Aihearkisto: Enontekiö

Seitsemän huiputusta Enontekiöllä, osa 4: Pikku-Jehkas, Korkea-Jehkas ja Iso-Jehkas

Viimeinen huiputuspäivä ja suunnitelmana huiputtaa kaikki kolme Jehkasta: Pikkuinen (625 m), Korkea (960 m) ja Iso (955 m). Olen mitannut mahdollisen reitin kartalta ja odotettavissa on ainakin 20 kilometrin pituinen retki, joten varaudun jälleen olemaan iltaan asti liikkeellä. Vaikka kiipeämistä on tiedossa nyt enemmän kuin kahtena ensimmäisenä huiputuspäivänä yhteensä, tästä tuskin yhtä raskasta retkeä tulee kuin se Termisvaaran huiputus – saanhan nyt kulkea käytännöllisesti katsoen koko matkan avotunturissa. Vain retken ensimmäisen ja viimeisen kilometrin joudun kulkemaan metsässä.

Pakkaan reppuun samanlaisen varustuksen kuin edellisinäkin päivinä + hiukan lisää evästä. Sitten lähden matkaan. Alkumatkan kuljen tosiaankin metsässä, Saanalle vievää turistipolkua pitkin. Ohitan portaiden alkupään ja jatkan vielä vähän matkaa polulla, kunnes polku kaartaa oikealle ja minun reittini lähtee vasemmalle, kohti Pikku-Jehkasta.

Edessä oleva päivä tulee todelliseksi, kun kohteet ilmestyvät näkyviin. Korkea-Jehkas suoraan edessä, Pikku-Jehkas sen vasemmalla puolella ja kun hiukan kuikuilen oikealle, näen myös Iso-Jehkaksen. En ole aivan varma näiden nimien oikeasta taivutusmuodosta. Pitäisikö sanoa Jehkasin, Jehkaksen vai Jehkaan? Vai jotenkin muuten? Ja pitäisikö puhua Isosta Jehkaksesta vai Iso-Jehkaksesta?

Onpa se korkea! Ja tuonne pitäisi kiivetä? Näin ajattelen saadessani Korkea-Jehkaksen ensimmäistä kertaa silmieni eteen. Olen tällä hetkellä noin kuudensadan metrin korkeudessa ja Korkea-Jehkaksen huippu on 960 metrissä. Vaan eipä mennä asioiden edelle. Ensin on vuorossa Pikkuinen, jonne on tästä linnuntietä noin neljä ja puoli kilometriä, siis parin tunnin matka.

Avotunturissa on helppo kulkea. Matalassa varvikossa askel on kevyt. Oikealla on Korkea-Jehkaksen jyrkkä rinne, vasemmalla avautuu näkymä Pikku- ja Iso-Mallan suuntaan, ja niiden takana kohoavat Ruotsin puolella olevat lumihuippuiset tunturit. Ylitän muutaman puron ja välillä istahdan isolle kivelle pitämään taukoa ja napostelemaan pientä välipalaa.

Olosuhteet ovat kerrassaan täydelliset. Retkeilykeskuksesta lähtiessäni lämpömittari näytti neljäätoista astetta, aurinko paistaa ja heikko tuuli vilvoittaa sopivasti. Öttiäisistäkään ei ole haittaa. Suunnistaminen on harvoin ollut yhtä helppoa kuin nyt: kohde on lähes koko ajan näkyvissä ja silloin, kun ei ole, riittää, kun pysyttelee sopivan matkan päässä vieressä kohoavan korkean tunturin rinteestä.

Jiehkkášjávrin ohitan vasemmalta eli länsipuolelta – siellä maasto on tasaisempaa kuin toisella puolella, mutta ylitettävänä on järvestä länteen laskeva puro. Se on muiden reitilleni osuneiden purojen tapaan leveä, mutta matala, ja siten helposti kumpparit jalassa ylitettävä. Puron jälkeen edessä on loppurutistus Pikku-Jehkakselle eli kolmenkymmenen korkeusmetrin kiipeäminen noin kahdeksansadan metrin matkalla. Kevyttä nousua siis, mutta nautitaan nyt tästä. Kohta pelin henki muuttuu.

Nousun aikana silmäilen vieressä kohoavan Korkea-Jehkaksen länsirinnettä. Alkuperäinen suunnitelmani on nousta tunturille pohjoispuolelta, melko läheltä valtakunnanrajaa koukaten, mutta voisiko sinne nousta jo tästä, vähän suoremmalta vaikuttavaa reittiä? Länsirinne on jyrkkä ja monin paikoin kivikkoinen, mutta kyllä sieltäkin voisi etenemiskelpoinen reitti löytyä. Rinnettä alas virtaavan puron kohdalla on aika loivaa – siitä ainakin pääsee, jos ei muualta.

Eipä hötkyillä päätöksen kanssa. Ensin huiputan Pikku-Jehkaksen. Huipun paikan suhteen tunnen hetken aikaa pientä epävarmuutta, sillä kohdassa, joka vaikuttaisi korkeimmalta, ei ole minkäänlaista kiviröykkiötä. Yleensä näillä huipuilla sellaiset on. Sen sijaan Pikku-Jehkaksen toisella huipulla, joka on tästä noin kuudensadan metrin päässä luoteen suuntaan, saattaa sellainen olla. En näe tänne saakka aivan tarkasti.

Tutkin karttojani – sekä paperitulostetta että paria netistä löytyvää aineistoa. Kaikista saan samat tiedot. Molemmilla huipuilla ylitetään 620 metrin käyrä. Tällä huipulla, jolla nyt olen, ylitetään lisäksi yksi yhtenäisellä viivalla piirretty käyrä eli 625 metrin käyrä. Sillä luoteishuipulla ylitetään yksi katkoviivalla piirretty käyrä, joka on 622,5 metrin käyrä. Asia tulee täten selväksi. Pikku-Jehkaksen huippu on tässä ja minä olen sillä huipulla.

Nyt syön lounaan. Syödessäni ja kahvia juodessani katselen rinnettä lisää. Nyt näen paremmin myös tunturin pohjoispuolelle, ja kyllä tästä katsoen vaikuttaa siltä, että paras reitti on se alkuperäinen, kartalta katsomani vaihtoehto. Se on joiltakin osin jyrkempi kuin tuo puron vartta menevä reitti, mutta Pikku-Jehkaksen huippu on sen verran pitkällä pohjoisessa, että purolle hakeutuminen tietäisi puolentoista kilometrin pituista palaamista takaisinpäin. On kiinnostavampaa mennä sieltä, missä en ole vielä käynyt, ja kyllä minä haluan nähdä, millaiset maisemat Korkea-Jehkaksen pohjoisrinteeltä avautuu.

Nyt on sitten edessä päivän ja koko reissun kovin nousu. Ensin laskeudutaan 590 metriin hakemaan vauhtia, ja sitten lähdetään kiipeämään. Nousun jyrkimmässä osuudessa kiivettävää on 180 metriä 570 metrin matkalla, eli siinä on keskimäärin 32 prosentin nousua. Seuraavat 140 metriä kiivetään 920 metrin matkalla, mikä tarkoittaa 15 prosentin nousua. Sitten loppumatka on kevyttä, kahdeksan prosentin ylämäkeä, jossa noustaan loput 40 metriä 520 metrin matkalla. Kokonaisnousu tässä rinteessä on siis 590 metristä 960 metriin eli 370 metriä.

Tästä tulee ihan kunnon treeni. Kiipeän vähän matkaa kerrallaan, pysähdyn hetkeksi huilaamaan ja maisemia katsomaan, ja sitten jatkan taas. Joka pysähdyksellä tarkkailen edessä näkyvää rinnettä ja arvioin, mistä kannattaa mennä. Välillä kuvaan otoksia retkivideota varten, mikä tietysti jälleen tarkoittaa sitä, että saan kulkea muutamat pätkät moneen kertaan. Takana ja sivuilla avautuvat maisemat ovat huikeat. Valtakunnanraja on lähellä, vain muutaman sadan metrin päässä. Rajan takana näkyy taloja. Etelän puolelta puhaltava tuuli ei tänne pohjoisrinteeseen sovi, ja Norjan puolella näkyvän Gálggojávrin pinta on lähes peilityyni. On myös niin hiljaista, että järveen laskevassa Gállajohkassa olevien koskien kuohu kuuluu hyvin tänne rinteeseen.

Rinne on jyrkkä, mutta ei mitenkään mahdoton kiivettävä. Missään kohdassa en joudu palaamaan takaisin uutta reittiä etsimään, vaan nousu etenee koko ajan. Välillä rinteessä on karuja kivikoita, välillä kauniisti kukkivia lapinvuokkomättäitä. Myös muiden tunturikasvien kukinta on kauneimmillaan. Mutta näinhän se menee: Lapissa kaikki kukkii nopeasti. On hienoa olla täällä juuri nyt.

Ylärinteessä nousu loivenee ja kulkeminen helpottuu. Samalla edessäpäin avautuu jälleen uudet maisemat: Saana tulee taas näkyviin. Kiipeämisen loppuvaiheessa joudun kaartamaan ensin hiukan vasemmalle ja sen jälkeen taas oikealle. Viimeinen lähestyminen tapahtuu luoteen suunnasta ja sitten olen perillä. Korkea-Jehkas, 960 metriä. Päivän ja reissun korkein huippu. Toiseksi korkein paikka, mihin olen omin jaloin kiivennyt. Korkein on tietysti Saana, mutta sitä en oikeastaan laske samaan sarjaan kuuluvaksi kuin nämä varsinaiset huiputukset – Saanallehan mennään valmista polkua ja portaita pitkin. Olkoonkin, että Saana on korkea ja komea tunturi, mutta on se myös turistikohde, mikä latistaa sen arvoa minun silmissäni melkoisesti.

Nousu meni oikeastaan yllättävänkin nopeasti. 2,2 kilometrin matkaan sieltä alimmasta kohdasta huipulle käytin 2,5 tuntia, eli keskivauhti oli 0,9 km/h. Varsin pian siihen jyrkimpään osuuteen saavuttuani onnistuin omaksumaan sellaisen etenemisrytmin, etten joutunut juurikaan pysähtelemään esimerkiksi hengitystä tasaamaan tai muuten voimia keräämään. Kyllä se tasamaalla pitkiä matkoja kävelemällä hankittu kunto näköjään antaa varsin hyvän pohjan myös tällaisiin aktiviteetteihin.

Minulle Karigasniemen Ailigastunturi on ollut tähän saakka se tunturikohteiden ehdoton ykkönen, se kaikken hienoin ja kaikken rakkain paikka. Nyt tuo ykköstila on kyllä vakavasti uhattuna. On täällä niin kertakaikkisen hienoa.

Kiivetessäni mietin, millaisen otoksen kuvaan huipulla retkivideota varten. Erityisesti mietin, mitä sanon kameralle. Nousun loppuvaiheessa oivalsin, miten se pitää tehdä. Huipullepääsy on herkkä hetki ja tunteet ovat pinnassa. Päällimmäisinä tunteina ovat nöyryys, kiitollisuus ja onnellisuus siitä, että saan olla juuri täällä juuri nyt, pienenä ihmisenä suuressa erämaassa. Sanoja tällaisella hetkellä ei tarvita.

En pidä kiirettä huipulta lähdön kanssa. Katselen maisemia, otan kuvia, nautin tästä hetkestä. Leijailen.

Lopulta on kuitenkin palattava todellisuuteen. Retkestä on vielä iso osa jäljellä: on taas laskeuduttava jonkin verran alemmas ja sitten kiivettävä vielä yhdelle tunturille. Eikä homma siihenkään lopu, vaan viimeisenkin huipun jälkeen edessä on vielä paluu Retkeilykeskukseen. Kilometreinä mitaten olen ehkä suunnilleen matkan puolivälissä.

Suunnistus on edelleen helppoa, sillä myös nyt on seuraava kohde selvästi näkyvissä ja täältä ylhäältä on hyvä katsella edessä näkyvää nousua sopivan reitin valitsemiseksi. Ensiksi on kuitenkin taas laskeuduttava, tällä kertaa noin 150 metriä alemmas, missä on muutama pieni järvi. Ne voin ohittaa joko oikealta tai vasemmalta, eikä reitin pituuden kannalta ole suurtakaan väliä, kummalta puolelta menen. Päätän mennä vasemmalta.

Laskeutumisreitilleni osuu kaksi isoa lumikenttää, joiden läpi kuljen. Jälkimmäisen kentän lopulla saan muistutuksen, että myös näissä paikoissa on oltava tarkkana: vaikka näissä ei yleensä ole lunta kuin ehkä muutaman kymmenen sentin paksuudelta, saattaa lumen alla olla yllätyksiä. Nämä lumethan sulavat kovaa kyytiä, ja sulamisvesi lähtee lumesta alaspäin. Onnistun astumaan paikkaan, jossa lumen alla on reilusti vettä, mutta onneksi ei kuitenkaan niin paljon, että saapas hörppäisi. Asiallinen muistutus kumminkin.

Iso-Jehkakselle nousu on kiipeämisen puolesta kevyt homma – kiivettävää on vain 150 korkeusmetriä, eikä missään kohdassa ole jyrkkää. Iso-Jehkas on tämän reissun huiputuskohteista siinä mielessä erilainen kuin muut, että sen huippu on hyvin laakea. Tunturin ylätasanne on puolisen kilometriä leveä ja pari kilometriä pitkä, ja siinä on vain muutama korkeampi kohta. Ylätasanteeksi katson sen alueen, jota reunustaa 920 metrin korkeuskäyrä. Tasanteen kaakkoisnurkassa on alue, jolle mentäessä ylitetään 940 metrin käyrä. Sama käyrä ylittyy myös kolmessa muussa paikassa ylätasanteella, mutta vain täällä kaakkoisnurkassa noustaan vielä selvästi sitäkin ylemmäs.

Tänään olen ihmetellyt oikeastaan koko matkan tänne saakka, kun en ole kuullut kapustarintojen piipitystä lainkaan. Nyt saan asiaan selityksen: ne ovat kaikki täällä Iso-Jehkaksen ylätasanteella. Yhtäkkiä lintuja on joka puolella ympärilläni. Katson tarkkaan, minne astun, jotta en tallaisi pesiä.

Iso-Jehkaksen korkein kohta löytyy täältä tasanteen kaakkoisnurkasta. Korkeimman kohdan tarkka metrilukema on tosin hieman vaikeasti hahmotettavissa. Huipulle kiivettäessä ylitetään ensin se 940 metrin käyrä (paksu viiva), sen jälkeen 945 metrin käyrä (ohut viiva), sitten 950 metriä (toinen ohut viiva), 955 metriä (kolmas ohut viiva) ja – tähän asti kaikki on ollut loogista – lopuksi vielä yksi yhtenäisellä, ohuella viivalla piirretty käyrä, joka minun laskujeni mukaan olisi jo 960 metrin käyrä. Epäselväksi asian tekee se, että 960 metrin käyrän pitäisi olla piirretty paksulla viivalla. Wikipedian mukaan Iso-Jehkaksen korkeus on ”955+” metriä eli ilmeisesti 955 metriä ja vähän päälle. Wikipedian luotettavuudesta on tullut jo todettua, että se on mitä on, joten tuohonkaan ei kannata sokeasti uskoa. Parempaakaan tietoa en nyt mistään löydä, joten pidän Iso-Jehkasta 955 metrin korkuisena – ainakin, kunnes toisin todistetaan.

Maisemat ovat edelleen mahtavat ja on hauskaa nähdä Saana myös tältä puolelta. Useimmat Kilpisjärvelläkävijäthän näkevät sen vain maantien puolelta, enkä itsekään ole täällä aiemmin käynyt. Toisessa suunnassa on sitten asumatonta erämaata ties kuinka pitkälle. Suomen korkein kohta, Halti, olisi tästä 31 kilometrin päässä koillisen suunnassa. Ehkä se erottuisi taivaanrannasta, jos osaisin katsoa, mutta kun en osaa, niin en sitä siellä erota.

Täällä on myös asia, johon en ollut osannut ollenkaan varautua. Täällä on toisen maailmansodan aikaisia ampumapesäkkeitä tai mitälie rakennelmia, joista osan saksalaiset ovat räjäyttäneet ennen poistumistaan, mutta liekö tullut hiukan kiire, koska kaksi pesäkettä on jäänyt ehjiksi. Pesäkkeiden rauniot erottuvat hyvin ilmakuvastakin. Vielä tätäkin vähemmän olen osannut varautua siihen, että paikalla on näiden raunioiden ja vanhojen, ruostuneiden säilykepurkkien lisäksi myös vanhat, ruosteiset piikkilanka-aidat. Ne makaavat maan pinnassa ja niihin on helppo astua, jos ei ole tosi tarkkana. Maastossa ja erityisesti tunturissa liikuttaessa on syytä katsoa tarkkaan, mihin astuu, ja täällä tarkkuudelle on tarvetta vielä tavallistakin enemmän. Eihän tuo piikkilanka nyt paksupohjaisista kengistä läpi mene, mutta sitä on kuitenkin maassa sen verran leveälti, että siitä ei ihan tavallisella askeleella yli mennä. Piikkilankoihin sotkeutuminen tuskin sekään olisi kovin kivaa.

Päivän ja koko reissun viimeinenkin huiputus on nyt tehty. Vielä on jäljellä noin kuuden kilometrin pituinen paluumatka Retkeilykeskukseen, eli sellainen pari kolme tuntia tässä vielä menee. Katselen kartasta ja edessäni avautuvasta maastosta reitin, jota pitkin lähden yrittämään. Olisi hauskaa laskeutua tästä suoraan Saanajärven rantaan, mutta välissä on jyrkänne, jonne ei ainakaan näin retken loppuvaiheessa, väsyneillä jaloilla kannata lähteä seikkailemaan. Lähden kulkemaan jyrkännettä seuraillen ajatuksella mennä alas heti, kun sopivan loiva ja turvallinen kohta löytyy.

Ja löytyyhän se. On tässäkin vielä aika jyrkkää, mutta kieli keskellä suuta ja vaellussauva lisätukena homma onnistuu, kun ei pidä turhaa vauhtia. Alhaalla yhytän polun, jolle pienen lammen rantaan rakennetut pitkokset erottuivat jo kauas. Pitkoksille päästyäni istahdan tauolle. Pähkinöitä, suklaata, vettä. Näillä jaksaa kyllä loppumatkan. Varsinainen tunturipatikointi päättyy tässä, sillä loppumatkan kuljen polkua pitkin.

Saanan pohjoispuolella ympyrä sulkeutuu, kun palaan samalle polulle, jota pitkin aamulla tulin Retkeilykeskuksesta. Saanan portailla on vielä kulkijoita. Reissun jälkeen minulle selviää, että näen nuo portaat nyt viimeistä kertaa: ne ovat päässeet huonoon kuntoon ja joudutaan purkamaan.

Saavun Retkeilykeskukseen yksitoista tuntia lähtöni jälkeen. Etukäteisarvio retken pituudesta (20 km) osui jälleen lähelle oikeaa: GPS-seuranta tietää kertoa, että olen kulkenut tänään 21 kilometriä. Keskinopeus retken aikana on ollut noin kaksi kilometriä tunnissa, mikä sekin vastaa hyvin etukäteen arvioimaani.

Seitsemän huiputuksen sarja on nyt tehty. Siitä hyvästä palkitsen itseni Retkeilykeskuksen ravintolassa hampurilaisella, ranskalaisilla ja isolla oluella.

Illalla alkaa taas sataa ja kun seuraavana päivänä pakkaudun kotimatkalle, pilvet roikkuvat alhaalla ja on kovin harmaata. Lapin-matkani ei kuitenkaan pääty aivan heti: käyn vielä yhden yön verran Hetassa ja viimeiseksi yöksi pysähdyn Ruotsin puolelle, Kukkolaforsenin kauniille leirintäalueelle, josta lunastan itselleni söpön pikkumökin kuudellasadalla kruunulla.

Tämä reissu on ollut toteutustavan suhteen kokeilu: perusleiri alempana ja tunturinhuiputukset päiväretkinä pikkurepun kanssa. Kokeilu on osoittanut, että homma toimii. Joitakin säätöjä pitää vielä tehdä, mutta niitä kokeilen sitten tulevilla tunturinhuiputusreissuillani. Yksi tärkeä säätö liittyy reppuun: nyt käyttämäni 18-litrainen on juuri ja juuri riittävä, jos olosuhteet ovat hyvät. Repun koko riittää sadevaatteille, eväille ja pienelle määrälle lisävaatetusta sekä erinäiselle pikkusälälle, jota aina pitää olla mukana (mm. lääkkeet, PLB-lähetin, aurinkolasit yms.). Esimerkiksi syksyllä on asiallista varautua suurempiin säänmuutoksiin kuin näin kesällä. Silloin 18 litraa ei riitä. Repun optimaalinen koko voisi olla jossain 25 ja 30 litran välillä.

Kilpisjärven leirintäpettymyksestä huolimatta olen oikein tyytyväinen reissuuni. Lähdin hakemaan vähintään seitsemää huiputusta, ja seitsemän tein. Saanallakäynti jäi pois, mutta se ei olisi muutenkaan ollut saman sarjan juttu kuin nämä oikeat huiputukset. Tämä ei varmasti jää viimeiseksi kerraksi, kun teen huiputukset tällä tavoin päiväretkinä. Kaltaiselleni hentoselkäiselle ihmiselle raskaan rinkan alla paarustaminen ei ole paras etenemistapa – varsinkaan tunturissa. Kevyen repun kanssa pitkät päivämatkat ovat aivan eri tavalla mahdollisia kuin rinkkareissuilla. Toki eräamaatunnelman pääsee kokemaan aidompana, jos patikoi usean päivämatkan päähän maalikylistä. Ehkä kokeilen joskus myös jonkinlaista välimuotoa, jossa otan mukaan pikkurinkan (40-50 litraa) ja pakkaan siihen yhden yöpymisen vaatimat varusteet.

Mahdollisuuksiahan on vaikka kuinka. Tästä on jälleen hyvä jatkaa harrastuksen kehittämistä.

Toivottavasti myös lukija on viihtynyt näiden kertomusten parissa. Käythän katsomassa myös tästä viimeisestä huiputuspäivästä kuvaamani videon!

Otsikkokuvassa Korkea-Jehkaksenhuiputuslärviö.

Päivän reitti (21 km).

Päivän reitin korkeusprofiili. Matalin kohta 500 m, korkein 960 m.

Saanan turistipolun alkupäässä oleva lämpömittari näyttää oikein mukavaa patikointilämpötilaa.

Alkumatkan menen polkua pitkin.

Täällä pöljempikin tajuaa, milloin ollaan puurajan yläpuolella. Järven takana vasemmalla Pikku-Malla ja sen oikealla puolella isosisko.

Korkea-Jehkas on korkea. Sen vasemmalla puolella oleva Pikku-Jehkas häviää melkein näkymättömiin.

Saanan portailla on vilkasta jo näin aamulla.

Yksi monista helposti ylitettävistä puroista.

Korkea-Jehkaksen lounaisrinnettä.

Tältäkin puolelta voisi Korkea-Jehkakselle olla mahdollista kiivetä – ainakin tuon puron vartta pitkin.

Lounasmuusi tulossa. Laitan kuppiin ensin kuumaa vettä ja siihen yrttimausteseosta.

Lisätään muusijauhe, sekoitetaan ja syödään.

Tästäkin voisi päästä. Lopulta kierrän kuitenkin vielä hiukan kauempaa vasemmalta.

Valtakunnanrajan poroaita ja Gálggojávri.

Pikku-Jehkas alkaa näyttää jo tosi pieneltä.

Lapinvuokko kukkii Korkea-Jehkaksen pohjoisrinteessä.

Vasemmassa reunassa Pikku-Jehkas, keskellä Gálggojávri. Kauempana vasemmalla häämöttää Norjaan menevä maantie ja sen takana Iso-Malla.

Rinne on paikoin kivikkoinen, mutta nämä pystyn helposti kiertämään.

Panoraama Korkea-Jehkaksen huipulta. Kuvan keskikohta huipulta kaakkoon; keskikohdan oikealla puolella Iso-Jehkas ja sen vieressä Saana.

Panoraama Korkea-Jehkaksen huipulta. Kuvan keskikohta huipulta lounaaseen; keskikohdan vasemmalla puolella Saana.

Panoraama Korkea-Jehkaksen huipulta. Kuvan keskikohta huipulta luoteeseen.

Panoraama Korkea-Jehkaksen huipulta. Kuvan keskikohta huipulta koilliseen.

Lumella on kiva kävellä…

… mutta on hyvä muistaa, että lumesta sulava vesi kerääntyy aluksi lumen alle.

Veikkolammit eli Jiehkkášjoáskkejavri Korkea- ja Iso-Jehkaksen välissä.

Kurkistus edellisen kuvan ottamispaikasta valtakunnanrajan suuntaan. Sinivalkoisessa kyltissä lukenee ”Valtakunnanraja” (en käynyt tarkistamassa). Rajan takana vasemmalla Gálggo-oaivi (864 m).

Panoraama Iso-Jehkaksen huipulta lounaaseen. Kuvan keskikohdan oikealla puolella Saana.

Panoraama Iso-Jehkakselta likimain päinvastaiseen suuntaan kuin edellinen.

Tuhottuja ampumapesäkkeitä tms. Iso-Jehkaksen huipulla.

Likimain ehjäksi jäänyt ampumapesäke Iso-Jehkaksen huipulla.

Katso mihin astut. Ampuma-asemien piikkilanka-aidat makaavat maassa.

Saanan koillisrinne ja sen edessä Saanajärvi.

Matkalla alas. Kuvan keskipisteestä kello kymmenen suuntaan olevan järven vasemmalla puolella näkyy pitkokset, joille pyrin.

Pitkokset saavutettu.

Saanan koillisrinteen jyrkänne.

Viimeinen kuvani Saanan portaista. Alle viikko reissusta paluun jälkeen luen uutisen, jonka mukaan nämä portaat ovat huonokuntoiset ja ne puretaan ensi tilassa. Uudet rakennetaan, jos rahoitus järjestyy.

Illalla alkaa taas sataa ja seuraavana päivänä pilvet roikkuvat matalalla. Kolme huipun retkeni ei olisi voinut osua paremmalle päivälle.

Lapin-matkani viimeisen yön vietän Ruotsissa Kukkolaforsenin leirintäalueella. Tarkoitus oli yöpyä teltassa, mutta en voi vastustaa näin söpön mökin kutsua.

Mökki on sisältä pieni ja vaatimaton, mutta minulle siellä on kaikki, mitä tarvitsen ja enemmänkin.

Kukkolankoski.