Hiihtoretki Pahtakuruun

 

”Aamu toukokuun on”, kuten Taiska lauloi jo vuonna 1980. Siitä eteenpäin mennäänkin sitten vähän eri tunnelmissa: ”hiekka lämpöinen on”, jatkuu laulu, mutta siellä, missä minä nyt olen, ei lämpöistä hiekkaa ole kuin Hetan Majatalon parkkipaikalla. Olen aloittanut talvilomani kaksi päivää sitten. Ensimmäisen lomapäiväni olen käyttänyt varusteiden kokoamiseen ja toinen päivä meni tien päällä. Oulusta Hettaan on 470 kilometriä, ja kun olen tottumaton ajamaan pitkiä matkoja, on minun pidettävä paljon taukoja. Siten sain matkaan kulumaan noin yhdeksän tuntia, mutta se ei haittaa – olen lomalla eikä minulla ole kiirettä minnekään.

Lomailen Enontekiöllä neljä päivää; niistä ensimmäisen vietän suksilla ja käyn tutkimassa, millaiset kelit Hetan pohjoispuolisissa maastoissa on. Sen selvitettyäni päätän, lähdenkö kolmipäiväiselle erämaaretkelleni suksilla vai lumikengillä. Pitkälle retkelle otan varusteet ahkioon, mutta tällä lyhyellä retkellä riittää pikkurinkka.

Syön tukevan aamiaisen, minkä jälkeen pakkaan rinkkaan eväät ja muut tarpeelliset tavarat. Suksien pohjiin levitän tuhdin kerroksen pitovoidetta, ja sitten olen valmis lähtöön. Vaikka suurimmasta osasta Suomea lumet ovat tältä talvelta jo kadonneet, ja Hetassakin maanpinta on suurelta osin paljaana, alkaa talvikeli välittömästi majatalon takapihalta. Tarjolla on moottorikelkkaura, latu ja runsaasti koskematonta umpihankea. Kevään myötä päivälämpötilat ovat täälläkin kohonneet jo plussan puolelle, mutta öisin on vielä pakkasta – usein kireääkin – joten lumihangen pinta on jäätynyt kivikovaksi. Muutama päivä sitten tämän kovan pinnan päälle on satanut vähän uutta lunta, joten miellyttävin hiihtoalusta metsäsuksille on kelkkaurien ja latujen ulkopuolella. Kelkkaura on karkea, joten siinä suksi pitää melkoista mekkalaa, ja latu on leveille suksilleni hiukan liian ahdas.

Muutaman sadan metrin päässä lähtöpisteestä siirryn aukealle paikalle – suolle – jota tästä riittääkin sitten kilometritolkulla, lähes Näkkälään asti. Suolla kulkee kelkkareitti, joka on tässä kohden parhaimmillaan yli kymmenen metrin levyinen baana. Välillä maasto muuttuu hetkellisesti metsäisemmäksi, ja silloin kelkkaväyläkin kapenee. Varsinkin näissä kapeammissa kohdissa hiihdän mieluiten muualla kuin aivan kelkkojen jäljissä, koska en halua olla mahdollisesti kovaakin vauhtia lähestyvän kelkan tiellä. Sukset pitävät kovalla lumella sen verran ääntä, että kelkkaurassa hiihtäessäni joutuisin vähän väliä pysähtymään ja kuuntelemaan, onko kelkkoja tulossa. Kelkkareitti on ensisijaisesti kelkkojen reitti, joten minä hiihtäjänä olen tässä ikäänkuin tunkeilija ja siten väistämisvelvollinen.

Aidan takana porot pysähtyvät pällistelemään. Otan kameran esiin. ”Jaha, jätkä aikoo ottaa kuvan. Karkuun!” Tapahtumaa näkymättömissä seurannut riekko nauraa vielä päälle. Miten voikaan linnulla olla tuollainen ääni?

Aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta – näin alkumatkasta takaapäin. Suoraan edestä, eli pohjoisesta, käy kohtalainen vinkka, joten ei tässä ainakaan vielä liian lämmin pääse tulemaan. Päätän jo tässä vaiheessa, että lähden pitemmälle retkelleni lumikengillä: kevyen uuden lumen alla oleva jäinen pinta on niin liukas, ettei suksissa ole sivuttaispitoa juuri lainkaan. Sen vuoksi vähänkin kaltevissa kohdissa pitää olla tarkkana, ettei liukastu. Silti onnistun kaatumaan kerran juuri tällaisessa tilanteessa, jossa suksi lähtee alta nopeammin kuin ehdin kissan sanoa.

Välillä kelkkareitti yhyttää Närpistöjoen, ja tällaisissa paikoissa on kelkoilla ajettu myös jäätä pitkin. Joessa on myös koskia ja muita voimakkaamman virtauksen paikkoja, joista jää on jo sulanut. Minä pysyttelen poissa jäältä.

Muutamin paikoin kevätaurinko on sulattanut lumipeitteen puhki – ilmeisesti lähinnä suon märimmissä kohdissa – ja näissä paikoissa näyttää jo kovin keväiseltä. Käyn tökkimässä sulapaikkoja suksisauvoilla, ja totean, että vaikka lumi on sulanut, on jo 10-20 sentin syvyydessä vielä jäätä. Edessäpäin on odotettavissa metsäisempi osuus, ja päätän pitää lounastauon ennen sitä. Löydän suon itäiseltä reunalta aurinkoisen rinteen, jossa maanpinta on jo lumeton. Kiipeän muutaman metrin lumirajasta ylöspäin, tuulensuojaiseen kohtaan, ja ryhdyn syömään.

Palokosken jälkeen jokiuoma katoaa lännemmäksi, ja kelkkareitti sukeltaa Pahtakuruun. Kurun eteläpäässä reitti risteää merkityn retkeilypolun kanssa – polku on vielä täysin lumen peitossa eikä sen olemassaoloa huomaa muusta kuin punapäisiksi maalatuista puukepeistä, joita on näkyvissä parinkymmenen sentin verran lumen päällä. Polkua pitkin pääsisi Pikku Pahtavaaran länsipuolelle, Pahtajärven rannalle. Tuo järvi on puolitoista kilometriä pitkä, mutta enimmäkseen alle 50 metriä leveä, ja kartan mukaan sen molemmin puolin on kallioisia jyrkänteitä. En kuitenkaan lähde seikkailemaan sinne – kalliojyrkänteet ja jäinen lumi ei ole hyvä yhdistelmä.

Kurun itäpuolella kohoaa Paljasselkä 440 metrin korkeuteen – kurun pohja on 310 metrin korkeudessa. Sen verran nuo ympärillä olevat kohoumat varjostavat, että kännykkä hukkaa verkon. Pahtakuru on pohjaltaan melko laakea, joten siellä on hyvin tilaa kulkea. Se ei ole mitenkään erityisen säväyttävä – vain toisella puolella on paikoin kalliojyrkänteitä, eivätkä ne ole missään kymmentä metriä korkeampia.

Pahtakurun pohjoispuolella maasto avartuu muutaman sadan metrin levyiseksi laaksoksi, jonka pohjalla on aukea ja siten hyvin helppokulkuinen suo. Muutamin paikoin näkyy vielä kalliojyrkänteitä. Katson kelloa, joka alkaa lähennellä kahta – se on etukäteen päättämäni takaisin kääntymisen ajankohta. Olen lähtenyt liikkeelle aamulla kymmenen maissa, joten jos käännyn takaisin suunnilleen kahdelta, pääsen takaisin majapaikkaani kuuteen mennessä, ja minulle jää riittävästi aikaa järjestellä tavarani huomisaamuna alkavaa pitempää retkeä varten. Eikä ole muutenkaan viisasta väsyttää itseään ahnehtimalla liikaa kilometrejä heti ensimmäisenä päivänä.

Jälleen yhden suo-osuuden pohjoispäässä on kääntymispaikaksi – ja taukopaikaksi – loistavasti sopiva kohta: kallioinen rinne, josta lumi on jo sulanut ja josta on helppo löytää mukava istuskelupaikka. Juon tässä kahvit ja nautin auringonpaisteesta. Huomaan suon lumisessa pinnassa märemmän kohdan, jossa näyttää olevan ihan avovettä. Päätän käydä sitä tarkemmin katsomassa, jahka saan taukoni pidettyä.

Lähempää katsottuna paikka osoittautuu lähteeksi. Veden pinnasta näkee, kuinka sitä pulppuaa maan uumenista. Jos minulla ei olisi ollut majatalosta mukaan otettua termospullollista vettä, olisin voinut tästä ottaa täydennystä.

Palaan suunnilleen omia jälkiäni takaisin. Välillä teen pieniä mutkia kauemmas kelkkareitistä – ihan vaan koskemattomalla lumella hiihtämisestä nauttiakseni. Ja samalla saan silmieni eteen mm. riekkojen jälkiä. Palokosken kohdalla huomaan hangella mustia pisteitä, jotka liikkuvat. Tarkemmin katsottaessa ne osoittautuvat potnapekoiksi eli koskikorennoiksi. Lasken niitä kolmekymmentä, ja sitten en enää viitsi laskea – niitä on paljon. Merkillistä niissä on se, että ne kaikki kulkevat samaan suuntaan – paitsi yksi. Arvelen, että tuon yhden nimi on Tapani. Hangella on myös muutama laiskasti liikkuva hämähäkki; lienevätkö juuri potnapekka-aterian perässä liikkeellä. Muita öttiäisiä ei näyttäisi vielä olevan.

Hettaa lähestyessäni tähyilen eteenpäin nähdäkseni Pyhäkeron kevätauringon paisteessa, mutta kovasti sitä näyttää nyt ujostuttavan. Suurimman osan ajasta se yrittää maastoutua pilvien alle ja niiden sisäänkin. Tämä ei suuresti minua haittaa, koska tiedän pääseväni sitä vielä lähipäivinä uudelleen katselemaan.

Paluumatkani sujuu selvästi menomatkaa nopeammin, koska nyt en enää pysähtele vähän väliä ottamaan kuvia. Niinpä olen perillä majatalossa hyvissä ajoin, ja pääsen viettämään rauhallista lepoiltaa ja valmistautumaan huomisaamuna alkavaan kolmipäiväiseen vaellukseeni.

Talvikeliä parhaimmillaan heti Hetan Majatalon takapihalta alkaen.



Hankikanto on mitä loistavin. Ei täällä tarvittaisi suksia eikä lumikenkiäkään.



Kelkkareitin ohella aukealla suolla on koskematonta lumihankea yllin kyllin.



Välillä kelkkareitti haarautuu Närpistöjoen jäälle.



Kovalla hangella ei sivuttaispitoa ole lainkaan. Pienikin kallistus aiheuttaa sivuluisun, jos ei ole tarkkana, tai vaikka olisikin.



Palokoski.



Märimmissä paikoissa lumi on jo sulanut pois, mutta suo on aivan pintaa lukuunottamatta vielä jäässä.



Retkeilypolku. On sitä joku tainnut kulkea.



Pahtakurun kallioita.



Pahtakurussa reitti kulkee puroa seuraten. Välillä kulkukelpoiset paikat ovat jo hiukan ahtaat moottorikelkoille.



Lumipeitteen sulaminen alkaa suolla märimmistä paikoista.



Hiihtoretkeni päättyy tämän pussin perälle. En vielä aavistakaan, kuinka hienoja paikkoja tämän kohdan takana on.



Kääntöpisteen taukopaikka. Voiko parempaa olla?



Kevätaurinko paistaa ja on aivan hiljaista. 



Edellisessä kuvassa moottorikelkkauran oikealla puolella näkyvässä lätäkössä on lähde.



Välillä poikkean sivummalle kelkkareitiltä ja löydän riekon jälkiä.



Potnapekka.



Kohmeinen hämähäkki lyllertää hangella. Lieneekö potnapekkajahdissa?



Kelkkareitti kulkee puron päällä. Näin keväällä joutuvat kelkkailijat jo etsimään uusia uria.



Tällaisessa maisemassa lepuutan silmiäni menomatkan lounastauolla ja paluumatkan kahvitauolla.



Pyhäkero ei tällä kertaa näyttäydy pyhäasussaan.



Aurinko on mennyt rikki ja savuttaen se putoaa maahan.



Hanki ei juuri päivän aikana pehmene. Vasemmalla meno- ja oikealla paluumatkan jäljet.



Illalla sataa vielä sentti pari uutta lunta. Niinkuin tässä nyt vielä tarvitsisi näitä hankia valkaista.