Aihearkisto: Näätämö

Njauddâm – Njuorggán

 

Kesällä 2011 kiersin moottoripyörällä Suomen reunoja pitkin. Tuolla reissulla menetin sydämeni Lapille – jo Saariselän kohdalla alaspäin tullessani tiesin, että haluan palata pohjoiseen. Ei mennyt kauaakaan, kun suunnitelma uudesta reissusta alkoi hahmottua mielessäni. Yhtälöstä, jonka muuttujina olivat mm. perheen lomasuunnitelmat sekä käytettävissä olevat ajalliset ja taloudelliset resurssit, jäi lopulta lopputulokseksi, että kunhan ensin lomaillaan perheen ja tuttavapariskunnan kanssa Käsivarren Lapissa, suuntaan sitten vielä omalle retkelleni moottoripyörällä, ja kurvaan kotiin Ouluun Varanginvuonon kautta. Tässä tarinassa kerron reissuni pääkohteesta eli Näätämön ja Nuorgamin välisestä 127 kilometrin pituisesta osuudesta.

Koska ollaan pohjoisimmassa Lapissa, on paikoilla suomenkielisten nimien lisäksi myös saamenkieliset nimet – eikä vain yhtä, vaan useita. Näätämö sijaitsee koltta-alueella, joten on luontevinta kutsua sitä kolttasaamenkielisellä nimellä Njauddâm. Pohjoissaameksi paikan nimi on Njávdán, inarinsaameksi Njiävđám. Nuorgamin kohdalla asianmukainen muoto puolestaan on pohjoissaamenkielinen Njuorggán, eikä muita variaatioita tietääkseni sitten olekaan. Näätämön kylän halkaisee Suomen ja Norjan välinen valtakunnanraja, ja Norjan puolelle jäävän osan nimi paikallisella kielellä on Neiden.

Näillä leveyksillä ei teitä ole rakennettu yhtään enempää kuin on välttämätöntä, ja siten näidenkin paikkakuntien välillä on vain yksi autoliikenteelle tarkoitettu kulkuväylä. Ken haluaa siihen tutustua Googlen kartan avulla, voi avata karttalinkin tästä.

Heinäkuun alussa 2013 lähdemme perheen kanssa kohti pohjoista – minä moottoripyörälläni ja muu perhe autolla. Kilpisjärvellä tapaamme tuttavamme ja käymme mm. Saanan huipulla; siitä kerron toisessa tarinassa. Paluumatkalla erkanen perheestäni Muoniossa ja ajan ensiksi Kittilän Sirkkaan, Levitunturin kupeeseen rakennettuun alppikylään, jossa yövyn. En todellakaan pidä tuosta paikasta, mutta ajomatkojen kohtuullisuuden kannalta siellä yöpyminen on perusteltua. Näin menetellen minulle jää seuraavalle päivälle noin 350 kilometrin ajomatka Näätämöön, jossa yövyn Rajamotellissa, aivan valtakunnanrajan tuntumassa. Tämä yöpymispaikka on siinäkin mielessä oivallinen, että pääsen heti aamusta aloittamaan koko reissun tärkeimmän osuuden – oikeastaan kaikki tätä edeltävä ajaminen on ollut vain siirtymätaivalta, ja varsinainen asia alkaa tästä.

Näätämöön liittyy myös yksi hassu suunnitelma: viimeisen puolentoista vuoden ajan olen seurannut vuodenaikojen etenemistä Liikenneviraston kelikameroiden kautta mm. Näätämöstä, ja haluan itselleni muistoksi kelikamerakuvan, jossa olen näkyvissä. Pysäköin pyöräni K-marketin parkkipaikalle ja käyn ensin ostoksilla. Ilahdun, kun kaupassa on jopa lihatiski, ja siellä myydään paikan päällä grillattua broileria. Ostan suurimman reisikoipipalan iltapalakseni. Ostokset tehtyäni asettaudun pyörän luokse ja odottelen, että kamera ottaa kuvan. Mukana olevalla tabletilla otan kuvan talteen. Sitten ajelen vielä muutaman sata metriä yöpaikkaani, Näätämön Rajamotelliin.

Rajamotelli on vaatimaton, mutta riittävä majapaikka: kelvollinen sänky siistissä huoneessa – jossa tosin ei ole omaa vessaa, vaan hädän tullen on hiippailtava käytävään – asianmukainen aamiainen sekä mahdollisuus saunomiseen ja suihkussakäyntiin. Hinta on varsin kova, yhdeltä yöpyjältä peräti 74 euroa, mutta eipä täällä ole valinnanvaraa. Saan illalla tarkat ohjeet aamiaista varten: minulle näytetään, missä kohdassa aamiaishuoneen tarjoilupöytää mitäkin on aamulla tarjolla, ja opastetaan myös painamaan oikeata nappia kahvinkeittimestä, mikäli olen ensimmäinen aamiaiselle saapuja. Henkilökunta nimittäin aikoo nukkua puoleen päivään asti, eikä halua tulla pikkuasioiden takia häirityksi.

Heräilen tavanomaiseen aikaan, kahdeksan maissa. Katson ikkunasta ulos ja totean sään hyväksi, aurinko paistaa. Illalla alkanut sade on mennyt yön aikana ohi. Käyn aamupesulla, pukeudun, ja tassuttelen aamiaishuoneeseen. Siellä ei näy muita, mutta kahvi on valmista, joten joku on ollut aamuvirkku. Pian aamiaiselle tulee myös kolmen keski-ikäisen miehen ryhmä. ”Mitenkä sitä kallaa on tullu”, kyselee miehistä puheliain avatakseen keskustelun. Kerron, etten ole kalareissulla, vaan vähän toisentyyppisellä asialla. Miehet ovat matkalla Tenolle lohenpyyntiin, ja pysähtelevät välillä muidenkin kalojen narrattavaksi.

Kymmenen aikoihin olen tien päällä ja siirryn Norjaan. Tie yhyttää Njávdánjohkan eli Näätämöjoen uoman, jonka hienoja maisemia saan seurailla muutaman kilometrin, kunnes saavun E6-tien risteykseen. Tästä oikealle kääntymällä pääsisin Kirkkoniemeen, mutta jätän sen odottamaan seuraavaa kertaa. Käännyn vasemmalle, kohti Varanginvuonon rantaa. Vähän matkaa ajettuani ohitan ison kyltin, jossa on paljon ulkomaankielistä tekstiä. En ehdi lukea kaikkea, mutta jos ymmärrän lukemani oikein, on tässä se kohta, johon asti rajavyöhykkeellä asuvat venäläiset saavat tulla ilman Norjan viisumia.

Tienvarren maisemat vaihtelevat laajoista suoalueista karuihin, puuttomiin tuntureihin. Ihmettelen louhikkoisten maastojen halki vedettyjä sähkölinjoja – miten ihmeessä pylväät ja muut rakennustarvikkeet on saatu tuonne kivikon keskelle? En keksi muuta mahdollisuutta kuin helikopterin.

Kun tie alkaa laskeutua kohti rannikkoa, tutkin karttaa arvioidakseni, missä kohdassa minun olisi järkevintä yrittää päästä rantaan. Ensimmäinen mahdollisuus olisi Bugøyfjordissa, missä tie kiertää pienen lahden ympäri. On kuitenkin laskuveden aika, mikä tarkoittaa sitä, että rantaviiva lahden pohjukassa on pitkältä matkalta mutaista lillinkiä, johon ei tee mieli mennä rämpimään. Lisäksi tämä paikka on pitkän ja kapean vuonon pohjukassa, eikä siten oikein vastaa mielikuvaani merenrannasta. Siispä jatkan matkaa.

Tie nousee jälleen ylemmäs – vain laskeutuakseen parikymmentä kilometriä myöhemmin uudelleen lähelle rantaa. Runsas kilometri ennen kuin tie saapuu aivan rannan tuntumaan, on sen oikealla puolella iso levähdyspaikkavessoineen ja pöytineen. Kurvaan sinne ja Varanginvuono avautuu edessäni koko leveydeltään. Olisiko tässä? Vai vieläkö jatkaisin matkaa ja etsisin paremman paikan? En ole aivan rannassa, vaan vesirajaan on levähdyspaikalta matkaa vaakasuuntaan vajaa kilometri, korkeuseroa on arviolta ehkä kolme-neljäkymmentä metriä. Rinne näyttää helppokulkuiselta, joten teen päätökseni: tässä menen rantaan.

Lähden laskeutumaan matalan varvikon peittämää rinnettä. Paikoitellen rinne on soran peittämä, toisaalla taas kasvaa matalaa tunturikoivikkoa. Alas on helppo mennä, paluumatka voi olla vähän toista. Rannan lähellä kulkee sähkölinja, ja on siellä pieni mökkikin. Yhtään ihmistä ei näy missään; levähdyspaikkakin katoaa näkyvistä rinteen jyrkimmän kohdan taakse. Kasvillisuus loppuu kymmenisen metriä ennen vesirajaa; ranta on pyöreäksi kuluneiden kivien peitossa. Kaikkein rannimmaisten kivien pinnassa on valkoista, kiteistä ainetta – arvatenkin suolaa. Onhan tämä meren ranta. Parin metrin päässä vesirajasta riisun vaatteeni alushousuja ja t-paitaa lukuun ottamatta, asettelen kameran kuvausvalmiiksi vaatekasan päälle, ja viritän automaattilaukaisimen. Astun tarvittavat askeleet ja kastan jalkani Jäämeren veteen. Olen perillä.

Myös ukkosen jumala Thor juhlistaa tätä hetkeä: samaan aikaan, kun valmistaudun ottamaan viimeiset askeleet mereen, jyrähtää vuonon pohjukan suunnalla ukkonen. Nopea vilkaisu jyrähdyksen suuntaan kertoo, että myös sade on aivan lähellä – vastaranta alkaa jo peittyä sateen harmaan verhon taakse. En isommin välitä sateen uhkasta, mutta ukkosen kanssa ei parane leikitellä. Olen aukealla paikalla oivallinen maali salamaniskulle, joten päätän pukeutua nopeasti ja kivuta takaisin levähdyspaikalle niin pian kuin suinkin.

Pukeutuessani havaitsen liikettä silmänurkassani. Myös poro on kastelemassa jalkojaan vuonon vedessä; se käväisee vain parinkymmenen metrin päässä ja lähtee sitten toisaalle. Pukeutumisen nopeuttamiseksi sullon osan vaatteista mukana olevaan reppuun ja sitten lähden kapuamaan rinnettä ylös. Alas tullessani olen painanut mieleen muutaman maamerkin, joiden kautta löydän suorimman tien takaisin. Vaikka olen liikuntaharrastusteni myötä hyvässä kunnossa, on tämä nousu melkoinen ponnistus. Pulssi lähentelee kahtasataa ja keuhkot huutavat happea, mutta pakotan itseni olemaan pysähtymättä. Nousun aikana Thor jyrähtää vielä muutamaan kertaan kuin muistuttaakseen, kuka täällä määrää. Pääsen ylös, otan hieman vaihtovaatteita pakkauksistani mukaan, ja piiloudun vessaan suojaan sateelta. Ajoitukseni on hyvä: alle minuutin päästä siitä, kun saan katon pääni päälle, taivas aukeaa ja vettä ryöppyää voimakkaiden tuulenpuuskien saattelemana sekä pysty- että vaakasuoraan.

Nyt ei ole enää minnekään kiire (niin kuin tässä olisi kiire ollut tähänkään asti). Matkan tavoite on saavutettu ja olen hyvässä sateen- ja tuulensuojassa. Toki kopperon tuoksumaailma on vähemmän hehkeä, mutta on tässä silti parempi olla kuin tuolla ulkona. WC-rakennus on siisti ja jämäkkä: lattia on yhtenäinen lasikuitukaukalo, seinät parin tuuman paksuista hirttä, ja katto reunoilta peltiä ja keskeltä läpikuultavaa muovia, joten sisällä on mukavan valoisaakin. Rakennuksessa on kaksi puolta, pieni ja iso, pyörätuolikäyttöönkin sopiva – valitsen oleskelupaikakseni isomman puolen. En usko, että tällä säällä kovin moni kulkija on tänne pyrkimässä. Vain yksi norjalainen kuorma-auto pysähtyy vessojen viereen, kuljettaja käy pikkupuolella heittämässä kepillisen, ja jatkaa sitten saman tien matkaansa.

Muutaman minuutin välein kurkistan oven raosta ulos ja tarkistan säätilan. Välillä vettä tulee taivaan täydeltä ja vuonokin peittyy harmauteen; hetkittäin taas paistaa aurinko. Ajoittain tuulenpuuskat vavisuttavat kopperoani. Kun sade ja paiste osuvat samaan aikaan, näen vuonon yllä sateenkaaren. Lopulta, runsas tunti pysähtymiseni jälkeen, totean pahimman sateen menneen ohi, ja päätän jatkaa matkaa.

Näkymät tien varressa ovat toinen toistaan komeampia, ja aivan liian harvoin olen tilaisuudessa pysähtyä ottamaan kuvia. Toisaalta jos pysähtyisin ja ottaisin kuvan jokaisesta kuvaamisen arvoisesta paikasta, eteneminen hidastuisi lähelle kävelyvauhtia. Mikä antaakin aiheen miettiä, voisiko tänne joskus palata niin, että kulkisi saman matkan kävellen, ja yöpyisi teltassa kallioiden katveessa. Silloin voisi ottaa kuviakin niin usein kuin huvittaa, eikä matkanteko siitä enää merkittävästi hidastuisi.

Panen merkille, että täällä liikennemerkit, kadunnimikilvet ja muut opasteet ovat ensin saameksi ja vasta sitten norjaksi.

Pysähdyn ihailemaan Karlebotnin pikkuista kylää, joka sijaitsee lähes Varanginvuonon pohjukassa. Jos en olisi jo käynyt rannassa, voisin tässä yrittää uudelleen. En kuitenkaan koukkaa kylän kautta, vaan jatkan matkaani kohti Varangerbotnia, joka sijaitsee ihan oikeasti vuonon perukalla. Löydän paikan, jossa tie kulkee aivan rannassa, ja totean vuonon pohjukan olevan tässä. Ei taaskaan mahdollisuutta pysähtyä turvallisesti.

Varangerbotn on Nessebyn kunnan keskustaajama, jossa on saamelaismuseo. Keskellä kylää sijaitsee E6- ja E75-teiden risteys; siitä jos kääntyisin oikealle, voisin jatkaa matkaa aina Vardøhön eli Vuoreijaan saakka. Sinne pitää joskus mennä. Vuoreijan varsinainen kuntakeskus sijaitsee Vardøyan saarella ja sinne kuljetaan meren alittavan, lähes kolme kilometriä pitkän tunnelin kautta. Käännyn Eurooppateiden risteyksestä vasemmalle, kohti Nuorgamia. Jo etukäteen olen päättänyt, että en tässä kohtaa rupea vilkuilemaan taakseni ja haikailemaan, että sinne se Jäämeri nyt jää. Reissun kohde on saavutettu, ja tästä alkaa kotimatka.

Lukija saattaa ihmetellä, miksi en käy näissä mainitsemissani kiinnostavissa paikoissa tutustumassa niihin tarkemmin. Syitä on kaksi: ensinnäkin olen jo saanut täältä sen, mitä tulin hakemaan. En tarvitse muuta, enkä koe olevani edes vastaanottavainen enemmille elämyksille. Toiseksi minulla on nälkä, mutta kovan ja puuskaisen tuulen vuoksi en halua pysähtyä valmistamaan retkiateriaa tien varteen, vaan haluan ajaa Nuorgamiin saakka ja syödä lomakylän ravintolassa jotain hyvää.

Ajan taas jonkin matkaa ylämäkeen, kunnes maasto alkaa painua kohti seuraavaa laaksoa, jonka pohjalla virtaa Teno, Lapin mahtavin lohijoki. Saan joen näkyviini Skiippagurran kylässä, jossa olen jälleen reittivalinnan edessä. Jatkanko E6-tietä Tana Bruhun, ja sieltä Tenon pohjoispuolta Utsjoelle, vai käännynkö joen eteläpuolen tielle. Olen valintani oikeastaan jo tehnyt, kun olen päättänyt seuraavan ruokailupaikkani.

Noin viisi tuntia Norjaan saapumiseni jälkeen olen taas valtakunnanrajalla, nyt siirtymässä koti-Suomeen. Ylitän rajalinjan sen suuremmitta seremonioitta ja tunnekuohuitta; pari kilometriä myöhemmin saavun Nuorgamin lomakeskuksen eteen, laitan pyörän parkkiin ja menen syömään.

 

Kuvia matkalta

Kirjoittaja mopedeineen Liikenneviraston kelikamerakuvassa.

Suomesta Norjaan. Moottorikelkoille on rakennettu oma siltansa rajaviivan yli.

Alkumatkan tie seurailee Näätämöjokea.

Kallioleikkauksesta voivat geologian tuntijat päätellä yhtä ja toista kallioperän historiasta.

Myös Norjassa osataan valmistaa suuria soita.

Puuhatehtävä tarkkasilmäisille: etsi kuvasta sähkölinja.

Jäämeri. Tästä laskeudun rantaan. Vielä paistaa aurinko.

Melkein rannassa.

Olen perillä. Kuvan vasemmassa reunassa näkyy jo lähestyvä ukkoskuuro. Vesirajassa kivet ovat valkoisten suolapilkkujen peitossa.

Sateenkaari Varanginvuonon yllä.

Ajoittain vastaranta piiloutuu harmaan sadeverhon taa.

Siisti wc-rakennus tarjoaa kelvollisen sateen- ja tuulensuojan. Kovimmissa puuskissa tosin herää epäilys kömmänän paikallaanpysymisestä.

Sade purjehtii vuonoa pitkin kohti avomerta ja kohta pääsen taas matkaan.

Laskuveden aika.

Karlebotn.

Yksi vilkaisu taaksepäin sallitaan, muuten ei jäädä nyyhkimään.

Paluu kotimaahan. Kohta saan ruokaa.