Aihearkisto: Ivalo

Pyöräretkeilyä Lapissa

 

Ensimmäinen päivä: linja-autolla Inariin

Monen mutkan jälkeen kesän 2014 Lapin-reissu on valmis toteutettavaksi. Viikko juhannuksen jälkeen, lauantaiaamuna lähden Eskelisen linja-autolla kohti pohjoista. Mukanani on polkupyörä, sivulaukut täynnä tavaraa, teltta, makuualusta, makuupussi ja pieni reppu. Olen käynyt pari päivää aikaisemmin kysymässä yhtiön kuljettajalta, kuinka paljon ennen lähtöaikaa minun kannattaisi saapua linja-autoasemalle, jotta tavaroideni lastaus kyytiin ei aiheuttaisi kohtuuttomia hankaluuksia. Näissä pitkänmatkan busseissahan kulkee paljon rahtia, ja jos juuri ennen lähtöä kyytiin ilmestyvillä matkustajilla on paljon ruumaan lastattavaa matkatavaraa, joudutaan jo lastattua rahtia ottamaan pois. Saamani ohjeen mukaan tulenkin paikalle jo 35 minuuttia ennen lähtöä – ei yhtään liian aikaisin, sillä bussin perällä on tilaa enää vain yhdelle pyörälle. Kyydissä on jo yksi pyörä, ja juttelen sen omistajan kanssa. Hän on matkalla Tromssan suuntaan. Bussissa on myös etelästä asti kyydissä istunut retkeilijätuttuni Timo, joka on menossa vähän toisenlaiselle reissulle Käsivarren Lappiin.

Meidän kolmen lisäksi kyydissä on muitakin ulkoilmaihmisiä: joillakin on mukana rinkka, toisilla kalavehkeet. Auton lähdettyä näen, kuinka muutamaa penkkiriviä edempänä tutkitaan Kilpisjärven-Haltin alueen retkeilykarttaa.

Tämä linja-auto ajaa Pudasjärven ja Ranuan kautta Rovaniemelle, jossa se tyhjennetään ja ylemmäs matkaavat ihmiset ja tavarat siirretään kahteen muuhun autoon: toinen lähtee Kittilän ja Kilpisjärven kautta Tromssaan, ja toinen Inarin ja Karigasniemen kautta Nordkappiin asti. Rovaniemen linja-autoaseman tuntumassa vietetään melkoinen tovi, sillä auto käy lähdön jälkeen ensin rautatieasemalla ottamassa sieltä junalla etelästä tulleita matkalaisia kyytiin, minkä jälkeen palataan vielä linja-autoasemalle – tällä kertaa rakennuksen toiselle puolelle, jossa Helsingistä Oulun kautta tulleesta autosta on saatu rahti purettua ja pohjoisemmas menevät tavarat on lajiteltu odottamaan lastaamista näihin kahteen jatkoyhteysautoon. Eri kokoisia laatikoita tulee kyytiin monta kymmentä kappaletta, joten niiden lastaaminen ei aivan hetkessä käy. Ne kun pitää saada kyytiin paitsi tilankäyttö optimoiden, myös oikeassa järjestyksessä tavaroiden pois nostamista ajatellen.

Lopulta kaikki on valmista ja lähdemme matkaan. Sodankylässä pysähdytään riittävän pitkäksi aikaa, jotta ehdin käydä tien toisella puolella olevan bensa-aseman kahviosta ostamassa jäätelön ja kahvin – Ivalossa taukoa on peräti puoli tuntia, joten siinä ehtisi vaikka syödä jotain, mutta linja-autoaseman kahvila on näin lauantaisin kiinni. Sama juttu oli Sodankylässä. Tyydyn siis S-marketin yhteydessä olevasta pienestä kahvilasta ostamaani lihapasteijaan ja limutölkkiin. Inariin saavumme noin yhdeksän tuntia Oulusta lähdön jälkeen, kello 17. Lastaan omaisuuteni pyörän päälle ja soitan ystävilleni, joiden luokse olen menossa käymään. Ajo-ohjeet saatuani lähden ajelemaan kohti kyläilypaikkaa.

Parituntisen vierailun jälkeen on aika lähteä polkemaan. Mieleni on apea – tuttu tunne kaikkien reissujen alusta: vaikka nautin suunnattomasti tällaisesta yksin kulkemisesta, tuntuu yksin oleminen alussa aina kovin yksinäiseltä. Tiedän, että jo huomisaamuna tunnelmat ovat aivan toiset. Olen etukäteen suunnitellut polkevani tänään vain lyhyen matkan – enintään parikymmentä kilometriä – ja huomennakin vain kuutisenkymmentä kilometriä. En ole tehnyt pitkiä pyöräretkiä kolmeenkymmeneen vuoteen, ja vaikka alkuviikosta tekemäni harjoitusretki antoikin uskoa siihen, että jaksan pitkiäkin matkoja, haluan ottaa tämän alun varovasti. Inarista on noin sata kilometriä kohteeseeni Karigasniemelle, ja jakamalla tuon matkan tarpeeksi pieniin osiin annan itselleni mahdollisuuden totutella tähän matkantekomuotoon pikkuhiljaa.

Poikkean nelostieltä parille harharetkelle telttapaikkaa etsiessäni, kunnes lopulta tärppää: vain runsaan sadan metrin päässä isolta tieltä on pienelle suolle viettävä rinne, jonka ääreltä löydän mukavan rauhallisen yöpaikan. Telttapaikan valinnassa minulla on nyt muutama kriteeri, jotka pitää täyttää: (1) paikan pitää olla tasainen; (2) paikka ei saa olla liian lähellä isoa tietä; (3) paikan pitää olla suojassa aamuauringon paisteelta. Tähän aikaan vuodesta aurinko paistaa näin pohjoisessa ympäri vuorokauden – jos ei ole pilvistä – ja teltassa tulee äkkiä kuuma, jos aurinko pääsee paistamaan siihen suoraan. Jos telttapaikka olisi joka suunnasta puiden ympäröimä, olisi se suojassa myös ilta-auringon paahteelta, mutta tällöin paikka olisi suojassa myös tuulelta. Ja sillä on taas omat seurauksensa. Nyt noita seurauksia ei ole kohtuuttomasti, mutta turvaudun silti punakorkkiseen Offiin.

Puran tavarat pyörän päältä ja käyn iltatoimiin, jotka tällä reissulla menevät tällaisen kaavan mukaan: Ensin teltta pystyyn, makuualusta telttaan pullistumaan ja loput tavarat perässä. Sitten pari desiä vettä kuumenemaan iltapalaa varten. Iltapalaksi olen varannut mukaan Elovena-pikapuuroja, suolapähkinöitä ja kofeiinitonta teetä. Iltapalasteltuani järjestän tavarat teltassa, käyn iltapissalla ja -pesulla ja sitten asetun telttaan. Olen ottanut mukaani iltalukemiseksi Antti Tuurin kirjoittaman kirjan Joki virtaa läpi kaupungin, joka tapahtuu pääosin kotikaupungissani Oulussa. Päivä on ollut pitkä, joten kovin monta sivua en jaksa lukea. Ryhdyn nukkumaan, mutta kuten reissuilla aina, ensimmäinen yö on levoton ja heräilen vähän väliä. Tämäkin asia yleensä korjaantuu parin kolmen reissupäivän jälkeen.

Pyöräilyä tänään 29 km, kävelyä 5 km.

Eskeliset rivissä. Keskimmäinen auto on tullut Helsingistä Oulun ja Pudasjärven kautta Rovaniemelle, josta matkaa jatkavat siirtyvät joko vasemmanpuoleiseen, Tromssaan menevään autoon, tai oikeanpuoleiseen, Nordkappiin menevään autoon.



Telttapaikan haku menossa. Tästä kivikosta sitä ei löydy.



Parin harharetken jälkeen löytyy tällainen yöpaikka. Ei huono ollenkaan.

Toinen päivä: pyörällä Karigasniemelle

Aamulla huomaan, että vaikka telttani on niin hyvässä varjossa kuin tässä harvassa metsässä on mahdollista, aurinko lämmittää kovasti, ja puoli yhdeksän aikaan lämpömittarini näyttää jo 29 astetta. Kömmin ulos teltasta, ihailen kaunista maisemaa, ja käyn aamutoimiin: makuupussi pyörän päälle tuulettumaan ja vettä lämpiämään. Aamupalani muodostuu jälleen Elovena-pikapuurosta (eri maku kuin illalla), Lämmin kuppi -marjakeitosta ja kupillisesta kahvia. Tälläkin retkellä eväät ovat sellaiset, että keittimellä ei tarvitse valmistaa kuin kuumaa vettä. Näin keittoastiaa ei tarvitse tiskata ja se pysyy silti puhtaana. Puurot, marjasopat ja muut lämpimät tekeytyvät haudutuspurkissa, jonka rosterisisustan yleensä pyyhkäisen nenäliinalla puhtaaksi ruokailun päätteeksi.

Pakattuani palaan nelostielle, jota ajan vain muutaman sata metriä. Sitten käännyn vasemmalle, Toivoniemeen päin. Tämä reittivalinta pidentää ajomatkaa parilla kilometrillä, mutta kapea asfalttitie, joka kohta muuttuu soratieksi, on sekä tienä että maisemiltaan paljon miellyttävämpi kuin nelostie. Isolla tiellä minua häiritsee kaikkein eniten ohi ajavien autojen rengasmelu – autossa sisällä oleva ei arvaakaan, kuinka kova ääni renkaista lähtee.

Kaamasjokea ympäröivän suoalueen reunassa on lintutorni, josta olisi varmasti hienot näkymät. En kuitenkaan kiipeä sinne, koska en hirveästi pidä näistä korkeista paikoista (ts. pelkään niitä). Tyydyn kuvaamaan peilityynen joen pintaa ihan maanpinnalta käsin. Lounasaikaan mennessä olen jo aivan hikinen. Ennen reissuun lähtöä tarkastelemani sääennusteet lupasivat koleaa säätä – jopa alle 10 astetta – mutta ennusteet ja todellisuus ovat muuttuneet lähtöni jälkeen. Nyt on aurinkoista ja lämpötila lienee jossain kahdenkymmenen asteen paikkeilla. Aamulla päälle pukemani pitkähihainen paita vaihtuu t-paitaan ja housujen lahkeet menevät rullalle. Kuvittelin nimittäin vielä varusteita pakatessani, että en tarvitse koko viikon aikana shortseja, joten jätin katkolahkeiset retkeilyhousuni kotiin, ja otin niiden sijaan yhdet ylimääräiset pitkälahkeiset. Pöljä!

Lounaspaikallani on joka paikassa näkyvien poronpapanoiden lisäksi iso keko hirven jätöksiä. Myös jälkiä näkyy maassa, mutta itse eläimistä en näe vilaustakaan. Jatkan matkaa soratietä pitkin ja kun se päättyy, käännyn kohti länttä, tielle 92, joka vie Karigasniemelle. Tällä tiellä on tarjolla heti aluksi kolmen kilometrin mittainen ylämäki – tänään vallitseva pelin henki tulee välittömästi selväksi. Karigasniementiellä on paljon mäkiä, niin ylä- kuin alasellaisiakin. Kun pidän Muotkan Ruoktussa kahvitaukoa ja juttelen paikan vanhan isännän kanssa, saan kuulla, miksi näin on: tie on aikanaan rakennettu käsin, ilman koneita, ja sen takia ei mitään isompia leikkauksia tai pengerryksiä ole voitu tehdä. Tie kulkee melko tarkasti maanpinnan muotoja seuraillen.

Saavun mäelle, jonka juurella on jyrkän nousun merkki: 8 prosenttia. Pääsen pienimmällä vaihteella polkien juuri ja juuri ylös. Pyöränihän ei ole varsinainen retkipyörä, vaan 7-vaihteinen kaupunkipyörä, josta tosin olen vaihdattanut takaketjurattaan isommaksi ja siten saanut välitykset alkuperäistä tiheämmiksi. Mutta eivät ne tähän maastoon riitä. 8-prosenttinen nousu meni vielä, mutta kun vähän myöhemmin vastassa on 10-prosenttinen mäki, joudun jo taluttamaan pyörän ylös.

Välillä taakse vilkuillessani huomaan tummien pilvien lähestyvän. Muutama sadepisarakin ehtii minut saavuttaa, mutta muuten kuurot menevät ohi milloin oikealta, milloin vasemmalta. Yhden kerran puen jo vedenpitävän takkinikin päälle, mutta riisun sen jo minuutin kuluttua. En minä silti kuivana selviä: varsinkin ylämäissä tulee kunnolla hiki ja repun alla hautuva selkäni kastelee paidan ihan märäksi. Näin siitä huolimatta, että uusi reppuni on nimenomaan pyöräilyyn suunniteltu ja sen selkämyksen ilmanvaihto on paljon parempi kuin tavanomaisten, tiiviisti selkää vasten painautuvien reppujen vastaava osa.

Muotkan Ruoktussa tosiaankin pidän kahvitauon. Ostan poronlihavoileivän, marjapiirakan ja ison kahvin. Pärjäisin kyllä omillakin eväillä, mutta haluan tukea paikallisia yrittäjiä. Jos joku viitsii näillä seuduilla nähdä sen vaivan, että pitää kahvilaa, ravintolaa, majoitusliikettä tai mitä tahansa palvelua, olisi suotavaa, että turistit – jollainen itsekin olen, vaikka en välttämättä sellaiseksi halua aina itseäni mieltää – käyttäisivät näitä palveluita eivätkä vain ajaisi ohi.

Kahvitellessani sisään tulee neljän nuoren ryhmä; kysyvät kassalla olevalta rouvalta, onko isäntä paikalla. Sen verran kuuntelen heidän puheitaan, että saan selville heidän olevan menossa vaeltamaan, ja isännältä he kyselevät neuvoja reitin suhteen – vesien ylityspaikkoja sun muita. Isäntä kuuluu tuntevan seudut kuin omat taskunsa. Nuorten lähdettyä isäntä jää vielä istuskelemaan kuin odottaakseen, että kahvia juova pyöräretkeilijä avaisi keskustelun. Teen mitä minulta odotetaan – lausahdan sopivan latteuden säästä, ja niin on keskusteluyhteys avattu. Isäntä kertoo minulle jo mainitsemani asian tien rakentamisesta, ja kun hän toteaa, että pahimmat mäet ovat minulla jo takana, saan lisää intoa loppumatkalle.

Jonkin aikaa juteltuamme jatkan matkaa ja jo ennen tielle paluuta kuulen menosuunnasta jännää papatusta. Sen lähde tulee kohta näkyviin: vanha traktori, joka vetää yhtä vanhaa asuntovaunua. Rakvaattorin hytistä vilkutetaan, joten vilkutan takaisin, ja näen, että minusta otetaan kuvia. Muistelen kuulleeni tai lukeneeni ehkä viime kesänä tai joskus aiemmin itävaltalaisesta pariskunnasta, joka matkusti ainakin silloin Nordkappiin ja takaisin tällaisella vanhalla traktorilla, joka ei paljon hölkkävauhtia kovempaa kulje. Tuossakin on yksi hieno tapa viettää kesää!

Seuraava pysähdykseni tapahtuu jo kuuden kilometrin päässä, Kielajoella. En tarvitsisi, mutta periaate on periaate: menen kahvilaan. Valitsen syötäväkseni graavilohivoileivän ja juotavaksi otan nyt pullollisen vissyä. Tällaisena hikoilupäivänä on hyvä syödä riittävästi suolaista. Ulkona ihailen joen kirkasta vettä, ja olen tyytyväinen, kun taannoin ostin kameraani polarisaatiosuodattimen. Sillä saan vedenpinnan heijastukset eliminoiduksi lähes täysin, ja näin pystyn ikuistamaan jokiveden kirkkauden. Tätä pohjoisen vesien kirkkautta ihailen tällä reissulla kerta toisensa jälkeen – kotipuolessahan purot ja joet ovat järkiään enemmän tai vähemmän ruskeavetisiä.

Näiden kahden tauon jälkeen jaksan taas polkea. Kielajoelta noin kahdeksan kilometrin päässä käännyn tieltä oikealle: tässä on paikka, jonka olen ennen reissuun lähtöä ajatellut mahdolliseksi yöpymispaikaksi. Pikkutiellä on poroaidassa portti. Avaan portin ja läpi mentyäni suljen sen taas huolellisesti. Tie jatkuu maastoon, joka soveltuisi vallan mainiosti yöpymiseen. Kun pikkutietä kulkee noin kilometrin päähän, tulee vastaan Kaamasjoki – kartassa lukee tällä kohtaa ”Kahlaamo”. Siitä pääsisin siis halutessani joen toiselle puolelle.

Olen ajanut tänään tähän mennessä noin 55 kilometriä, eli olen lähellä tavoitteeksi asettamaani noin 60 kilometrin päivämatkaa. Siinä mielessä olisi jo ihan hyvä leiriytyä. Ja myös siinä mielessä, että Karigasniemelle ei ole enää kuin kolmekymmentä kilometriä – pitäähän sitä matkaa vähän jättää huomiseksikin. Katson kelloa. Se on vasta puoli kuusi. Mietin vaihtoehtojani. Jos jään tähän ja leiriydyn, minulla on koko pitkä ilta aikaa oleskella ja… ja… ööh. Tehdä mitä? Tai sitten voin jatkaa matkaa ja polkea Karigasniemelle saakka. Sinnehän on enää kolmekymmentä kilometriä. Jos jatkan matkaa, tulee tästä 85 kilometrin päivämatka, ja olen viimeksi ajanut noin pitkän matkan yhdessä päivässä kesällä 1984, siis kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin se oli ihan helppo nakki, mutta miten nyt? Ja kun on näitä mäkiäkin.

Jospa vaikka ehkä sittenkin. Tai sitten ei. Tai juu.

No hitto! Kerrankos sitä. Päätän polkea Karigasniemelle. Olen syönyt ja levännyt matkan aikana hyvin, tiedän – tai ainakin luulen – että pahimmat nousut ovat jo takana, ja ilta on vielä nuori, eikä sitä sadetta näytä olevan tulossa.

Päätös ajaa koko matka tänään saa aikaan yllättävän tunteen: olen yhtäkkiä täynnä energiaa ja huomaan ajovauhtini kasvavan. Jaksan polkea mäet ylös asti enkä joudu edes turvautumaan pienimpiin vaihteisiin. Polkemiseen on tullut uusi, aiempaa tehokkaampi rytmi. Kohta matkaa on jäljellä enää 20 kilometriä, sitten kymmenen. Reissuni pääkohteen, Ailigastunturin korkeimman huipun, ilmestyminen näkyviin lisää euforiaani entisestäänkin. Viimeiset viisi kilometriä ovatkin sitten käytännöllisesti katsoen pelkkää alamäkeä, ja aivan se viimeinen kilometri niin jyrkkää, että käsi on jarrulla koko ajan.

Kylälle laskeuduttuani käännyn risteyksestä Utsjoelle päin ja ajan vielä puolisen kilometriä. Sitten laskeudun joen rannassa sijaitsevalle leirintäalueelle, ja juuri, kun pysäytän pyöräni vastaanottorakennuksen seinustalle, alkaa sataa. Olipa täydellinen ajoitus! Matkamittarini näyttää, että olen tänään ajanut 86 kilometriä. Aika hyvin 30 vuoden tauon jälkeen, vaikka itse sanonkin. Käyn maksamassa kahden yön telttailumaksun ja saan ohjeen valita paikan ihan vapaasti. Jätän pyörän rakennusta vasten nojaamaan ja kävelen ympäri aluetta sopivaa telttapaikkaa etsien.

Kierrän alueen kerran, toisenkin. Löydän useita mahdollisia paikkoja, mutta ne kaikki ovat kovin muhkuraisia. Alue sijaitsee sillä tavoin rinteen varjossa, että aamuauringosta ei täällä juuri tarvitse huolehtia. Sen sijaan lisävaatimuksena telttapaikalle on, että se olisi kohtalaisen hyvin näkösällä – jätän huomenna suurimman osan tavaroistani telttaan, kun lähden kävellen tunturiin, ja mitä paremmin teltta on näkyvissä, sitä paremmin uskon tavaroideni siellä säilyvän. Olen ehkä ylihuolehtivainen, mutta kaupungissa asuvan ihmisen epäluottamus lähimmäisiä kohtaan istuu tiukassa.

Lopulta löydän siedettävän paikan ja ryhdyn pystyttämään leiriäni. Teltan pystytettyäni menen suihkuun. Maastossa on kiva yöpyä, mutta olen minä kuitenkin valmis maksamaan hieman siitä ylellisyydestä, että voin pitkän ajopäivän päätteeksi pestä päivän hiet ja pölyt iholtani ja pukea sen jälkeen puhtaat vaatteet puhdasta ihoa vasten. Varsinkin yksin matkustavalta nuo telttailumaksut ovat yleensä hyvin kohtuulliset: kympin ja viidentoista euron välillä per yö.

Kello on jo paljon, eikä tee tiukkaakaan valvoa yli puolenyön. Nythän eletään keskiyön auringon aikaa, ja taivas on pienen sateen jälkeen seljennyt sen verran, että saan otettua joenrannassa maisemakuvan keskiyön auringossa kylpevästä sillasta. Sääskiä tyynessä rannassa on niin paljon, että en viihdy siellä pitkään, vaan kuvat otettuani palaan teltalle ja käyn nukkumaan.

Pyöräilyä tänään 86 km, kävelyä 10 km.

Reitin Inari – Karigasniemi profiili Googlen kartan laskemana.

Aamulla puoli yhdeksän aikaan teltassa alkaa olla lämmin.



Kuka kaipaa nelostielle, jos tarjolla on tällainenkin reitti?



Kaamasjoen kauneutta.



En ole aiemmin tuollaista lisäkilpeä nähnyt.



Lounas- ja paidanvaihtotauko.



Hirveä hätä ollut.



Ivalosta käytetään liikennemerkeissä yleensä pohjoissaamenkielistä nimeä Avvil. Vain tässä yhdessä risteyksessä näen inarinsaamenkielisen muodon Avveel. Inarinsaame muuten on maailman ainoa kieli, jota puhutaan vain Suomessa.



Myötä- ja vastamäkeä. Ensimmäinen lasku on niin jyrkkä, että sen tuomalla vauhdilla pääsen seuraavan nousun ylös. Monet mäet Inarin-Karigasniemen tiellä ovat tällaisia vaiheittaisia, eli jyrkän osuuden jälkeen seuraa pieni tasanne, ja sitten noustaan taas.



Jyrkimmät alamäet menevät kyllä sikäli hukkaan, että niitä ei voi lasketella täysillä, vaan osa mäen suomasta energiasta on pakko tuhlata jarruttamalla.



Tummat pilvet seuraavat minua, mutta eivät saavuta ennen kuin vasta Karigasniemellä. Tämän pilven takia laitan jo takin päälle, mutta riisun sen jo ennen matkan jatkamista.



Kielajoki – yksi Lapin lukemattomista kirkasvetisistä joista.



Näihin maastoihin olen suunnitellut yöpymisen, mutta en malta vielä pysähtyä.



Sadekuuroja oikealla, sadekuuroja vasemmalla, sadekuuroja takana – välillä myös edessä, mutta ei kertaakaan kohdalla.



Reissun tarkoitus konkretisoituu, kun Ailigastunturi tv-mastoineen tulee ensimmäisen kerran näkyviin.



Tällaiseen maastoon pitää joskus päästä vaeltamaan.



Viimeinen lasku Karigasniemen kylään.



Päivän kokonaisajomatka 86,25 kilometriä. Keskinopeus muodostui pitkien laskujen ansiosta yllättävänkin suureksi. Kodin ja työpaikan väliä polkiessani – kaupunkiolosuhteissa – harvoin pääsen neljän kilometrin matkalla yli 15 km/h keskinopeuteen.



Inarijoen ylittävä silta keskiyön auringossa.

Kolmas päivä: retki Ailigastunturille

Tämä päivä on koko reissun päämäärä ja tarkoitus: kiipeäminen Ailigastunturin korkeimmalle huipulle, joka kohoaa 620,2 metrin korkeuteen merenpinnan tason yläpuolelle. Huipun nimi näkyy kartoilla vain saamenkielisessä asussaan Láŋká – siltä varalta, että kolmas, äng-äännettä merkitsevä kirjain ei tässä tekstissä näy oikein, voinen myös translitteroida nimen muotoon Lángká.

Tästä päivästä kirjoitan ihan oman tarinan blogiini, joten nyt siitä ei sen enempää.

Pyöräilyä tänään 0 km, kävelyä 22 km.

Neljäs päivä: linja-autolla Ivaloon

Alun perin tarkoitukseni oli lähteä tänään polkemaan kohti Angelin kylää, mutta eilinen tunturiretki on ollut niin huikea kokemus, että ajatus kymmenistä kilometreistä soratietä – olkoonkin se etelän miehelle eksoottisten lappilaisten maisemien keskellä – ei innosta. Haluan tehdä jotain muuta, haluan päästä vielä puuttomalle tunturiylängölle.

Olen joissakin asioissa tapojeni orja – myös Lapin-matkojen osalta on muodostumassa tiettyjä rutiineja. Käsivarren suuntaan mentäessä on käytävä Torniossa Karkiaisen konditoriassa ja Suomen puolta ajettaessa on pysähdyttävä Pörröporossa. Ruotsin puolta ajettaessa vastaavanlainen pakollinen pysähdys on Kattilakoski. Nyt ollaan kuitenkin toisaalla, mutta on minulla täälläkin yksi juttu, joka pitää pyrkiä aina tekemään: Kaunispään poronkäristys.

Kaunispää sijaitsee Saariselällä ja on sikäli hyvä paikka näin pohjoisesta päin katsottaessa, että sinne mennessä ei tarvitse kulkea Saariselän kammottavan feikkialppikylän kautta. Paikka on likimain yhtä vastenmielinen kuin Levi, mutta onneksi siitä pääsee nelostietä pitkin helposti ohi. Ivalosta on Saariselälle noin kolmekymmentä kilometriä, joten siellä käynti onnistuu hyvin päiväretkenä. Sen vuoksi olen päättänyt siirtyä Karigasniemeltä Ivaloon linja-autokyydillä, minkä jälkeen leiriydyn jommalle kummalle Ivalon eteläpuolisista leirintäalueista.

Eskelisbussi saapuu Nordkappista puoli yhdentoista aikaan – se on lähtenyt Nordkappista jo yhdeltä yöllä, eli matkaa on takana jo melkoisesti. Tavaratilassa ei ole täyttä, joten saan pyöräni ja tavarani hyvin kyytiin.

Luon bussin ikkunasta vielä viimeiset, haikeuden sävyttämät silmäykset Ailigakselle, kunnes se katoaa takavasemmalle. Toissapäivältä tutut paikat tien varrella tulevat vastaan hämmästyttävää vauhtia. Panen myös merkille, kuinka auto heiluu ja tärähtelee tien epätasaisuuksissa – pyöräilyvauhdissa niitä ei huomannut lainkaan. Nykybussien moottorit eivät ole mitään nuhapumppuja, joten pitkät ja jyrkät nousut mennään vauhdin juuri lainkaan hidastumatta.

Linja-auto koukkaa Muotkan Ruoktun parkkipaikan kautta, mutta ei edes pysähdy, koska kukaan ei jää sinne eikä kukaan nouse kyytiin. Huomaan lapinpukuisen isännän istuvan penkillä vastaanottorakennuksen edessä.

Inarista poimitaan muutama rinkka omistajineen kyytiin, ja taas mennään. Ivaloon saavutaan jo varttia vaille yksi, eli on aivan liian aikaista mennä leirintäalueelle. Taivaalla kohoaa iso ja tumma pilvi sen näköisesti, että kohta sataa. On lounasaika. En rupea laittamaan ruokaa retkikeittimellä tässä keskellä kylää, vaan menen Lauran grilliin syömään hampurilaisen ranskalaisilla. Syön hitaasti, koska sade ei ole vielä alkanut, mutta olen varma, että se alkaa kohta. Vetkuttelen vielä kahvikupillisen verran, mutta sitten en keksi enää muuta tekemistä grillillä, ja lähden ulos. En aja pyörällä kuin parikymmentä metriä, kun jo alkaa sataa. Grillin vieressä on tyhjillään oleva liikerakennus, jonka oven edessä olevan lipan alle sopii hyvin pitämään sadetta. Minulla ei ole mitään kiirettä ja päätän odottaa tässä, kunnes sade on ohi.

Tämä sade on luonteeltaan sellainen vähän hankala, että se alkaa vähitellen ja loppuu vielä vähitellemmin (eihän tuollaista sanaa ole, mutta ymmärrätte varmasti, mitä tarkoitan). Lopulta vesipisaroita tipahtelee niin harvakseltaan, että lähden sekaan.

Ajelen ensin Ivalo River Campingiin, koska se on lähempänä Saariselkää. Alueella on hienot nettisivut, mutta muuta hienoa en sitten siitä osaa sanoakaan. Leiriytymisen kannalta paikka on huono: suurin osa telttailualueesta on sorapintaista, ja joen rannassa oleva osa alueesta – vaikka onkin osin nurmikkoa – on niin muhkurainen, etten löydä sieltäkään mieluista teltan paikkaa. Lisäksi sijainti aivan nelostien vieressä on rauhaton. Tänne en uskaltaisi jättää tavaroitani huomisen Saariselän-ajelun ajaksi.

Palaan sitten muutaman kilometrin takaisinpäin ja menen Näverniemen Lomakylään. Johan alkaa Lyyti kirjoittaa! Ensinnäkin alue on noin puolen kilometrin päässä nelostiestä, eli rauhallinen. Toiseksi alue on joen rannassa erittäin kauniilla paikalla. Kolmanneksi alueella on paljon tasaista nurmikenttää telttailijoille, ja sieltä on helppo löytää paikka, joka on sekä illalla että aamulla varjossa. Ja viimeiseksi, vaan ei vähäisimmäksi hyväksi puoleksi on todettava vielä, että paikkaa emännöivä rouva on oikein herttainen.

Koska olen tullut tänne niin aikaisin, olen ensimmäinen majoittuja ja saan valita paikkani täysin vapaasti. Löydänkin mitä parhaimman kohdan teltalleni. Pystytän sen ja heittelen tavarat sisään, ja sitten lähden kävelylle. Katselen ensin kaunista joen rantaa ja sitten käyn ison tien varressa, koska huomasin tullessani siellä paikan nimeltä Suutari-Seppo. Tämä suutari ei ole pysynyt lestissään, vaan on ruvennut myymään myös kalastusvälineitä. Niitä siellä onkin valtavasti. Ostan pari uutta vaappua ahvenenpyyntiin.

Palaan alueelle, jonne alkaa pikkuhiljaa tulla myös muita yöpyjiä. Muutamien kanssa juttelen, kun oleskelen pienessä keittiössä ruokiani valmistellen ja syöden, kameraa ja tablettia lataillen ja reissumuistiinpanoja kirjoitellen.

Päivän painuessa iltaa kohti nousee pieni huoli varjostamaan mieltäni: jokin on suututtanut vatsani, se kuplii ja kurisee epämiellyttävästi. Joudun turvautumaan reissuapteekkiini – pieneen pussiin, jossa on pienet määrät lääkkeitä moniin reissulla mahdollisiin vaivoihin. Otan Disflatyliä, joka yleensä on rauhoittanut vatsan kuplimisen parissa tunnissa, ja ripulin varalta myös Imodiumia. Monesti olen miettinyt, mitä teen, jos jollain reissullani sairastun. Nyt sairastumisen mahdollisuus tuntuu konkreettiselta, joten teen suunnitelman: jos oloni tästä merkittävästi huononee, eli olen aamulla kunnolla kipeä, siirryn pieneen mökkiin ja pysyn täällä kunnes olen taas kunnossa. Flunssaisena tai kuumeisena voisin matkustaa kotiinkin, mutta vatsatauti on eri asia: silloin ei pitkä bussimatka ole realistinen ajatus.

Ennen nukkumaanmenoa järjestelen vielä tavaroitani aamua varten, jotta pääsen hetikohta aamupalan syötyäni matkaan kohti Saariselkää.

Pyöräilyä tänään 10 km, kävelyä 6 km.

Haahuilijan pyörä ja tavarat Eskelisbussin tavaratilassa. 



Eskelisbussi Karigasniemellä.



Ivalojoki. Tässäkin joessa vesi on niin kirkasta, että pohjan dyynimäiset muodot näkyvät.



Näverniemen lomakylässä on mm. tällaisia parimökkejä…



… ja ihkusöpöjä pikkumökkejä, joissa yöpyisi melkein yhtä halvalla kuin teltassa. 



Ivalojoki Näverniemen lomakylän rannasta kuvattuna.

Viides päivä: pyöräretki Saariselälle

Ilmeisesti illalla ottamani lääkitys on ollut oikea, koska olen nukkunut hyvin. Aamupalaa syödessä vatsassa kiertää vielä hiukan, mutta mitään muita oireita ei tunnu, joten päätän lähteä Saariselälle. Pääsenhän minä tarvittaessa sieltä vaikka sitten bussikyydillä takaisin.

Lastaan päiväretkellä tarvitsemani varusteet mukaan: työkalut, renkaanpaikkausvälineet, vararengas, vähän evästä, puolitoista litraa vettä, kamera, kännykkä, lompakko ja takki. Aurinkolasit päähän, pyöräilyhanskat käteen, kypärä päähän ja menoksi. Suosittelen muuten pyöräilyhanskoja kaikille, jotka tykkäävät ajaa sellaisessa asennossa, jossa painoa tulee käsille. On paljon mukavampi ajella, kun on vähän pehmusteita käden ja ohjaustangon välissä.

Näverniemen lomakylä on noin 120 metrin korkeudessa ja määränpääni, Kaunispään huippu, kohoaa 437,8 metriin, joten menomatkalla on nousua tiedossa noin 318 metriä. Ensimmäiset 23 kilometriä ovat tavanomaista välillä nousevaa, välillä laskevaa maastoa. Ylämäet eivät tunnu juuri missään, koska kohtalainen myötätuuli avittaa menoa.

Tilanne muuttuu täysin Paljakaisenjoen sillan jälkeen. Tästä alkaa nousu, joka ei hellitä ennen kuin perillä Kaunispään huipulla. Magneettimäen nousun puolivälissä kuulen takaani ison moottorin jyrinää. Ääni tulee täyteen raakapuulastiin kuormatusta täysperävaunuyhdistelmästä, joka pienellä vaihteella nousee mäkeä ylös. Hyvissä ajoin ennen kuin rekka on kohdalla, siirryn tieltä sivuun ja pysähdyn penkalle odottamaan, että yhdistelmä menee ohi. Tie on sen verran kapea, että jos tuossa tulisi auto vastaan, rekka joutuisi hidastamaan ja ehkä pysähtymäänkin – tai vaihtoehtoisesti ajamaan joko vastaantulijan kaistalle tai minun ylitseni. Samalla saan pienen hengähdystauon.

Ohituksen jälkeen jatkan pienimmällä vaihteella ja ajattelen jälleen kerran, että ennen seuraavaa näihin maisemiin suuntautuvaa pyöräretkeä minun on hankittava sellainen pyörä, jossa on myös muutama puuhunkiipeämisvaihde.

Lopulta olen Kaunispäälle nousevan tien alussa. Tämä tie nousee 110 metriä 2100 metrin matkalla, eli kyseessä on vaatimaton viiden prosentin nousu. Tuuli puhaltaa nyt vastaisena, minkä ansiosta mäki tuntuu ainakin yhtä pahalta kuin Karigasniementien 10-prosenttinen nousu. Polkaisu kerrallaan etenen ja nousen ylös asti. Perillä!

Olen käyttänyt tulomatkaan noin kolme tuntia eli kello on kohta yksi – juuri parahultaisesti lounasaika. Päätän viipyä täällä kaksi tuntia. Ehdin siinä ajassa syödä, katsella maisemia, ottaa kuvia ja myös levätä ennen paluumatkaa, joka voi vastatuulen takia olla väsyttävä. Ennen ravintolaan menoa otan vielä muutaman kuvan paikalle yllättäen lehahtaneesta helikopterista. Voi kai sitä noinkin liikkua, jos ei ole pikkurahasta puutetta.

Ravintolassa tilaan siis poronkäristyksen ja sitten valitsen hyvän ikkunapöydän – parissa tunnissa auringon suunta ehtii jo kiertyä sen verran, että sekin on huomioitava, etten joudu istumaan suorassa paahteessa. Kuten usein ulkoilmaelämää enemmän viettäessäni, huomaan taas, että sisällä on aivan liian lämmin.

Annos tuodaan eteeni ja se on aivan yhtä herkullisen näköinen kuin ennenkin. Kaunis pyöreä keko muusia, sen keskellä syvennys, ja siinä reilu annos käristystä. Lautasen reunalla puolukkasurvosta – joka tosiaan on oikealla tavalla valmistettua, sillä siitä löytyy yksi puolukanlehtikin. Kaupasta ostettavissa valmiissa puolukkahilloissa sellaisia ei yleensä ole. Syön annosta ensin silmilläni ja annan sen hetken jäähtyä. Sitten otan ensimmäisen haarukallisen: hiukan muusia, sitten poronlihaa, ja lopuksi haarukankärjellinen puolukkaa. Ahhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhh. Täydellistä, kuten aina ennenkin.

Annos on iso, mutta syön sen kiirehtimättä, joka haarukallisesta nauttien, kunnes lautanen on tyhjä. Haen vielä kupillisen kahvia jälkiruuaksi, ja sen juotuani lähden ulos. Tunturin etelä- ja kaakkoispuolella oleva laskettelurinne hisseineen pilaa osaltaan maisemat, mutta silmiähivelevää erämaata on muissa ilmansuunnissa tarjolla yllin kyllin.

Eilisillan vatsavaivat ovat asettuneet, enkä aamun jälkeen ole edes muistanut koko asiaa. Myöskään iso annos raskasta ruokaa ei tunnu pistävän mitään väärällä tavalla liikkeelle. Lääkitys osui kohdalleen.

Yritän seurata katseellani Saariselältä alkavaa, itäkoilliseen virtaavaa Luttojokea. Joki kiinnostaa minua nyt sen vuoksi, että luin juuri Jorma Nykäsen kirjoittaman kirjan Suuntana Ylä-Tuuloma, joka kertoo suomalaisten vuosina 1961-1966 toteuttamasta suuresta tie- ja voimalaitoshankkeesta. Siinä rakennettiin ensin tie asumattoman erämaan halki Raja-Joosepista itään ja tien valmistuttua voimalaitos patoineen. Tuo pato kokoaa Luton vedet nykyisin suureksi Ylä-Tuuloman tekojärveksi, jonka vedet virtaavat voimalaitoksen jälkeen Tuulomajokeen ja sieltä edelleen Kuolanvuonoon. Kirja on paitsi kuvaus rakennushankkeesta, myös kuvaus olosuhteista ja elämästä karussa erämaassa.

Kaunispäälle on noussut puurakenteinen näkötorni, jonka juurella olevissa opastauluissa kerrotaan Suomen kartoituksen historiasta. Siihen liittyy olennaisena osana kolmiomittaustorniverkosto, jonka yksi torni sijaitsi juuri tässä, Kaunispäällä. Nykyiset satelliitti- ja muut mittausmenetelmät ovat korvanneet kolmiomittaustornit, joista suurin osa onkin jo purettu tai lahonnut paikalleen.

Maisemia katsellessa ja kuvia ottaessa kaksituntinen taukoni tulee täyteen ja on aika lähteä paluumatkalle. Hetken mietin, pitäisikö laittaa ihan takki päälle, jotta pitkässä laskussa ei tulisi vilu. On kuitenkin niin lämmin, että jätän takin tarakalle.

Kaunispäältä nelostielle on niin jyrkkä lasku – jota myötätuuli vielä tehostaa – että joudun pitämään käden jarrulla lähes koko ajan. Tiellä on 40 km/h nopeusrajoitus, joka pyöräilijänkin on helppo ylittää, jos ei ole tarkkana. Yritän pitää vauhdin noin kolmessakympissä.

Nelostiellä käännyn sitten vastatuuleen, mutta myötälettä on jäljellä vielä seitsemisen kilometriä. Alamäen ja tuulen yhteisvaikutus on nyt oikein sopiva – vauhti pysyy mukavissa 20…30 km/h lukemissa koko ajan ilman, että joutuisin jarruttamaan. Näin pääsen koko pitkän laskun eli aina sinne Paljakaisenjoen sillalle asti.

Loppumatka on sitten vastatuuleen punnertamista. Matkaa ei kuitenkaan ole kuin reilut parikymmentä kilometriä, eikä minulla ole mitään kiirettä. Ajelen matkan pienissä pätkissä ja hyödynnän kaikki tienvarren P-paikat lyhyiden lepotaukojen muodossa.

Yhden pitemmän tauon pidän – paikassa, jossa Alajoki käy aivan tien vieressä. Jälleen kerran ihailen kirkasvetistä virtaa ja mietin, millaista olisi kalastaa tällä joella. En toki edes tiedä, onko siinä kalaa, ja jos on, niin millaista. Toisaalta: näin kauniissa joessa ei voi olla olematta isoja kaloja!

Illaksi kotiin, ajattelen saapuessani teltalleni. Päivä on ollut kaunis, lämmin ja kaikin puolin onnistunut. Illalla taivas vetäytyy vähitellen pilveen ja ennen yötä alkaa hiljalleen sataa. Sääennusteen mukaan huomisesta on tulossa harmaa, sateinen ja kolea päivä. Siis vallan mainio päivä käytettäväksi linja-autossa istumiseen. Olen viettänyt rakastamassani Lapissa jälleen neljä hienoa päivää, nähnyt ja kokenut paljon. Olen saanut tältä reissulta kaiken mitä halusin. Ja kun otan huomioon, miten pettynyt olin, kun jouduin hylkäämään suunnitelmani Pomokairan-vaelluksesta, en voi kuin ihmetellä, miten asioilla on aina taipumus järjestyä. Huomenna palaan kotiin, enkä nyt tiedä, milloin pääsen taas tänne pohjoiseen. Onhan minulla tietysti jo monia ajatuksia eri vuodenaikoina toteutettavista Lapin-reissuista. Niillä ei kuitenkaan juuri nyt ole mitään kiirettä. Hitaasti, mutta varmasti alan oppia nykyhetkestä nauttimisen taidon.

Pyöräilyä tänään 64 km, kävelyä 9 km.

Reitin Ivalo – Kaunispää profiili Googlen kartan laskemana.

Jälleen yksi kirkasvetinen puro, tällä kertaa tien suuntainen.



Kilometri nousua takana, kahdeksan edessä.



Määränpää näkyvissä. 



Joku tulee helikopterilla tunturiin.



Nattaset taivaanrannassa.



Urupäällä on jokin rakennelma – mikähän sen tarkoitus on?



Kaunispään kolmiomittaustornin paikalle rakennettu näkötorni.



Alajoki. Niin kirkasvetinen, että voiko tällaista ollakaan?



Pyörä kevyessä päiväretkivarustuksessa.



Tienvarren kukkaloistoa. Keskikesä on Lapissa lyhyt, mutta valoisa, ja värit luonnossa sen mukaiset.

Kuudes päivä: linja-autolla Ouluun

Reissun viimeinen päivä on ennusteiden mukainen eli harmaa, märkä ja kylmä. Yritän osuttaa teltan kasaamisen sadekuurojen väliin, mutta huomaan sen turhaksi: silloin, kun ei varsinaisesti sada, ilma on täynnä kaiken kastelevaa tihkua. Jos olisin ollut fiksu, olisin vaihtanut jälkimmäiseksi yöksi pieneen mökkiin. Silloin ei tarvitsisi pakata märkää telttaa. Yritetään muistaa tämä seuraavalla kerralla. Mitään varsinaista haittaahan tästä ei ole, koska en enää tällä reissulla joudu pystyttämään telttaa, vaan se menee illalla kotona ullakolle kuivumaan.

En pidä pakkaamisessa mitään erityistä kiirettä, koska linja-auto Ouluun lähtee vasta vartin yli yksi iltapäivällä. Yhdentoista jälkeen ripustan tavarat pyörän päälle ja lähden hiljalleen polkemaan kohti Ivalon keskustaa. Katselen, löytäisinkö jonkin kiinnostavan, mutta halvan lounaspaikan, mutta en löydä mitään, mikä houkuttelisi erityisesti. Päädyn Lauran grillille, koska siinä saan pyörän sateelta suojaan eikä ruoka ole kallista. Tilaan lihapullat ranskalaisilla. Annos, joka eteeni kannetaan, on iso. Ja mikä parasta, siinä on myös valtava keko hyvää salaattia.

Saatuani vatsan täyteen jatkan matkaa S-marketiin, josta ostan matkaeväät. Kaupasta lähtiessäni näen linja-auton jo saapuvan. Polkaisen jäljellä olevat parisataa metriä, puran kuorman pyörän päältä ja yhdessä kuljettajan kanssa lastaamme omaisuuteni kyytiin. Matkaan päästään viitisen minuuttia aikatauluun merkityn ajan jälkeen, koska japanilaisturistit ovat lähtöhetkellä vielä kahvilassa. Ei ehkä olisi liikaa vaadittu, että turistit seuraisivat sekä aikatauluja että ajan kulumista. Tosin eipä tässä mihinkään ole erityistä kiirettä.

Auto ajaa Kiilopään kautta, mikä on kivaa, koska en ole siellä ennen käynyt. Tosin sää on niin tuhruinen, ettei maisemia juuri näy. Sodankylässä on linja-autoaseman kahvila auki, kun pysähdymme sinne. Aikaa on parikymmentä minuuttia, mikä hyvin riittää pikkusuolaisen syömiseen; kahvin otan autoon mukaan.

Seuraavan pikkusyömisen saan ostettua Rovaniemeltä, jossa sielläkin on linja-autoaseman kioski auki. Hodari ja pillimehu riittävät päivälliseksi. Ouluun saavutaan aikataulun mukaisesti, vähän yhdeksän jälkeen, eikä enää juurikaan sada. Ripustan tavarat pyörän päälle viimeisen kerran ja ajelen kosteassa kesäillassa kotiin.

Pyöräilyä tänään 6 km, kävelyä 2 km.

Reissun ainoa sadesää osuu viimeiselle päivälle, jonka vietän linja-autossa – ajoitus on kohdallaan.



Eskelinen Sodankylän linja-autoasemalla.