Hiihtolomavaellus Enontekiöllä: sunnuntai

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä pakkanen kiristyy enimmillään kuuteentoista asteeseen. Aamulla kymmenen maissa herätessä tuntuu kuitenkin taas lämpimältä. Kurkistan ulos ja kyllä, täällähän on mitä kaunein auringonpaiste. Ryhdyn verkkaisesti aamutoimiin – valmistan aamiaisen illalla termariin säilömästäni kuumasta vedestä ja pikapuurohiutaleista, minkä jälkeen alan sulattaa lisää lunta. Lueskelen samalla kirjaa.

Kai sitä voisi hiihtämäänkin lähteä. Pakkaan tavarat ensin kuivapusseihin ja sitten siirryn eteiseen lastaamaan pussit ahkioon. Tämän askareen valmistuttua vilkaisen kelloa. Puoli kaksitoista. Jaa-a. Olisi kohta oikeastaan lounasaika. Jospa laitan lounaan saman tien hautumaan siksi aikaa, kun pistän teltan kasaan. Voin sitten puputtaa ruokani ennen liikkeelle lähtöä, minkä ansiosta minun ei tarvitse heti ensimmäisen hiihtotunnin aikana pysähtyä lounaalle.

Näinhän tämä toimii vallan mainiosti! Ruuan hautuessa ehdin juuri sopivasti purkaa majoitteeni. Ihan hetkessähän se ei tapahdu, sillä illalla telttakiilojen ympärille tamppaamani lumi on yön aikana kiteytynyt niin kovaksi, että kiilat pitää kaivaa lapiolla irti lumesta. Tämän talven retkillä olen ottanut mukaan hohto-oranssin tarppini, johon pakkaan telttarullan tiiviiksi kääröksi. Tämä paketti ahkion päälle kiinnitettynä pysyy hyvin koossa ja toimii myös turvavarusteena: kirkasvärinen käärö näkyy talvimaisemassa kauas ja erityisesti takaapäin lähestyvien kelkkailijoiden mahdollisuudet havaita minut ovat paremmat kuin ilman tällaista väriläiskää. Toki itsekin kuulostelen kelkkojen ääniä aina kelkkareiteillä liikkuessani, ja käytännössä ehdin aina siirtyä uralta pois hyvissä ajoin ennen ohitusta. Silti on hyvä, että kelkkailija näkee vaeltajan, ja näkee myös, että tämä on kuormineen siirtynyt sivuun eikä törmäysvaaraa ole.

Syötyäni lähden hiihtämään. Avosuo vaihtuu parin kilometrin ajaksi paikoin tiheään koivikkoon, kun hiihdän Pahtakurun läpi. Maastonmuotona tämä kuru ei ole mikään erityinen nävös – se on laakea ja matala – mutta eilen mieleen läikähtänyt tunne, että on hienoa olla täällä, tulvahtaa pintaan uudelleen ja vielä voimakkaampana. Katselen tuttuja paikkoja ja muistelen, millaista täällä oli aiemmilla kerroilla.

Luntahan täällä on nyt enemmän ja se tekee maaston hiukan erinäköiseksi. Pälviä ei maastossa luonnollisestikaan ole, kun kevät ei ole vielä alkanut. Silti muutamassa paikassa lumessa on syviä kuoppia, joiden pohjalla näkyy vettä. Nämä ovat suon märimpiä kohtia – mahdollisesti lähteitä – jotka olemassaolollaan muistuttavat, että tässä kuljetaan pitkin suota, joka on paikoitellen merkitty kartassa vaikeakulkuiseksi. Helmikuun retkellä tapahtunut plutaaminen on edelleen tuoreessa muistissa, joten pidän huolen siitä, etten mene paikkoihin, joissa lumen alla voi olla yllätyksiä. Olen tosin nyt varautunut siihenkin: Kuoma-kenkien sijaan jalassa on taatusti vesitiiviit Sorel -saappaat. Niiden varjopuolena on liiallinen lämpimyys: Soreleissa jalat hikoavat ja sen seurauksena kengät ovat päivän päätteeksi sisältä kosteat. Iso ongelma se ei ole: koska huopavuorit saa irti, on jalkineiden kuivattaminen teltassa mahdollista.

Nelisen kilometriä hiihdettyäni saavun kolmen vuoden takaiseen taukopaikkaan – tässä kapea avosuo päättyy muutaman metrin korkuiseen kallioiseen harjanteeseen, jonka jälkeen avomaasto jatkuu Pahtakurunjänkkää pitkin Hormajärvelle. Sen takana on taas pieni pätkä metsää ennen seuraavaa avosuota. Harjanteen jälkeen teen kuitenkin poikkeaman suoralta reitiltä, sillä haluan käydä katsomassa, millainen paikka on Närpistön laavu. Tämä sillä varauksella, että paikalle pääsee valmista uraa pitkin. Koska hanki ei vielä kunnolla kanna, en halua lähteä umpihankeen retken tässä vaiheessa.

Varaus on turha: laavulle menee leveä, tampparilla ajettu latubaana. Onkohan laavulla ihmisiä, mietin haistellessani nuotiosavun hajua, jota heikko tuuli tuo laavun suunnasta. Perille päästyäni löydän kinoksen keskeltä savuavat nuotionjäänteet, mutta ihmisiä paikalla ei ole. Tästä en tykkää. Vaikka tässä nyt ei ole tulen leviämisen vaaraa, on nuotio silti aina sammutettava kunnolla ennen paikan tyhjäksi jättämistä.

Voisin oikeastaan elvyttää tulen ja istua hetken aikaa nuotion äärellä. En minä sitä mihinkään tarvitse, mutta ihan tunnelman vuoksi. Yritän saada tulen palamaan, mutta onnistun loihtimaan märistä puista vain hirveän määrän savua, jonka tuuli painaa suoraan laavun sisälle. Ei tämä nyt oikeastaan ole kivaa. Sammutan kydön – huolellisemmin, kuin edellinen kävijä – ja lähden lykkimään takaisin kelkkareitille. Laavu on kauniilla paikalla ja se oli kiva nähdä, mutta muistoksi käynnistä saan savulle haisevat vaatteet, joten kokonaisuutena tämä poikkeama menee miinuksen puolelle. No, eivätköhän ne vaatteet tässä päivän aikana tuuletu.

Kaukana edessäpäin näkyy luminen, paljaslakinen tunturi. Tuossa suunnassa korkein lähihuippu olisi kahdenkymmenenneljän kilometrin päässä oleva Jierstivaaran laki, joka on 645 metrin korkeudessa. Sitä lähempänä olisi kuitenkin Jierstivaaran matalampi huippu 630 metrissä, Palkisoivi 540 metrissä ja vielä Keijarainenkin noin 510 metrissä, joten en voi tunnistaa näkemääni huippua varmasti. Ehkäpä saan asiaan selvyyttä joskus kesällä, kun kiipeän Jierstivaaralle. Siellä haluan käydä, sillä huipulla on Struven ketjun piste. Peukut pystyyn, että huiputus onnistuisi jo ensi kesänä!

Auringonlasku lähestyy hiihtäessäni pitkin Selänpäänjänkkää. On aika ruveta miettimään seuraavan yön leiripaikkaa. Alan lähestyä paikkaa, jossa vietin kolme vuotta sitten retken ensimmäisen yön. Tuosta yöpymisestä on jäänyt mieleen paitsi hankikantokeväisen erämaan satumainen kauneus pilvettömän yötaivaan alla, myös riekot. Illan viimeinen ja aamun ensimmäinen ääni olivat tuolloin riekon kuukerruksia, joten olen mielessäni nimennyt leirikumpareeni Riekkosaajoksi. Menenpä sinne yöksi.

Laskevan auringon suunnassa taivas värjäytyy oranssiksi, päinvastaisessa suunnassa hallitsevana sävynä on violetti. Lähes pilvetön taivas enteilee hyvin kylmää yötä. Täytyy varautua siihen laittamalla kuumavesipullo makuupussin jalkopäähän ja villavaatteet käden ulottuville. Untuvapussini on lämmin, mutta jossainhan senkin raja tulee vastaan, ja minä olen aika herkkä palelemaan yöllä.

Kesken pakkaspohdintojen kuulen ääniä. Joku puhuu? Katselen ympärilleni. Selänpäänjänkän eteläosan kohdalla panin merkille Närpistöjoen länsipuolella olevat rakennukset, joita en muista siellä kolme vuotta sitten nähneeni. Varmaan ne olivat siellä silloinkin, mutta jäivät minulta huomaamatta. Äänet eivät kuitenkaan liity noihin rakennuksiin tai niiden luona oleviin ihmisiin, sillä huomaan tulosuunnassani kaksi hahmoa, jotka lähestyvät. Ainakin toisella näyttäisi olevan ahkio perässään. Vaeltajia! Heillä näyttää olevan kova vauhti, joten pysähdyn odottamaan.

Pian he ovat kohdalla: kaksi nuorta puolalaismiestä, jotka ovat tulleet tänään Suomeen ja Kittilään laskeuduttuaan jatkaneet linja-autolla Hettaan, josta he ovat nyt matkalla Pöyrisjärvelle ja sieltä – jos oikein ymmärsin – edelleen Vuontisjärvelle. Miehillä on kovin vähän tavaraa mukanaan: vain yksi pikkupulkka – jossa on kyllä iso pakkaus päällä – ja yksi reppu. He ovat kuitenkin aikeissa yöpyä autiotuvissa, joten kaipa he pärjäävät. Hiukan kyllä huolestun varustuksen keveydestä erityisesti kovat pakkaset huomioiden, mutta en sano mitään, koska miehillä tuntuu olevan suunnitelmat selvät ja on heillä myös teltta mukana ”for emergencies”. Siten jos jokin tupayöpyminen menee myttyyn, he eivät kuitenkaan joudu taivasalla nukkumaan.

Hetken juteltuamme otamme sekä heidän että minun kameroilla kuvat muistoksi ja kun kerron, että olen aikeissa siirtyä kelkkareitiltä tässä kohtaa sivuun etsiäkseni kolmen vuoden takaisen leiripaikkani, hyvästelemme ja toivotamme toisillemme hyvää jatkoa. Olipa yllättävä ja kiva kohtaaminen!

Kaverukset jatkavat hyvävauhtista etenemistään kelkkauraa pitkin ja katoavat vähitellen kaukaisuuteen. Itse käännyn tässä tosiaan pois uralta ja lähden katsomaan, löydänkö Riekkosaajon. Ja löydänhän minä. Paikka on aivan saman näköinen kuin kolme vuotta sitten – no lunta ehkä vähän enemmän – ja riekonjälkiäkin löytyy. Etsin kumpareen päältä paikan, johon lähes olematon tuuli sopii sen verran, että voin kuvitella saavani telttaan edes jonkinlaisen ilmanvaihdon.

Leiriytyminen tapahtuu taas rutiinilla, samoin iltatoimet. Sitten kuulen sen, mitä haluan täällä kuulla: riekko! Kuulen sen vain kerran, mutta sekin riittää. Muistot tulvahtavat mieleen ja sydämeni läikähtää onnesta. Tunnen olevani taas kotona, siinä Lapissa, jota rakastan ja jonne haluan aina palata uudelleen – oli se kuinka raskasta ja aikaavievää tahansa. Nämä pienet onnenhetket tekevät siitä kaiken vaivan ja odottamisen arvoista. Onnellisena huokaillen käyn nukkumaan.

Sunnuntain reitti (10,0 km).

Kurkistus teltasta sunnuntaiaamuna: aurinko paistaa.

Erämaakaksio hetkeä ennen leirin purkamista.

Pahtakurun lumisia kallioita.

80-senttisen lumen alla on ansoja. Märimmät paikat pysyvät avoimina näköjään läpi talven.

Kolmen vuoden takainen taukopaikka oli tässä kallion päällä.

Pahtakurunjänkkää. Taustalla kohoaa mahdollisesti Keijarainen tai Jierstivaara.

Närpistön laavu.

Pahtakurunjänkän itäpuolella kohoaa Sissankiselkä.

Puoli viiden aikaan iltapäivällä aurinko paistaa jo näin matalalta.

Nautin olostani niin, että naama on revetä.

Kelkkareitti menee Hormajärven yli. Järven jää erottuu kuvassa täysin tasaisena, aavistuksen ympäristöään matalammalla olevana alueena.

Aurinko on laskenut.

Pohjoisen suunnalla taivaan värit enteilevät hyvin kylmää yötä.

Kansainvälinen vaeltajakohtaaminen Selänpäänjänkällä.

2 vastausta artikkeliin ”Hiihtolomavaellus Enontekiöllä: sunnuntai

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *