alan päästä tunnelmaan. Olen ottanut mukaan molemmat litran vetoiset termospulloni, jotka täytin kotona kuumalla vedellä. Näin saan iltapuuron hetkessä valmiiksi eikä minun tarvitse aloittaa iltaani lumen sulatuksella. Annan keittimen ensin puhkua teltan lämpimäksi ja ryhdyn sulatuspuuhiin vasta sen jälkeen. Lumella täytetty vesipannu vie kuitenkin niin ison osan lämmitystehosta, että teltta pääsee sulatuksen aikana vähän jäähtymään.

Tällä retkellä minun ei ole tarkoitus kävellä pitkiä matkoja. Minun ei myöskään tarvitse kiivetä millekään huipulle tai tehdä mitään muitakaan sankaritekoja. Ainoa asia, jolla nyt on merkitystä, on nämä #twonights-haasteesta puuttuvat kaksi yötä. Otan rennosti, lueskelen kirjaa enkä vielä vaivaa päätäni huomisen reitistä tai muustakaan ohjelmasta. Katsotaan sitten aamulla.

Auto jää yöksi Osmonlaaksontien ja valaistun kuntopolun risteyksessä olevalle levikkeelle.

Auto jää yöksi Osmonlaaksontien ja valaistun kuntopolun risteyksessä olevalle levikkeelle.

Erämaakaksio pystytettynä vanhan hiekkakuopan tuuliselle pohjalle.

Erämaakaksio pystytettynä vanhan hiekkakuopan tuuliselle pohjalle.

Jäiseen, lähes lumettomaan maahan ei telttaa saa kiinni kuin nauloilla.

Jäiseen, lähes lumettomaan maahan ei telttaa saa kiinni kuin nauloilla.

Tässä syy telttavalintaani: Fjällräven Akka Endurance 2:n eteinen on niin iso, että ahkio mahtuu sisälle. Vasemmalla näkyvä punainen pussi on lumivarastoni.

Tässä syy telttavalintaani: Fjällräven Akka Endurance 2:n eteinen on niin iso, että ahkio mahtuu sisälle. Vasemmalla näkyvä punainen pussi on lumivarastoni.

Ensimmäisen illan reitti. Käyn autolla (musta katkoviiva) katsomassa tilanteen meren rannassa ja sitten palaan sisämaahan. Kävelymatkaksi jää vaivaiset 450 metriä.

Ensimmäisen illan reitti. Käyn autolla (musta katkoviiva) katsomassa tilanteen meren rannassa ja sitten palaan sisämaahan. Kävelymatkaksi jää vaivaiset 450 metriä.

Maanantaiaamu. Tuuli on voimistunut yön aikana ja pari kertaa olen herännyt siihen, että puhuri yrittää ravistella telttaa. Naulat ja narut kuitenkin pitävät hyvin, eikä majoitteeni varsinaisesti edes huoju. Yöllä on ollut sen verran pakkasta, että kusipulloni on jäätynyt. Kyseinen pullo on nesteiden pakastamiseen tarkoitettu kulmikas muovipullo, joten se tuskin pienestä jäätymisestä halkeaa. Ja sulattaminen käy helposti, kun vain lisään sopivan määrän +37-asteista nestettä. Myöhemmin selvitän netistä, että lämpötila on yöllä käynyt parinkymmenen pakkasasteen tuntumassa. Teltassa sisällä on toki muutaman asteen lämpimämpää.

Aamiaista syödessäni mietin, mille tänään alkaisin. Mitään erityisiä käyntikohteita minulla ei ole mielessä, eikä näin vähälumisessa kelissä ole mahdollista edes liikkua joka paikassa. En tee vielä päätöksiä, vaan ajan leirin purettuani ja autolle palattuani Virpiniemeen ja käyn hiihtomajalla nauttimassa neuvoa antavan kahvikupillisen munkin kera.

Pakkaan tavarat ahkioon teltan suojassa ja vasta sitten siirryn ulos tuuliseen aamuun. Tai oikeastaan nyt on jo aamupäivä, melkein puolipäivä itse asiassa. Lueskelin kirjaa aamiaisen jälkeen niin pitkään, että söin lounaankin teltassa. Näin leppoisaa on retkeily, kun ei ole mitään etukäteen päätettyä matkaa kuljettavana.

Ennen teltan purkamista se pitää puhdistaa. Oleskelustani syntynyt kosteus on tiivistynyt kuuraksi telttakankaaseen, mistä se lähtee helposti pois mukanani olevalla harjalla pyyhkimällä.

Maahan naulattu teltta on muuten harvinaisen tiukasti kiinni. En meinaa ensin saada nauloja irti jäisestä maasta, mutta kun keksin kopauttaa nauloja ensin lyönnin tai pari, lähtevät ne paljon helpommin. Silloinkin on silti oltava varovainen, sillä vasaran avulla irti väännetty naula saattaa lentää kovalla vauhdilla päin näköä.

Kiinnitän rullalle käärityn teltan ahkion päälle. Tuohon voisi oikeastaan kehitellä jonkinlaisen suojuksen. Joskus tulee kuitenkin lumipyry, ja jos telttakäärö on sellaisenaan ahkion päällä, tarttuu siihen aina jonkin verran lunta. Sileä kääre poistaisi tämänkin pienen riesan. Eihän tuosta varsinaisesti ole harmia kuin nollan tuntumassa olevissa lämpötiloissa, jolloin märkä lumi saattaa jäätyä naruihin ja tehdä niiden käsittelystä hankalaa.

Autolle palattuani napsautan ensiksi Eberin päälle. Yli kymmenvuotias moottorivanhus käynnistyy paremmin, kun sitä ensin hiukan lämmittää. Näiden polttoainekäyttöisten lisälämmittimien kanssa pitää vain olla tarkkana, ettei päästä akkua liikaa tyhjenemään. Hyvä nyrkkisääntö on, että autolla pitäisi ajaa ainakin yhtä kauan kuin lämmitin on ollut päällä, jotta lämmityksen aikana kulunut sähköenergia saadaan uudelleen ladatuksi akkuun. Tämän vuoksi en aja suoraan Virpiniemeen, vaan kierrän mutkan kautta (ks. kartta alempana). Siinä samalla auto lämpenee muutenkin mukavasti.

Pysäköin auton Virpiniemen hiihtomajan parkkipaikalle ja käyn ensin katsastamassa lumitilanteen lähiympäristössä. Maastossa lunta on surkean vähän, mutta poluilla sentään jonkin verran. Menen sisälle kahvilaan ja ostan kupin kahvia sekä berliininmunkin. Tuo rähmäpulla on sellainen herkku, että jos niitä vain on tarjolla, on minun hyvin vaikea jättää sellainen ostamatta. Ovathan ne hirveän makeita ja varmasti erittäin epäterveeellisiä, mutta saa minullakin olla paheita. Käyn pöytään ja haen luettavakseni tuoreen Kalevan.

Herkuttelun ja lehdenluvun lomassa silmäilen karttaa. Jospa lähtisin tästä vain kulkemaan, vaikka sitä valaistua kuntopolkua pitkin. Nyt, kun ei ole lunta, ei siellä varmasti ole latuakaan, joten minun ei tarvitse pelätä hiihtäjien raivoa. Ladulla käveleminenhän on erinomainen tapa kerjätä turpaansa. Vaikka en varsinaisesti väkivaltaa hyväksykään, niin olen silti taipuvainen ajattelemaan, että jos joku menee kävelemään ladulla ja saa sen vuoksi nyrkistä, niin se on sille ihan oikein. Ladulla kävelijät ovat uskoakseni siinä määrin tyhmiä ihmisiä, että heihin ei puhe tehoa.

No niin. Suunnitelma on valmis, lehti luettu, kahvi juotu ja munkero syöty. Siispä ulos ja matkaan. Kuljen hiihtostadionin sivuitse ja katson lumitykistä sinkoavaa huntua miettien, ottaisinko siitä kuvan. Jätän sen kuitenkin ottamatta, kun en löydä mieleistäni kuvakulmaa. On tänne joku lyhyt latu tehty, mutta kuntopolulla ei ole riittävästi lunta. Muutamat suksenjäljetkin lumella näkyvät – sekä perinteistä että luistelua – mutta aika tarkkaan siinä saa hiihtolinjansa valita, ettei aivan naarmuttaisi suksia kiviin.

Ahkion vetäminen näissä lumioloissa ei ole välttämättä ihan järkevää. Monin paikoin tiellä olevat kivet kolhivat ahkion pohjaa ja jalaksia. Olen kuitenkin todennut jo ennen tätä retkeä, että ahkion pohjassa olevat polyeteenijalakset on kohta vaihdettava. Ne ovat alun alkaenkin olleet tarpeettoman ohuesta materiaalista ja kuluttavilla keleillä liikkumisen seurauksena jalasten kiinnitysniitit ovat kohta pinnan tasalla. Jalasten uusiminen olisi helpompaa, jos ne olisi ruuvattu paikalleen, mutta kyllähän niitit voi porata auki. Samassa yhteydessä voisin myös tasoittaa pohjassa olevat naarmut, joita tällä retkellä varmasti tulee lisää. Tai sitten voisin asentaa pohjaan uusien jalasten lisäksi koko jalasten välisen alueen kattavan kulutuspohjan, siihen sopisi millin-parin paksuinen polyeteenilevy mainiosti.

Huonosta ahkionvetokelistä huolimatta kulkeminen on helppoa, koska minä tosiaan tunnen nämä polut erittäin hyvin. Olen retkeillyt täällä monet kerrat eri vuodenaikoina enkä juurikaan tarvitse karttaa muutoin kuin pimeällä, enkä välttämättä silloinkaan. Saavun paikkaan, johon eilen jätin auton. Käännyn vasemmalle ja mietin, koittaisinko päästä jonnekin Runtelin laavun lähelle. Vaikka suunnilleen paikkaan, jossa kävin viime talvena maaliskuussa, kun kokeilin ensimmäisen kerran pikkupulkan kanssa retkeilyä.

Kuntopolun pohja on jäinen ja jään päällä on osittain irtonaista lunta. Siinä saattaisi helposti vetää lipat, mutta minulla on kenkieni pohjissa liukuesteet, jotka otin mukaan jäällä kulkemista varten. Niiden ja vaellussauvojen piikkikärkien ansiosta pysyn vaivatta pystyssä myös kaikkein liukkaimmissa paikoissa.

Ohitan pari hiekkakuoppaa ja saan näkyviini linkkimaston, joka on vajaan kilometrin päässä laavulta. Tie käy vähälumisemmaksi. Mutta tietä käyden tien olen vanki, enkä muuta voi, sillä umpihanki, sitä ei ole. Sitten edessä on paikka, jossa lunta ei ole kuin hiutale siellä toinen täällä. Tuosta ei kyllä enää voi mennä.

Mitäs nyt sitten. Kello ei ole vielä paljonkaan. Aurinko on laskenut hetki sitten. Muistan, millaisella retkellä olen. Tämä on viimeinen #twonights-retki, eikä siitäkään ole jäljellä kuin yksi yö maastossa. Siinä kaikki. Mitään sen kummempia tavoitteita ei tälle retkelle ole. Heitän hienostelun hiiteen ja päätän mennä aidan yli matalimmasta kohdasta. Palaan takaisin viimeöiselle leiripaikalle ja olen siinä toisenkin yön. Kirjaa on jäljellä vielä riittävästi, joten saan kyllä pitkän illan kulumaan.

Palaan osittain samoja polkuja takaisin ja etsin avomaastosta jälleen mahdollisimman tuulisen paikan. Tuulen suunta on hiukan muuttunut eilisestä, joten saan pystyttää teltan vähän eri asentoon. Taivas on seljennyt, joten nyt olisi hyvä tilaisuus tarkkailla revontulia. Siitä tietää, että niitä ei varmasti tänä iltana ole tarjolla.

Teltan pystytys sujuu jo rutiinilla. Ahkio sisään, tavarat paikalleen, ja vielä lumipussin täyttäminen. Whisperlite tulille ja johan alkaa taas olla suloisen lämmintä. On tuo kyllä hieno laite. Tehokas ja hiljainen. Kurssilla oli käytössä MSR:n XGK/EX -malleja, jotka ovat aivan mahdottoman äänekkäitä – sellaista käyttäessä tuntuu kuin olisi suihkumoottori vieressä. Mutta vastineeksi saa kyllä äärimmäistä luotettavuutta, mikä on retkikuntakäytössä huomattavasti tärkeämpi asia kuin desibelit. Ja onhan korvatulpat keksitty.

Ilta kuluu leppoisasti kirjaa lukiessa. Välillä laitan opuksen syrjään ja syön. Sitten luen taas. Muutaman kerran kultivoin iltahetkeäni pienenpienellä jalluhömpsyllä. En juurikaan harrasta väkeviä alkoholijuomia, mutta silloin, kun harrastan, on juomana yleensä konjakki. Paitsi retkillä – sinne sopii jallu. Ja näitä nautin aina hyvin pienen määrän kerrallaan. 20 cl pullosta riittää monelle retkelle.

Pieneen keitinlaatikkooni ei mahdu isoa polttoainepulloa, vaan joudun käyttämään MSR:n pienintä mallia, 325 ml putelia. Tuollainen pullollinen – oikeastaan osa siitä – riittää hyvin yhden illan tai aamun normaalimittaiseen oleskeluun. Siis sellaisina päivinä, jolloin käytetään suurin osa valveillaoloajasta kulkemiseen. Tänä iltana joudun täyttämään pullon kertaalleen jo ennen nukkumaanmenoa. Muutoin tekisin sen vasta illan päätteeksi, kun olen sammuttanut keittimen. Aamulla on sama homma, viimeinen askare teltassa ennen varusteiden ahkioon pakkaamista on keittimen sammutus ja polttoainepullon täyttäminen. Lisäbensa kulkee mukana kahdessa isossa (0,9 l) pullossa.

Tähän retkikertomukseen liitetyt kartat olen tehnyt eri laitteella kuin aiemmat. GPS-loggerini pahoitti jostain mielensä eikä suostunut enää tallentamaan reittejä luotettavasti. Ongelma ratkesi tabletinpoikasen avulla. Asensin siihen GPS Logger for Android -sovelluksen, jonka luvataan kuluttavan hyvin vähän virtaa. Sähköä säästääkseni pidän tabletinpoikasta suurimman osan ajasta lentokonetilassa, jolloin virtaa ei kulu tarpeettoman nettiyhteyden ylläpitämiseen. Näin akun lataus riittää hyvin yhden päivän reittitallennukseen, ja syntyvän GPX-tiedoston tuon ison tabletin Locus Map Pro -sovellukseen, jolla viimeistelen kartat.

Useamman päivän mittaisella retkellä tabletinpoikanen on toki ladattava. Sitä varten minulla on mukana yksi vara-akku valmiiksi ladattuna ja matkassa on myös Tesbank 12k -virtapankki. Siinä on muuten pätevä laite. Toisin kuin tavalliset USB-virtapankit, se pitää ladata omalla 19 V virtalähteellä (tai muulla vastaavalla). Ilmeisesti virtapankin sisäinen jännitekin on korkeampi kuin USB-sähkön 5 volttia, sillä tästä virtapankista saa ulos myös 9 ja 12 voltin jännitteet. Vaikka lataan tabletinpoikasta useaan otteeseen tämän retken aikana, onnistun kuluttamaan Tesbankin latauksesta vain yhden neljäsosan (pääteltynä virtapankin varaustilaa osoittavien neljän sinisen ledin perusteella).

Erämaakaksio hiekkakuopan pohjalla maanantaiaamuna.

Erämaakaksio hiekkakuopan pohjalla maanantaiaamuna.

Ahkioni Paprika lähtövalmiina.

Ahkioni Paprika lähtövalmiina.

Kaksisenttisen lumen peittämä metsätie, jossa talvella kulkee 10 km latu.

Kaksisenttisen lumen peittämä metsätie, jossa talvella kulkee 10 km latu.

Aurinko laskee ja taivas selkenee.

Aurinko laskee ja taivas selkenee.

Tesbank 12k, virtapankkien aatelia. Vieressä tabletinpoikanen.

Tesbank 12k, virtapankkien aatelia. Vieressä tabletinpoikanen.

Maanantain reitti. Aamulla 0,45 km; autolla ajettu matka mustalla katkoviivalla, iltapäivän ja illan reitti 6,9 km.

Maanantain reitti. Aamulla 0,45 km; autolla ajettu matka mustalla katkoviivalla, iltapäivän ja illan reitti 6,9 km.

Tiistaiaamu. Vaikka taivas selkeni illaksi, ei pakkanen kiristynyt – pikemminkin yön aikana on lauhtunut. Tuuli puolestaan on jälleen voimistunut, mutta Erämaakaksio on tiukasti naulattuna tantereeseen, eikä tuuli ole sitä juuri heilutellut.

Taidanpa tänäänkin ottaa aamupäivän nysväämisen kannalta ja viivytellä leirissä niin, että syön lounaan juuri ennen lähtöä. Ei sitten tarvitse lyhyellä matkalla pysähtyä syömään ja autolle päästyäni voin ajaa saman tien kotiin. Siinäpä suunnitelma tälle aamupäivälle.

Tämän aamun tärkein asia on tietysti se, että #twonights-haaste on nyt osaltani loppuunsuoritettu. Sikäli kun tiedän, meitä haasteen kokonaisuudessaan läpivieneitä on kaksi: Aki Ihanajärvi ja minä. Hyvä me!

Minulta on kysytty, jatkuuko sama meno myös vuonna 2016. Vastaan: Ei jatku. Retkeily kyllä jatkuu, mutta en näe syytä tehdä uudestaan sellaista, minkä olen jo tehnyt. Tälle vuodelle minulla on muita suunnitelmia.

#twonights-retket ovat olleet hieno kokemus. Etukäteen arvelin, että syksyn loskaisin aika voi olla kaikkein haastavin jakso retkeilyn kannalta, mutta loppujen lopuksi sekin meni hyvin. Näissä kahden yön mittaisissa retkissä on kuitenkin yksi huono puoli: ne loppuvat liian aikaisin. Ensimmäinen yö menee yleensä vielä arjesta irtautumiseen, ja viimeinen on jo jossain määrin paluuta takaisin arkeen. Viikonloppuretkellä ei sitten paljon muuhun ehdikään. Työssäkäyvälle toki pitemmät retket ovat käytännössä hyvin vaikea järjestää, kun viikonloput harvoin ovat tuota pitempiä.

Tavoitteenani on tehdä tänä vuonna kolme pitempää retkeä. Niistä ensimmäinen on tarkoitus tehdä maalis-huhtikuussa. Siitä olen jo täälläkin kertonut – yksi mahdollisuus on talvivaellus tutulla Ailigastunturin alueella. Mutta jos talvesta tulee kunnollinen, eli jos Oulun seudulle saadaan paljon lunta, voisin myös suksia suolle. Oulun ja Pudasjärven välissä oleva Hirvisuo kiinnostaa – siellä olisi hyvin mahdollista tehdä neljän tai jopa viiden päivän mittainen hiihtovaellus. Sinne mennessä ei tarvitsisi käyttää kahta kokonaista päivää matkustamiseen kodin ja vaelluskohteen välillä. Jos sitten jäätalvesta tulee hyvä – mikä näyttää ainakin tällä hetkellä mahdolliselta, kun odotettavissa on jopa kolmenkymmenen asteen pakkasia – kiinnostaisi minua myös hiihtovaellus meren jäällä. Esimerkiksi Hailuodon ympäri tai Oulun edustan saarten – Kraaseli, Kotakari, Hietakari – suunnalla. Nämä saaret ovat laivaväylän ja mantereen välissä, joten ne ovat hyvänä jäätalvena täysin hiihtäjän saavutettavissa.

Kesällä pääsen toivon mukaan jälleen Ailigastunturille: annoin kummityttärelleni ylioppilaslahjaksi kutsun avotunturivaellukselle. Jos vain aikataulumme asettuvat sopivasti eikä esteitä tule, pyrimme tekemään vaelluksen kesän 2016 aikana. Senkin takia voisi se pitempi talviretki suuntautua jonnekin lähiseuduille. Vaikka Ailigastunturi on hieno paikka, ei siellä ihan päntiönään viitsi rampata. Toinen kesälle 2016 suunnittelemani pitempi retki on noin viikon mittainen pyöräretki. Saatan päästä kesällä 2017 ihan kunnollisen pituiselle pyöräretkelle, joten tänä vuonna olisi hyvä hiukan palautella mieliin, millaista tuollaisella useita päiviä kestävällä pyöräretkella oikein onkaan.

Näiden pitempien retkien ohella voisin tänä vuonna tehdä myös lyhyitä, yhden yön mittaisia retkiä. Sellaisille on yleensä helppo lähteä ja varsinkin kesäaikana ne voi tehdä hyvin kevyen varustuksen kanssa. Tällaisia retkiä voi toteuttaa myös yksittäisiin kohteisiin, joiden lähellä ei välttämättä ole mitään varsinaista reittiä, jonka haluaisi kulkea. Lisäksi mielessä on erinäisiä varusteprojekteja, joihin niihinkin on hyvä varata kunnolla aikaa.

Suunnitelmia minulla on kyllä jonossa pitkälle tulevaisuuteen, joten jos mikään edellä mainituista ei tänä vuonna toteudu, löydän kyllä muita retkisuunnitelmia toteutettavaksi. Ja tarvittaessa teen vielä uusiakin!

Erämaakaksio tiistaiaamuna. Tuuli on onnistunut löytämään jostain vähän lunta jopa teltan päälle pöllytettäväksi.

Erämaakaksio tiistaiaamuna. Tuuli on onnistunut löytämään jostain vähän lunta jopa teltan päälle pöllytettäväksi.

Pakkaaminen menossa. Irtohihnoja ja kuivapusseja ei ole koskaan liikaa!

Pakkaaminen menossa. Irtohihnoja ja kuivapusseja ei ole koskaan liikaa!

Tammikuun alussa ei keskipäivän hetkelläkään juuri auringonvalolla juhlita.

Tammikuun alussa ei keskipäivän hetkelläkään juuri auringonvalolla juhlita.

Kokeilen ahkion aisojen ristivedossa tällaista narulenkkiä, joka pitää aisat yhdessä kumpaankin suuntaan käännyttäessä. Narun tilalle voisi hankkia vaikka jonkin järeän kumilenkin.

Kokeilen ahkion aisojen ristivedossa tällaista narulenkkiä, joka pitää aisat yhdessä kumpaankin suuntaan käännyttäessä. Narun tilalle voisi hankkia vaikka jonkin järeän kumilenkin.

Virpiniemen latuverkoston viitoitusta.

Virpiniemen latuverkoston viitoitusta.

Tiistaiaamun reitti. Kävelyä aluksi 2,5 km ja sitten autolla kotiin (musta katkoviiva).

Tiistaiaamun reitti. Kävelyä aluksi 2,5 km ja sitten autolla kotiin (musta katkoviiva).