Hiihtolomavaellus Enontekiöllä: lauantai

Opiskelijaelämässä on puolensa. On aika luksusta, kun pääsee vielä viisikymppisenä nauttimaan koululaisten pitkistä lomista. Maaliskuussa 2017 vuorossa on talviloma, tai siis hiihtoloma, kuten sitä ennen vanhaan oli tapana kutsua. Minä päätän pitää talvilomani hiihtolomana. Monista kohdevaihtoehdoista valitsen Enontekiön ja sieltä Hetan ja Näkkälän välisen alueen. Olen talviretkeillyt siellä ennenkin. Toukokuussa 2014 tein päiväretkenä hiihtoretken Pahtakuruun ja sen perään kahden yön pituisen lumikenkäilyretken Hetasta Näkkälän välituvalle. Lisäksi joulukuussa 2014 tein useita päiväretkiä silloin 14-vuotiaan veljentyttäreni kanssa.

Nyt lähden pitemmälle reissulle. Alkuperäinen suunnitelma on tehdä kuuden yön pituinen hiihtovaellus Hetasta pohjoiseen niin, että lähden liikkeelle lauantaina alkuillasta, linja-auton saavuttua, ja palaan kylille perjantaina. Sen jälkeen olisin vielä yhden yön Hetassa ja kotiin palaisin lauantai-illaksi.

Kuten tapoihini kuuluu ahkion kanssa linja-autoon lähtiessäni, käyn lähtölauantaita edeltävänä torstaina viemässä Eskelisen Lapin Linjojen kuljettajalle lapun, jossa kerron lauantaina Merikoskenkadun pysäkiltä kyytiin tulevasta suurikokoisesta matkatavarasta. Varsinkin näin hiihtolomakaudella matkustajia on paljon, ja heillä voi olla paljon matkatavaroita. Niiden lisäksi kyydissä on aina myös rahtia. Kun kuljettaja saa ennakkotiedon tilaa vievästä tavarasta, hän voi jättää sille tilaa.

Näin tapahtuu tälläkin kertaa. ”Ahkio menee tänne”, sanoo kuljettaja avatessaan ruuman luukut Merikoskenkadun pysäkiltä kyytiin tulevien matkustajien tavaroita varten. Varusteilleni on jätetty ruhtinaallisesti tilaa. Matkustajia on paljon, mutta auto ei ole silti ääriään myöten täynnä, kiitos lisäauton, joka tulee perässä.

Rovaniemelle, jossa on auton vaihto, saavutaan tuttuun tapaan varttitunti myöhässä. Varsinkin näin talvinopeusrajoitusten aikaan näiden bussien on täysin mahdotonta pysyä aikataulussa. Kesällä se saattaa onnistua, jos matkustajia on vähän. Joskus on ehditty jopa pitää Ranualla kahvitauko.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun siirryn Rovaniemellä Enontekiön-jatkoyhteyteen. Kesällä tämä auto menisi aina Tromssaan asti, mutta nyt päätepysäkki on Hetassa. Väljästä matkustamisesta ei enää voi puhua: auto on jalkatiloiltaan ahtaampi kuin Oulun-linjalla käytettävät uudet autot, minkä lisäksi se on aivan täynnä. Matkaan lähdetään noin varttitunti myöhässä ja enimmillään ollaan puoli tuntia aikataulusta jäljessä. Muutenhan tästä ei mitään haittaa ole, mutta olisi ollut kiva pitää Muoniossa aikataulun mukainen vartin kahvitauko, joka nyt jätetään pitämättä. Ja olisihan se tauko kai ollut kuljettajallekin aiheellinen.

Matkustajia jää matkan varrella pois niin, että Hettaan tultaessa meitä on enää pari kourallista. Jään kyydistä Hetan K-Marketin kohdalla. Siirrän tavarani kaupan sivupihalle, lastauslaiturin viereen, ja pidän tässä sen kaipaamani kahvitauon. Sen jälkeen siirryn vaellukseni varsinaiseen lähtöpisteeseen, koulukeskuksen takana olevan valaistun ladun alkuun.

On hienoa olla taas täällä! Minulla ei ole mitään kiveen hakattua reitti- tai muutakaan suunnitelmaa, paitsi että perjantaina pitää olla taas maalikylissä. Olen katsonut kartalta pari vaihtoehtoa ensimmäiseksi leiripaikaksi. Niistä toiselle pääsy edellyttäisi noin puolen kilometrin pituista umpihankihiihtoa, toiselle pääsen lähes koko matkan kelkkauraa pitkin. Käyn kokeilemassa, kantaako hanki. Eipä oikein. Tämä ratkaisee leiripaikan valinnan.

Matkaa lähtöpisteestä leiripaikkaan on hiukan alle neljä kilometriä. Oikein passeli matka tällaiselle päivälle, kun liikkeelle pääsee vasta viiden aikaan iltapäivällä. Valo- ja videokuvauksineen neljä kilometriä vie aikaa puolestatoista kahteen tuntia – juuri sen verran kuin tässä on vielä päivänvaloa jäljellä. Niin, videokuvauksineen. Vaelluksesta on jo filmi katsottavissa, joten jos et ole sitä vielä ehtinyt löytää, niin napsautapa tätä linkkiä.

Pian lähtöni jälkeen näen ensimmäiset riekonjäljet. Mielialani kohoaa entisestään. Riekko kauniine lauluäänineen on yksi suosikkilinnuistani hömötiaisen ja kuukkelin ohella. Voi kun saisin tälläkin retkellä kuulla riekon äänen! Kevät ei ole täällä vielä alkanut, joten ei ole ollenkaan varmaa, että linnut olisivat laulutuulella. Näköhavainnoista en uskalla edes haaveilla, sillä ahkiota vetävän vaeltajan kulkemisesta lähtee aina niin paljon ääntä, että suurin osa paljaalla silmällä nähtävistä luontokappaleista pakenee aina näkymättömiin.

Saavun leiripaikalle puoli seitsemän aikaan. Valoa on vielä sen verran, että olen pärjännyt tähän asti ilman otsalamppua, mutta ennen teltan pystytykseen rupeamista otan sen kuitenkin käyttöön. Tarkistan sääennusteesta yön aikana luvassa olevan tuulen suunnan saadakseni teltan oikeaan asentoon. Ei täällä kyllä nytkään juuri tuule – lähes pilvettömän, kauniin värisen iltataivaan alla pakkanen on kiristymässä ja vallitsee oikein tyypillinen selkeän talvi-illan säätila.

Lunta on paljon. Virallinen lukema lähimmässä mittauspisteessä taitaa olla 76 senttiä, ja kyllä sitä tässä ainakin sen verran on. Tamppaan tontin huolellisesti ja ryhdyn pystyttämään majoitettani. Edessä on tämän talven seitsemäs yö Erämaakaksiossa, joten leiriytyminen sujuu hyvällä rutiinilla. Saatuani tavarat sisään laitan keittimen päälle ja kun suloinen lämpö leviää telttaan, lähetän iltarutiineihin kuuluvan viestin kotiväelle: ”Leiri valmis ja teltta lämpiämässä. Kohta ruokaa. Pakkasta 11 astetta, kuu ja tähdet taivaalla. Täällä kaikki hyvin.”.

Jos tarkkoja ollaan, niin laitoin päälle keittimet, monikossa. Mukana on edellisellä retkellä testaamani kahden kaasukeittimen järjestelmä, koska haluan kokeilla, miten se toimii nyt odotettavissa olevalla kylmemmällä kelillä. Mukana on myös perinteinen MSR Whisperlite -bensakeitin polttoaineineen, joten jos kaasukeitinsysteemi osoittautuu huonoksi, voin missä tahansa vaiheessa siirtyä takaisin koeteltuun järjestelmään.

Näissä pakkaslukemissa kaasukeittimet toimivat periaatteessa hyvin. Polttoaineena minulla on mukana Primuksen talvikaasua 450 gramman purkeissa. Kaasun syttymisessä tai palamisessa en huomaa mitään normaalista poikkeavaa. Illan aikana huomaan pari asiaa, jotka eivät puolla kaasukeittimien käyttöä tällaisella retkellä: Ensinnäkin nuo 450-grammaiset purkit ovat isoja, ja kun siihen ruuvaa vielä keittimen päälle, on kokonaisuus turhan korkea. Etenkin se torni, jossa on päällimmäisenä vesipannu. Toki huolellisesti toimimalla vahingot on helppo välttää, mutta vaara on suurempi kuin esimerkiksi matalan Whisperliten kanssa toimittaessa. Toinen miinus tulee liekin lämpötilasta. Se kyllä riittää lämmittämään telttaa, mutta lumen sulatukseen liekki on turhan kylmä. Tämän huomaa siitä, että viileän vesipannun pohjassa liekki jäähtyy niin paljon, että palamisessa muodostuva vesihöyry tiivistyy vedeksi, jota pisaroi keittoastian pohjasta alas keitinlaatikkoon. Bensan palaessa muodostuu myös vesihöyryä, mutta Whisperliten liekki on niin kuuma, ettei tällaista tiivistymistä tapahdu. Lumi tälläkin lämmöllä toki sulaa. Suunnittelen jatkavani kaasukeittimien kokeilemista vielä ainakin aamulla, mutta sen jälkeen saatan jo päästää Whisperliten takaisin palvelukseen.

Lämpimässä teltassa on kiva puuhailla. Sulatan lunta, syön, luen kirjaa ja kirjoitan muistiinpanoja. Lähetän päivän herkullisimpia tunnelmakuvia someen ja suunnittelen huomista hiihtopäivää. Ajatus edessä olevista päivistä tutuissa ja osin uusissakin maisemissa lämmittää mieltä. Lomavaellukseni on alkanut oikein hyvin.

Lauantain reitti (3,9 km).

Matka Oulusta Rovaniemelle sujuu mukavasti Eskelisen Lapin Linjojen uudehkossa onnikassa.

Hirvisuo Oulun ja Pudasjärven rajalla.

Nostalgiaa. Oulu – Rovaniemi -linjan entinen vakioauto EIS-350 on nyt lisäautona. Minä tykkäsin tuosta autosta. Vaikka siitä puuttuu turvavyöt, on matkanteko mukavaa, kiitos tavanomaista suurempien jalkatilojen.

Vaellus alkaa.

Auringonlaskun värit läntisellä taivaalla.

Retken ensimmäiset riekonjäljet.

2 vastausta artikkeliin ”Hiihtolomavaellus Enontekiöllä: lauantai

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *