Aihearkisto: Inari

Retkeilyvuoden päätös Saariselällä

Retkeilyvuosi 2015 päättyy samaan paikkaan, mistä se alkoi tammikuussa: Saariselälle. Erämaahakuisena retkeilijänä suuntaan jälleen turistimaastojen ulkopuolelle. Otan tavoitteeksi huiputtaa ainakin Kuusipään ja Urupään; hienoa olisi käydä myös Palopäällä. Lopullisen reitin ja mahdolliset huiputuskohteet päätän sitten vasta perillä, kun näen vallitsevat lumiolosuhteet. Tämä retki on toiseksi viimeinen panostukseni Korpi-Jaakon #twonights -haasteeseen – vielä kun yövyn tammikuussa kaksi yötä ulkona, on haaste osaltani valmis.

Tämän retken varusteina ovat lumikengät, pikkupulkka ja rinkka. Tuo pulkka on Sarviksen metallijalaksinen muovipulkka, jolla on pituutta noin metri ja leveyttä neljäkymmentä senttiä. Se on siis huomattavasti pienempi kuin varsinainen ahkioni ja tämän vuoksi soveltuu vain lyhyehköille retkille pienen varustemäärän kanssa. Pulkan hankkimisen taustalla on ajatus tehdä talvella lyhyitä retkiä niin, että voin tehdä kodin ja retkimaastojen väliset siirtymät esimerkiksi paikallisliikenteen linja-autolla. Sellaisessa ei isoa ahkiota pysty kuljettamaan.

Nyt tehtävä retki on ”lyhyehkö” – 2 yötä – mutta varustemäärä ei ole pieni. Majoitteeksi lähtee Erämaakaksioni eli Fjällräven Akka Endurance 2, joka painaa nelisen kiloa. Lisäpainoa tulee talvitelttailussa välttämättömistä lumikiiloista, joita Akan pystyttämiseen tarvitaan parikymmentä kappaletta. Lisäksi pulkassa on keitinlaatikko + polttoainepullot, makuualusta, routamattorulla ja hieman muuta sälää. Pulkan kokonaispainoksi tulee noin 15 kiloa. Saman verran jää vielä selässä kannettavaa.

Voi kysyä, mitä järkeä on lähteä kahden yön retkelle noin kauas. Syy on sää. Edellinen retkeni oli kesäkauden päätösretki, joten tämä on talvikauden aloitusretki. Ja talvella retkeillään lumikengillä tai suksilla. Alkutalven sää on Oulussa ollut talviretkeilijälle pettymys: lunta on vähän ja sekin uhkaa sulaa retkiviikonlopuksi ennustetuissa lämpötiloissa ja vesisateissa. Olen päättänyt mennä lumille, ja lumille menen.

Olen järjestänyt itselleni maanantaiksi vapaapäivän, joten ehdin tehdä kahden yön mittaisen retken, vaikka lähden kotoa vasta lauantaiaamuna. Matkani alkaa lyhyellä kävelyllä Merikoskenkadun pikavuoropysäkille – lunta on vielä sen verran, että pystyn vetämään pulkkaa – josta Eskelisen pikavuoro poimii minut kyytiin. Auto on lähes täynnä ja myös tavaraa on mukana paljon. Tätä ennakoiden olen käynyt torstai-iltana jättämässä kuljettajalle tiedon kyytiin tulevasta pulkasta ja muista tavaroista, jotta hän voi autoa lastatessa jättää niille tilaa. Kuljettajana tänään toimiva Sami on noudattanut toivomustani ja tavaratilassa on juuri sopivan kokoinen paikka vapaana tavaroilleni. Suosittelen muuten tällaista ennakkoilmoittamista kaikille isokokoisten tavaroiden kanssa matkustaville. Linja-autoissa on usein paljon rahtia mukana ja kuljettaja joutuu hyvin hankalaan tilanteeseen, jos valmiiksi täyteen tavaratilaan pitäisi ruveta pysäkillä raivaamaan tilaa esimerkiksi polkupyörälle.

Rovaniemelle saavutaan parikymmentä minuuttia aikataulusta myöhässä, tuttuun tapaan jatkoyhteysbussien väliin. Oikealle puolelle jäävä auto jatkaa Kittilän kautta Enontekiölle, vasemmalla oleva puolestaan Inarin kautta Karasjoelle. Kesällä linjat ovat pitempiä: Tromssaan ja Nordkapiin. Saan tavarani siirrettyä nopeasti ja pääsen etsimään istumapaikkaa. Löydän sellaisen aivan bussin perältä: takarivin oikeanpuoleisin penkki on vapaana  ja siihen asetun. Samalla penkkirivillä istuu kolme nuorta japanilaista, yksi poika ja kaksi tyttöä. Iältään lienevät jossain parinkymmenen paikkella. Lisäksi vähän edempänä istuu hieman vanhempi japanilaispariskunta.

Auton takaosaan tulee myös nuori saamelaisäiti kolmen lapsen – arviolta 3- ja 5-vuotiaat tytöt sekä vauva – kanssa. Japanilaistytöt ihastuvat lapsiin välittömästi. He juttelevat äidin kanssa ja ottavat kuvia pienokaisista. Ja sitten vauva huomaa, että häntä tarkkailaan. Hän rupeaa katselemaan ympärillä olevia ihmisiä ja kun nämä hymyilevät ja vilkuttavat, alkaa vauvaa naurattaa. Ilmapiiri täydessä ja tässä vaiheessa jo 25 minuuttia aikataulustaan jääneessä linja-autossa – tai ainakin sen takaosassa – on mukava. Isommat lapset saavat voileivät syödäkseen ja kohta kummankin silmät painuvat kiinni. Vauvakin saa ateriansa, mutta ei malta nukahtaa, kun ympärillä on niin paljon tarkkailtavaa. Äiti käy peittelemässä isommat tytöt ja siksi aikaa vauva pääsee yhden japanilaisnaisen syliin. Kumpikin näyttää nauttivan tilanteesta.

Minä jään kyydistä ensimmäisellä Saariselän pysäkillä ja menen ensi töikseni Nesteelle syömään hampurilaisaterian. Saisi täältä varmaan ihan oikeatakin ruokaa, mutta mieleni tekee hampurilaista. Tuollaiset ateriat ovat yleensä melkoisia energiapommeja, eikä sellainen ole näin retken alussa ollenkaan huono asia.

Syötyäni lähden matkaan. Suunnitelmana on kulkea alkumatka moottorikelkkareittiä pitkin, ylittää Kaunispäänoja siltaa myöten ja lähteä sen jälkeen kiipeämään kohti Kuusipään huippua. Ensimmäisen yön leiripaikan olen ajatellut löytäväni jostain Kuusipään huippujen väliseltä alueelta. Siitä tuleekin Erämaakaksion ensimmäinen yö avotunturissa. Järjestelen tavarani kuljetuskuntoon – mm. linja-automatkan aikaiset käsimatkatavarat rinkkaan – ja vähennän vaatetusta. Otsalamppu päähän ja turvaliivi päälle. Enköhän minä nyt näy riittävän hyvin, etteivät kelkat aja päälle. Vaellussauvoissani on myös heijastimet, samoin pulkan perään olen laittanut ison punaisen heijastintarran.

Kaunispäänojan sillan jälkeen jatkan vielä jonkin matkaa ojaa seuraillen, koska sinne menee hyvä kelkkaura. Varsinainen kelkkareitti menee ojan itäpuolella, ja sitä pitkin kulkee paljon kelkkoja. On sekä yksittäisiä, vauhdikkaammin eteneviä, että 5-20 kelkasta muodostuvia, hitaasti liikkuvia kelkkaletkoja. Nämä ovat turistiryhmiä ja niiden on syytäkin liikkua maltillista vauhtia, sillä moottorikelkkasafareille osallistuminen ei netistä löytämieni tietojen mukaan edellytä minkäänlaista kokemusta moottorikelkalla ajamisesta. Auton tai moottoripyörän ajokortti riittää.

Lopulta olen niin pitkällä, että minun on syytä poistua kelkkauralta ja lähteä nousemaan Kuusipäälle. Helppo eteneminen loppuu tähän. Lunta on paljon – 20-60 senttiä – ja se on pohjaan saakka upottavaa puuteria. Sellaisessa ylämäkeen, rinkka selässä ja pulkka perässä kiipeäminen käy työstä. Hiljattain hankkimani Fjällräven Keb -takkini on oivallinen valinta näihin olosuhteisiin. Tässä takissa ei ole kalvoa, joten se hengittää hyvin, minkä lisäksi takin kyljissä olevat tuuletusvetoketjut voi avata. Tämä takki on eri asia kuin Fjellun uusi Keb Eco-Shell -takki, joka kuuluu olevan todella hyvä. Mutta on myös tämä perus-Keb vallan mainio vaate.

Pakkasta on vain muutama aste, joten ei tässä tarvitse palella. Minulla on tavoitteena päästä puurajan yläpuolelle, mutta kun nousu vain jatkuu ja jatkuu, ja voimat vähenevät, alan jo harkita, että antaisin periksi ja leiriytyisin puurajan alapuolelle. Eihän täällä edes tuule, joten olosuhteet eivät avotunturissakaan olisi juuri kummoisemmat kuin täällä alempana. Kuitenkin juuri, kun löydän paikan, johon voisin leirini pystyttää, huomaan, että puut ovat harvenneet ja olen sittenkin puurajan yläpuolella. Kun katson taakseni, huomaan lisäksi, että olen tullut viimeisten kymmenien metrien matkalla vähän alaspäin. Pääsin siis juuri siihen, mihin minun pitikin tänään edetä. Loistavaa!

Tunnustelen heikon tuulen suunnan ja ryhdyn tamppaamaan teltalleni tonttia. Sen jälkeen käyn pystyttämään majoitettani noudattaen niitä vajaan vuoden takaisella Ankarat Avotunturit -johdatuskurssilla oppimiani asioita, joilla teltan pystytys onnistuisi myös kovassa tuulessa. Olen valmistellut teltan jo kotona tätä varten. Valmisteluun kuuluu kaarien liitoskohtien teippaaminen siten, että kaaret ovat lähes valmiiksi koottuina ja osittain jo kaaritunneleihin työnnettyinä, minkä jälkeen teltta on kääritty rullalle kaarien ympärille. Lisäksi olen varustanut telttani nelimetrisellä turvanarulla, jonka toisessa päässä on hakanen. Tämän narun avulla kiinnitän teltan itseeni, jolloin tuuli ei vie sitä mennessään, vaikka otteeni siitä herpaantuisikin. Nyt sellaista vaaraa ei ole, mutta tämäkin asia on hyvä opetella tekemään aina oikein. Kiinnitän teltan toisen päädyn ensiksi tukevasti lumeen. Olen varustanut lumikiilani naruilla ja koukuilla, minkä ansiosta puuterilumi ei aiheuta ongelmia. Pystyyn laitetut kiilat eivät juuri pitäisi tässä lumessa – ainakaan niissä kohdissa, joissa sitä on tamppauksen jälkeen vain parinkymmenen sentin paksuudelta – mutta nyt voin kaivaa kiilat lumen alle vaakasuoraan asentoon, ja kiilan keskeltä lähtevä naru tulee koukulla kiinni joko teltassa olevaan lenkkiin tai teltan myrskynaruun. Tiivistän lumen kiilojen päältä. Tästä kun mennään muutama tunti eteenpäin, niin tiivistetty lumi on kovaa ja kiilat pysyvät varmasti paikallaan. Sitten avaan telttakääröä vähän kerrassaan, kokoan kaaret valmiiksi ja laitan ne paikoilleen. Tämän jälkeen siirryn teltan toiseen päähän, vedän sen tiukalle ja samalla kaaret nostavat katon ylös. Kiinnitän tämänkin päädyn kiiloilla lumeen ja sitten kiristän päätyjen myrskynarut omilla kiiloillaan paikalleen. Lopuksi viimeistelen pystytyksen laittamalla lumikiilat kaarien alapäissä oleviin lenkkeihin ja teltan sivuilla oleviin myrskynaruihin. Kyllä tämä tässä nyt hyvin pysyy.

Kun teltta on pystyssä, voinkin vetäytyä loppuillaksi sisälle. Erämaakaksion eteinen on niin tilava, että mahdun järjestelemään tavarani siellä. Jos olisi kovin tuulinen tai lumisateinen keli, olisi tämä erittäin suuri etu. Siirrän illan aikana tarvittavat tavarat herrasväen puolelle ja menen itse perässä. Avaan keitinlaatikon ja sytytän Whisperliten. Hetkessä leviää suloinen lämpö telttaan (vaikka ei täällä kylmä ole muutenkaan). Täytän vesipannun lumella, jota olen teltan pystytyksen jälkeen kasannut käden ulottuville niin paljon, että se varmasti riittää koko tässä oleskeluni ajaksi. Kotona täytetyssä termospullossa on vielä sen verran kuumaa vettä, että saan iltapuuron hautumaan saman tien, ja samalla pullo tyhjenee riittävästi voidakseen kohta ottaa vastaan lumesta sulatetun veden. Lumen sulatuksessa on muistettava ensin laittaa kattilan tai pannun pohjalle tilkka vettä, sillä muutoin saattaisi bensakeittimen todella kuuma liekki polttaa astian pohjan kupruille.

Ei tässä aika tule pitkäksi. Vaatteiden kuivattelun, iltapalan valmistamisen ja syömisen, sekä runsaan nestetankkauksen ohella en kaipaa muuta tekemistä. On minulla kirjakin mukana, mutta en ehdi lukea sitä paljoakaan. Jostain kuuluu koirien haukuntaa, joka kyllä on enemmän ulvomista. Huskyjä?

Päivä on ollut pitkä ja ylämäkitaival raskas. Olen väsynyt, mutta tyytyväinen. Olen lämpimässä ja mukavassa teltassa avotunturissa, vailla huolta nykyhetkestä tai huomisesta. Katselen vielä karttaa miettiäkseni, mikä voisi olla huomisen alkumatkan reittisuunnitelma. Olenhan minä jotain jo kotona alustavasti suunnitellut, mutta lopulliset päätökset tehdään aina maastossa. Kuusipäällä on kaksi huippua, joista toisen olen tänään jo käynyt. Huomenna voisin ensin mennä toiselle huipulle ja sitten lähteä kohti Urupäätä. Matkanteko tässä puuterissa on niin hidasta, että hylkään ajatuksen Palopäällä käynnistä jo nyt. Olen kulkenut tänään 4,4 kilometrin mittaisen matkan hieman yli kolmessa tunnissa, joten keskinopeus ei kaksinen ole ollut. Ja tästä matkasta suurin osa oli helppokulkuista kelkkauraa. Huomenna on tiedossa lähes koko matka umpihankea ja kiipeämistä on enemmän kuin tänään. Näistä lähtökohdista ei kannata suunnitella liian kunnianhimoista päivämatkaa. Pikemminkin on järkevää miettiä huomiselle sellainen reitti, että viimeiselle päivälle jäisi hyvin lyhyt matka. Silloin kun pitää ehtiä linja-autolle ja sitä ennen haluan vielä nauttia kiireettömän poronkäristysaterian Tunturihotellissa. Näissä mietteissä sammutan Whisperliten ja käyn nukkumaan.

Ensimmäisen päivän reitti (4,4 km).

Ensimmäisen päivän reitti (4,4 km).

Merikoskenkadun pysäkillä Oulussa Eskelisbussia odottamassa.

Merikoskenkadun pysäkillä Oulussa Eskelisbussia odottamassa.

Neste Saariselkä.

Neste Saariselkä.

Alkumatkan kelkkareittiä. Hyvä on tässä kulkea. Lumikengätkään eivät olisi välttämättömät.

Alkumatkan kelkkareittiä. Hyvä on tässä kulkea. Lumikengätkään eivät olisi välttämättömät.

Turisteja kelkkasafarilla.

Turisteja kelkkasafarilla.

Ensimmäiset askeleet umpihangessa. Tässä on vielä helppo kulkea, lunta on vain parikymmentä senttiä.

Ensimmäiset askeleet umpihangessa. Tässä on vielä helppo kulkea, lunta on vain parikymmentä senttiä.

Pimeässä ja lumisessa metsässä on kaunista.

Pimeässä ja lumisessa metsässä on kaunista.

Ensimmäiset riekonjäljet.

Ensimmäiset riekonjäljet.

Pulkkani - nimeltään Pikkupaprika - tulee perässä kauniisti.

Pulkkani – nimeltään Pikkupaprika – tulee perässä kauniisti.

Ensimmäisen yön leiripaikan tontilla on pohjatyöt tehty.

Ensimmäisen yön leiripaikan tontilla on pohjatyöt tehty.

Erämaakaksio ensimmäistä kertaa tunturiin pystytettynä.

Erämaakaksio ensimmäistä kertaa tunturiin pystytettynä.

Osa tavaroista ja lumivarastoni eteisessä.

Osa tavaroista ja lumivarastoni eteisessä.

Aamuyöllä tuuli voimistuu ja aamulla tuulee jo ihan kunnolla. Puuskat ravistelevat telttaani, mutta sen suurempaa harmia vinkasta ei ole. Luntakin on satanut jonkin verran, ja teltasta ulkona käydessäni huomaan sen olevan hiukan löysällä. Pitää jatkossa muistaa kiristää narut vähän tiukemmalle.

Laitan Whisperliten taas tulille ja ryhdyn valmistamaan aamupalaa. Puuroon, mehukeittoon ja kahviin tarvittava vesi on valmiina termarissa, mutta sulatan heti lisää lunta saadakseni termarin ja pikkupullon täyteen vettä. Ei sitten tarvitse pysähtyä matkan varrella sulatuspuuhiin. Hiukan joudun tänään kuitenkin vettä päivän aikana säännöstelemään, sillä pakkaustilan rajallisuuden vuoksi mukana on vain yksi litran termari. Kotona olisi toinen, ja ison ahkion kanssa tehtäville retkille se lähtee mukaan. Täytyy nyt vain muistaa täydentää nesteytystä sitten illalla leirissä.

En pidä mitään kiirettä aamutoimien kanssa. Teen asiat tuttuun tapaan yhden kerrallaan, rauhallisesti ja kerralla oikein. Erityisen paljon aikaa menee teltan purkamiseen, sillä illalla kiilojen ympärille tiiviisti pakkaamani lumi on kovettunut yön aikana niin hyvin, että saan kaivaa jokaisen kiilan lapiolla irti. Kohtalaiseksi voimistuneen tuulen vuoksi majoitteen kasaaminen on vaivalloisempaa kuin esimerkiksi metsän keskellä, minkä lisäksi aikaa menee yöllä sataneen lumen pyyhkimiseen teltasta. En ole muistanut ottaa mukaan tiskiharjaa, jonka viime talvena havaitsin käteväksi välineeksi lumen puhdistamiseen teltan päältä, suksien tai lumikenkien siteistä tai oikeastaan ihan mistä vain. Lopulta aikaa menee lähes kolme tuntia ennen kuin olen valmis lähtöön.

Päivänvalossa näen, kuinka kivalla paikalla leirini on. Tulosuunnassa näkyvä Kuusipään etelähuippu vaikuttaa korkeammalta kuin menosuunnassa oleva pohjoishuippu. Kartat tukevat tätä käsitystä: Kuusipään eteläisellä huipulla on kolmiopiste, jonka korkeus on 387,1 metriä. Pohjoishuipun korkeuslukemaa ei ole karttoihin merkitty, mutta aika usein nuo kolmiopisteet ovat juuri sillä korkeimmalla kohdalla. Korkeuskäyrien perusteella huippujen välistä korkeuseroa ei pysty havaitsemaan. Käytän näiden karttojen tekemiseen OpenTopoMap -karttoja, jotka pinnanmuotovarjostuksineen ja korkeuskäyrineen soveltuvat mielestäni tarkoitukseen oivallisesti. Ainakin paremmin kuin esim. Googlen kartat.

Lähden toteuttamaan eilen illalla tekemääni suunnitelmaa: ensin kiipeän Kuusipään pohjoishuipulle ja sieltä lähden sitten enemmän tai vähemmän suoraan kohti Urupäätä. Tuuli on vienyt enimmät irtolumet avotunturista, joten matkanteko on aluksi helppoa. Pohjoishuipulle ei tarvitse kovasti edes kiivetä – korkeuseroa sen ja leiripaikkani välillä on 12-13 metriä, mutta se on loivaa nousua. Käyn kääntymässä laakean huipun länsireunalla ja sitten lähden kohti Urupäätä.

Vatsa alkaa huomautella lounasajan lähestymisestä. Löydän avotunturista tuuheahkon puun, jonka taakse pääsen kelvolliseen tuulensuojaan. Taukotakki päällä tarkenen hyvin sen ajan, mitä tutun kaavan mukainen lounastauko vie: aluksi valmisretkiruuasta ja pikariisistä valmistettu annos ruokatermokseen turpoamaan, odottelun aikana nestetankkausta, sen jälkeen syönti ja lopuksi kupillinen kahvia. Sitten matka jatkuu taas.

Suunnistaminen on tänään helppoa: Urupää on Kuusipäältä katsottuna tarkalleen idässä. Laskeudun kohti puurajaa. Etsin katseellani reitin, jonka arvelen helppokulkuisimmaksi – puusto on täällä harvaa, mutta lunta on alempana jälleen sellaiset 40-60 senttiä ja se on sitä samaa puuteria, jossa eilenkin uin. Teen pienen koukkauksen etelän puolelle välttääkseni Kuusipään ja nelostien välissä olevalle pienelle kohoumalle kiipeämisen. Sen verran ylemmäs kuitenkin nousen, että pääsen jälleen kovan lumihangen alueelle ja kulkeminen on hetken aikaa taas kevyttä. Kohouman sivuutettuani saan näkyviin tien lähellä olevan lumiaidan, joka minun on kierrettävä pohjoisen puolelta.

Aidan kierrettyäni pääsen nelostien yli. Ylityspaikkani (Google Street view -näkymä tässä) ei ole paras mahdollinen, sillä näkyvyys kumpaankin suuntaan on rajallinen. Katson kumpaankin suuntaan ja kuuntelen, olisiko autoja tulossa. Ei ole, joten uskaltaudun kipittämään tien yli. Toiselle puolelle päästyäni olen Urupään lentomajakan huoltotien alkupäässä. Tie on lumen alla, mutta erottuu maastossa kuitenkin hyvin. Alkaa olla jo niin hämärää, että laitan otsalampun päähän. Huoltotietä on ajettu moottorikelkalla, ja ohuen puuterikerroksen alla on tiivis pinta. Siinä on hyvä kulkea siihen saakka kunnes kelkka on lähtenyt toisaalle ja saan jälleen kahlata pehmeässä lumessa.

On alkanut sataa. Sade on vettä – alijäähtynyttä sellaista, joka jäätyy vaatteisiini välittömästi. Tuuli käy etelän suunnalta, joten saan Urupäälle kiivetessäni jääkuorrutuksen oikealle puolelleni. Lentomajakan punainen merkkivalo ilmestyy näkyviin samoihin aikoihin, kun hämärä syvenee niin, että maaston muotoja alkaa olla vaikea hahmottaa pitemmän matkan päästä. Varsinkin, kun on tämä sade, joka on sumumaisen tiheää. Huomaan olevani menossa täsmälleen oikeaan suuntaan.

Olen oikeastaan aika tyytyväinen suunnistustaitoihini. Pimeys tai maaston vaikeakulkuisuus esimerkiksi tiheän kasvillisuuden, paksun lumipeitteen, jyrkkien rinteiden tai ylipääsemättömien suonsilmäkkeiden vuoksi ei haittaa. Pystyn kulkemaan kartan ja kompassin avulla määrittämääni suuntaan ja säilyttämään sen myös vaativissa olosuhteissa. Edelleen tunnen hetkittäin pientä epävarmuutta sijainnistani, mutta tähän mennessä lähes joka kerta olen lopulta huomannut olevani menossa oikeaan suuntaan. Toki virheitäkin on sattunut, mutta olen huomannut ne ennen kuin niistä on aiheutunut kohtuuttomasti haittaa. Virheet ovat aiheutuneet yleensä siitä, että olen arvioinut kulkemani matkan väärin. Pidän ajoittaista epävarmuutta ja satunnaisia virheitä hyvinä asioina. Ne muistuttavat, että suunnistaminen ei ole helppoa, eikä onnistuminen ole itsestäänselvyys. Liiallinen itsevarmuus ei juuri koskaan johda mihinkään hyvään.

Nykyisin minulla on retkillä mukanani kartan ja kompassin lisäksi myös tabletinpoikanen eli älypuhelin, jossa on GPS. Sen avulla pystyn aina selvittämään tarkan sijaintini, jos olen hukannut itseni kartalla. Toistaiseksi en ole tähän keinoon joutunut turvautumaan, mutta sen olemassaolo antaa hieman lisää turvallisuuden tunnetta. Lisäksi jos minulle sattuu kairassa onnettomuus ja joudun kutsumaan noutajan, pystyn selvittämään GPS:n avulla tarkat koordinaattini ja antamaan ne pelastajalle apua hälyttäessäni.

Urupään huipulle päästyäni kierrän majakan pohjoispuolelle – tuulensuojaan – hetkeksi. Syön vähän välipalaa ja teen suunnitelmaa jatkosta. Eteneminen pehmeässä lumessa on ollut hidasta ja voimia kuluttavaa. Siten kello on jo aika paljon, ja kun tuli tämä sadekin, tiedän tehneeni oikean päätöksen hylätessäni ajatuksen Palopäällä käymisestä. Lähden tästä laskeutumaan kohti Urupään ja Kaunispään välistä laaksoa. On selvää, että en missään nimessä pystyisi huomenna käytettävissäni olevan ajan puitteissa kulkemaan kovin pitkää matkaa, mikä sekin puoltaa tätä etenemissuunnitelmaa. Näin toimien minulla jää riittävästi aikaa kuivatella jäätävän sateen kastelemat vaatteet teltassa.

Lähden siis laskeutumaan. Suunta on nyt etelään, mikä tarkoittaa vastatuuleen kulkemista. Säädän takkini hupun pisimpään asentoonsa, jolloin se suoraan tuulta päin katsottaessa muodostaa kasvojen eteen sellaisen tötterön, jonka tuuli kiertää. Tämä on erityisesti silmälasien käyttäjälle hyvä asia. Muutoin tämä sade muuraisi rillit umpeen hetkessä.

Kuljen suoraan etelään, kunnes saavun moottorikelkkareitille. Tästä olisi helppo kulkea kelkkareittiä pitkin ensin länteen ja sitten etelään, kunnes olisin laakson pohjalla ja voisin etsiä sieltä leiripaikan. Retki on ilmeisesti ollut tähän asti liian kevyt, kun saan käsittämättömän päähänpiston lähteä oikaisemaan. Varsin pian minulle selviää, että ei olisi kannattanut. Alamäkeen viettävässä rinteessä, paksussa lumessa kahlatessani pulkka tarttuu tunturikoivuun ja äkkipysäys suistaa minut tasapainosta. Kaatuminen on toki pehmeä, mutta pystyyn könyäminen ei sitten ihan helppoa olekaan. Paksusta puuterilumesta kun ei saa minkäänlaista otetta ja tiukalle pingottuneen vetonarun päässä jumissa oleva pulkka osaltaan rajoittaa liikeratoja. Aikani temmellettyäni pääsen tolpilleni ja saan pulkan pois konkelosta. Matka jatkuu. Mietin, olisiko järkevää hakeutua takaisin kelkkauralle. Ei kiitos, joutuisin taas punnertamaan ylämäkeen tässä soseessa. Eihän tässä niin pitkää matkaa enää ole jäljellä. Eihän?

Teoriassa ei. Käytännössä kyllä. Suorin tie nimittäin veisi pienen jyrkänteen reunalle, ja siitä en halua mennä. Joudun siis kulkemaan lähes samansuuntaisesti kelkkareittiin nähden. Lopulta löydän kohdan, josta pääsen taas haluamaani suuntaan riittävän loivassa rinteessä. Ja kas kummaa: saavun moottorikelkkauralle. Lähden sitä pitkin suuntaan, jonka kuvittelen oikeaksi. Pian ura kuitenkin kaartaa väärään suuntaan ja alan arvella olevani eri kelkkauralla kuin ensin ajattelin. Ohitseni menee kelkka ja kohta näen sen valoissa kodan. Ei minun todellakaan tuonne pitänyt mennä. Käännyn takaisin.

Pysähdyn lukemaan karttaa ja saan itseni paikannettua. Minut äsken ohittanut kelkka palaa takaisin ja pysähtyy kohdallani. Näkyy olevan safariyrittäjän kelkka. Sen kuljettaja haluaa varmistaa, etten ole eksynyt, ja kun asia tulee selväksi, hän toivottaa hyvää matkaa. En huomaa kiittää huolenpidosta, joten teen sen tässä. Kiitos ja terveisiä Lapland Safaris -yritykselle!

Nyt olen sellaisella uralla, joka kaartaa aivan oikeaan suuntaan, ja pian alan tunnistaa paikkoja. Tästähän minä tammikuussa kuljin, kun kävin huiputtamassa Urupään. Tässä menee sähkölinja Kaunispään huipulle asti ja sitä seuraillee kelkkareitti. Nyt olen jo niin pitkällä, että rupean tähyilemään leiripaikkaa.

Sade on lakannut eikä tuulikaan käy tänne alemmas kovin voimakkaana. Etsin tasaisen, riittävän aukean paikan teltalleni. En viitsi mennä kovinkaan kauas kelkkauralta – tuskinpa minun leiriäni kukaan tästä ohi kelkkaileva huomaa, kun on pimeää. Enkä usko yöllä kelkkoja haitaksi asti tästä menevän.

Mieluinen paikka löytyy helposti ja leiriytyminen menee saman kaavan mukaan kuin eilen: ensin pohjatyöt eli tontin tamppaus, sitten teltta pystyyn, tavarat sisälle ja keitin tulille. Levitän märät vaatteet niin, että ne pääsevät kuivumaan, ja rupean sulattamaan lunta. Erämaakaksiossa on narut sekä eteisen että herrasväen puolen katossa, minkä lisäksi katon reunoilla on lenkkejä. Täytyy laittaa niihin vielä pienet koukut, jotta voin ripustaa esimerkiksi takin niistä roikkumaan. Takki on sen verran painava, että sitä ei viitsi narulle laittaa. Tosin tämä Keb-takki on sellaista materiaalia, että se kuivahtaa nopeasti ihan vain vaakatasoon levitettynä.

Tänä iltana minulla on runsaasti aikaa, joten ehdin nyt lukea kirjaakin enemmän. Muutoin iltaohjelma rakentuu tuttujen elementtien varaan: vaatteiden kuivattelua, lumen sulatusta, ruoka- ja nestetankkausta sekä vain oleilua. Mieli tekisi käydä pötköttelemään ja vaikka sulkea silmät, mutta en salli itselleni moiista ylellisyyttä silloin, kun keitin on päällä. Whisperliten liekki on bensakeittimien tapaan sellainen sininen, hitsausliekkiä muistuttava soihtu, ja sen kanssa pienessä tilassa oleskeltaessa on oltava koko ajan tarkkana. Lisäksi aina on mahdollista, että keittimeen tulee häiriö, jonka seurauksena alkaa muodostua häkää. Toki teltassani on aina ilmanvaihtoräppänät kunnolla auki silloin, kun keitin on päällä, mutta riskejä ei oteta.

Olen kulkenut tänään vaivaiset 5,2 kilometriä. Se on varmasti – ainakin käytettyyn energiamäärään suhteutettuna – lyhin päivämatkani retkillä koskaan. Mutta enhän minä tänne kilometrejä tullut keräämään, vaan aivan muista syistä. Niiden muiden syiden näkökulmasta katsottuna retki on ollut oikein onnistunut, ja erityisen tyytyväinen olen pikkupulkan toimivuuteen. Viimeiselle retkipäivälle en lastaa mitään sen kummempia odotuksia, koska suurin osa päivästä menee kuitenkin kotimatkaan.

Toisen päivän reitti (5,2 km).

Toisen päivän reitti (5,2 km).

Leirini ympärillä sunnuntaiaamuna avautuva maisema näyttää oikein mukavalta. Kuusipään pohjoishuippu näkyy taustalla.

Leirini ympärillä sunnuntaiaamuna avautuva maisema näyttää oikein mukavalta. Kuusipään pohjoishuippu näkyy taustalla.

Avotunturista löytynyt puu tarjoaa tuulensuojaisen lounaspaikan.

Avotunturista löytynyt puu tarjoaa tuulensuojaisen lounaspaikan.

Suunta kohti Urupäätä. Puiden takana on kuitenkin ensin Kuusipään ja nelostien välinen kohouma.

Suunta kohti Urupäätä. Puiden takana on kuitenkin ensin Kuusipään ja nelostien välinen kohouma.

Harvassa tunturikoivikossa on helppo kulkea, vaikka alempana lumi onkin taas sitä pehmeää puuteria.

Puuraja lähestyy. Tunturikoivikossa on helppo kulkea, vaikka pehmeää lunta on täälläkin paljon.

Lumiaidan pohjoispää. Tästä jatkan nelostien yli ja sitten alkaa kiipeäminen Urupäälle.

Lumiaidan pohjoispää. Tästä jatkan nelostien yli ja sitten alkaa kiipeäminen Urupäälle.

Urupään lentomajakan huoltotie.

Urupään lentomajakan huoltotie.

Urupään lentomajakka.

Urupään lentomajakka.

Alijäähtynyt vesisade jäätyy hetkessä vaatteisiin.

Alijäähtynyt vesisade jäätyy hetkessä vaatteisiin.

Keitinlaatikkoni.

Keitinlaatikkoni.

Viimeiselle retkipäivälle on siis vain lyhyt matka laaksosta Kaunispään huipulle ja sieltä alas Saariselän kylään ja Tunturihotellin ravintolaan. Olen laittanut kännykän herättämään kahdeksalta, jotta en joutuisi kiirehtimään. Jos aamutoimet vievät taas saman kolme tuntia kuin eilen, pääsen liikkeelle yhdeltätoista, mikä jättää minulle kaksi tuntia neljäkymmentä minuuttia aikaa ennen linja-auton lähtöä. Huipulle on leiripaikastani vain noin kilometrin matka, mutta nousua on 95 metriä. Tuollaisen matkan kiipeämiseen täysikokoisen ahkion kanssa on hyvä varata noin tunti aikaa, eikä se pikkupulkan kanssa nyt hirveän paljon kevyempää ole.

Aamutoimet ja leirin purkaminen sujuvat ripeämmin kuin eilen, ja pääsen lähtemään jo kymmeneltä. Lähtövalmisteluja tehdessäni menee taas yksi kelkkaletka ohi. Olisivatkohan matkalla sille kodalle, jonka eilisellä harhailullani näin. Pilvipeite yrittää repeillä, mutta yritykseksi se jää. Kaunispään huipun suunnassa sähkölinja hupenee harmauteen. Pidän tauon hieman ennen puurajaa, koska ylempänä varmasti tuulee taas. On mukavampi puputtaa salamia ja suklaata tuulensuojaisessa paikassa.

Noin puolimatkassa puurajalta huipulle pilvi sakenee niin paljon, että maaston yksityiskohdat katoavat. Hienoa! Universumi järjesti minulle vielä retken loppuhuipennuksena mahdollisuuden harjoitella hetken verran ns. whiteout -olosuhteissa kulkemista. Käännyn pois sähkölinjan tuntumasta päästäkseni täysin maamerkittömään ympäristöön. Aivan täydellinen ei tämä harjoitus ole, sillä näen lumenpinnan yksityiskohdat kuitenkin muutaman metrin päähän. Tähän jos vielä tulisi lumipyry, niin oltaisiin täydellisessä valkeudessa. Otan harjoituksen kuitenkin tosissani ja turvaudun kompassisuuntaan. Arvioin kartalta tämänhetkisen sijaintini ja otan suunnan kohti Kaunispään huipulla olevaa näkötornia.

Vähitellen sumussa alkaa erottua hahmoja, jotka saavat tutun muodon: lähestyn Kaunispään huipulla olevaa näkötornia ja ravintolaa. Lyhyt whiteout-suunnistusharjoitukseni onnistui nappiin. Ravintola näyttää olevan auki, mutta en mene sinne. Kameran kanssa huipulle saapunut mies tulee juttelemaan. Keskustellessamme hän huomaa erikoisen hahmon Urupään suunnassa sumun seassa. Se on vetoleija, ja narujen toisessa päässä erottuu hankea pitkin kiitävä lumilautailija.

Aikaa Kaunispäälle kiipeämiseen meni melko tarkkaan se tunti, jonka arvelinkin siihen menevän. Katselen vielä hetken maisemia ja lähden sitten laskeutumaan etelärinteessä kulkevaa polkua pitkin. Polun yläpää on merkitty parimetrisillä puupaaluilla, mikä on hyvä asia: tässä maitokelissä pienemmät tikut eivät erottuisi. Olen varustanut pulkan molemmat päät vetonarukiinnikkeillä, joten laskeutumisen jyrkimmissä kohdissa voin vaihtaa kiinnityksen toiseen päähän ja saatella pulkkaa edelläni. Perässä vedettävänähän pulkka valuisi vähän väliä kantapäilleni.

Muutama ihminen tulee vastaan ja yhden vanhemman miehen kanssa vaihdan muutaman sanan. Hän kertoo harrastavansa retkeilyä, joten meillä riittäisi puhuttavaa pitemmäksikin aikaa, mutta minulla on määräaika ja jatkan matkaa hetken tarinoituamme.

Kun olin täällä tammikuussa, majoituin erääseen Kaunispään etelärinteessä olevaan lomahuoneistoon. Yritän muistella, millaista reittiä sinne kuljettiin. Se reitti mutkitteli aika lailla, ja kun nyt olen menossa alas asti, en välittäisi kovasti kierrellä. Kohdassa, jossa viitoitettu reitti erkanee suoraan alas menevältä polulta, emmin hiukan ja päätän sitten mennä kiltisti viitoituksen mukaan – eilinen oikaisuyritys on vielä tuoreessa muistissa. Loivasti laskeutuvaa tietä on helppo kävellä ja yhdessä kohdassa onnistun kaatamaan pulkan. Päästän sen nousemaan aurausvallin päälle, missä se kallistuu niin paljon, että kellahtaa kyljelleen. Tämä onkin koko retken ainoa kerta, kun pulkka kaatuu.

Olen perillä Tunturihotellissa puolitoista tuntia ennen linja-auton lähtöä. Tämä on oikein sopiva ajoitus: ehdin nauttia lounaani kaikessa rauhassa ja järjestellä tavarani linja-automatkaa varten. Tilaan poronkäristyksen ja ison oluen sekä lasillisen vettä. Annosta odotellessani käyn wc:ssä vähän siistiytymässä. Palatessani annos on jo valmiina ja pääsen heti syömään. Lautasella on iso keko perunamuusia ja sen keskellä lähes yhtä iso keko käristystä. Reunalla on puolukkahilloa ja suolakurkkuviipaleita, jotka on leikattu asianmukaisesti eli kurkun pituussuunnassa. Herkuttelen kiireettömästi ja kirjoitan samalla viimeisiä muistiinpanoja retken tapahtumista.

Kun lautanen on tyhjä, tulee tarjoilija kysymään, haluaisinko lisää. Sama tapahtui tammikuussa. Ilmeisesti poronkäristys on täällä sellainen ruoka, jota saa halutessaan lisää – yleensähän ravintolassa aterian tässä vaiheessa kysellään vain jälkiruuasta. Olen aivan täynnä, joten en santsaa, mutta jälkiruokaa haluan. Otan kupillisen kahvia ja jäätelöpallon. Se jäätelöhän menee eri vatsaan kuin poronkäristys (kaikkihan tietävät, että pääruualle ja jälkiruualle on eri vatsat).

Laskun maksettuani kello on jo niin paljon, että on aika siirtyä linja-autopysäkille. Rovaniemen-bussia odotellessani pieni brittituristiryhmä poimitaan toisen linja-auton kyytiin. Oppaana heillä on tonttuasuun pukeutunut tyttö. Nämä joulusesongin opastehtävät ovat epäilemättä lappilaisille opiskelijoille oiva tapa ansaita vähän rahaa opiskelujen ollessa joulutauolla. Tai mistä minä tiedän, kuinka kaukaa heitä tänne tulee. Kaksi arviolta 10-12 -vuotiasta brittityttöä on pulkkien kanssa linja-autopysäkin vieressä. Siinä on noin viisi metriä pitkä rinne, jonka korkeusero on vajaan puolen metrin luokkaa. Se näyttää kelpaavan heille pulkkamäeksi. Arvelen heidän olevan ensimmäistä kertaa lumilla, koska he niin innokkaasti keräävät sitä käsiinsä ja heittävät sitten lumisateena itsensä ja toistensa ylle.

Paikalle saapuu nelihenkinen perhe, brittejä hekin. Siinä on vanhemmat ja noin 5-vuotias poika sekä noin 3-vuotias tyttö; lapset istuvat kumpikin omassa pulkassaan. Pojalla on vihreä ja tytöllä punainen pulkka. Kuulen, kuinka vanhemmat kysyvät lapsilta, haluaisivatko nämä käydä sisällä juomassa kaakaot ennen kuin he jatkavat matkaa. Lapset haluavat kaakaot, joten perhe päättää mennä sisälle. Vanhemmat ja poika menevät jo ovelle, mutta tyttö jää kaikessa rauhassa istumaan pulkkaansa. Kohta hän katselee ympärilleen, nousee sitten pulkasta ja kantaa sen rakennuksen seinustalle, suojaisaan nurkkaukseen. Sitten hän ottaa veljensä pulkan ja kantaa sen samaan paikkaan, oman pulkkansa päälle. Lopuksi hän vielä laittaa pulkkien vetonarut ojennukseen ja sitten, kun kaikki on valmista, tassuttelee ovelle. Kaikelle paikka ja kaikki paikalleen!

Eskelisbussi saapuu aikataulun mukaisesti. Kuljettajan kanssa nostamme tavarat ruumaan ja sitten kiipeän itse kyytiin. Olen jo Oulusta lähtiessäni ostanut menopaluulipun, joten nyt ei tarvitse kuin näyttää maksettu piletti. Autossa ei ole kovin täyttä ja saan mieleiseni istumapaikan. Holiday Clubin pysäkiltä tulee lisää matkustajia kyytiin. Tämä etelään menevä Eskelinen käy myös Kiilopäällä – vastaava pohjoiseen menevä vuoro ei käy, mutta kaipa Kiilopään ja Saariselän välillä on siihen suuntaan muitakin yhteyksiä.

Kotimatka sujuu tuttuun tyyliin: Sodankylässä on kahvitauko ja Rovaniemellä auton vaihto ja noin puolen tunnin paussi. Kuljettaja ajaa Rovaniemellä suoraan rahtipuolella olevan Ouluun lähtevän auton viereen, joten tavaroiden siirtäminen autosta toiseen käy helposti. Rovaniemeltä Ouluun mennään linjan toisen vakiokuljettajan, Veli-Matin kyydissä ja perillä ollaan jokseenkin aikataulussa. Viikonloppu on ollut lämmin ja lumet ovat sulaneet siinä määrin, että minun on soitettava itselleni ja tavaroilleni noutaja pysäkille. Pyörätiet ovat lähes täysin sulat ja hiekoitussepelin peitossa. Sellaisella alustalla ei pulkkaa vedetä.

Lähiviikkojen sääennuste näyttää talviretkeilyn kannalta lohduttomalta: tulossa on sekä lämpöasteita että vesisateita. Minä olen kuitenkin nyt päässyt kertaalleen lumille ja siten pahin tuska on helpottanut. Kotiin päästyäni alan suunnitella seuraavaa retkeä, joka onkin viimeinen #twonights -haasteen puitteissa tehtävä retki. Näillä näkymin toteutan sen jo tammikuun alussa, koska minulla on uudenvuoden ja loppiaisen välillä peräti kuuden päivän mittainen vapaa.

Kolmannen päivän reitti (3,6 km). Reittiviiva on piirretty käsin, koska GPS-loggerini jätti jälleen viimeisen päivän reitin tallentamatta. Täytyy jatkossa tehdä nämä reittikartat toisin.

Kolmannen päivän reitti (3,6 km). Reittiviiva on piirretty käsin, koska GPS-loggerini jätti jälleen viimeisen päivän reitin tallentamatta. Täytyy jatkossa tehdä nämä reittikartat toisin.

Toisen yön leirini on hyvin lähellä sähkölinjan kohdalla menevää moottorikelkkareittiä, mutta kelkoista ei ole ollut minkäänlaista haittaa yöpymiselleni.

Toisen yön leirini on hyvin lähellä sähkölinjan kohdalla menevää moottorikelkkareittiä, mutta kelkoista ei ole ollut minkäänlaista haittaa yöpymiselleni.

Taivas näyttää hetkellisesti jopa pieniä kirkastumisen merkkejä.

Taivas näyttää hetkellisesti jopa pieniä kirkastumisen merkkejä.

Toisin kuitenkin käy: Kaunispään huippu on sakean pilven sisällä.

Toisin kuitenkin käy: Kaunispään huippu on sakean pilven sisällä.

Whiteout. Tai no näkyy tuossa ehkä jotain...

Whiteout. Tai no näkyy tuossa ehkä jotain…

Kaunispään näkötorni.

Kaunispään näkötorni.

Kaunispään ravintola. Nyt se olisi auki, ja sieltä saa erinomaista poronkäristystä. En kuitenkaan jää tähän, vaan jatkan matkaa alas Tunturihotelliin ja nautin käristykseni siellä.

Kaunispään ravintola. Nyt se olisi auki, ja sieltä saa erinomaista poronkäristystä. En kuitenkaan jää tähän, vaan jatkan matkaa alas Tunturihotelliin ja nautin käristykseni siellä.

Retkivarusteeni yhteiskuvassa.

Retkivarusteeni yhteiskuvassa.

Kaunispäältä kylän suuntaan lähtevä polku on asianmukaisesti merkitty. Tätä pienemmät kepit jäisivät sumussa helposti huomaamatta.

Kaunispäältä kylän suuntaan lähtevä polku on asianmukaisesti merkitty. Tätä pienemmät kepit jäisivät sumussa helposti huomaamatta.