Aihearkisto: Kilpisjärvi

Polkupyörällä Norjassa ja Ruotsissa kesällä 1984

Tämä retkikertomus on syntynyt epätyypillisellä tavalla. Yleensä pyrin kirjoittamaan tekstit mahdollisimman pian retken jälkeen, jotta asiat olisivat tuoreina muistissa. Tämä kertomus puolestaan syntyy yli 31 vuotta retken jälkeen. Kertomus perustuu retken aikana kirjoittamiini päiväkirjamerkintöihin. Retkellä ottamani valokuvat ovat olleet kirjoittamisen tukena – ja tietysti muistikuvat siinä määrin kuin niitä on yli kolmen vuosikymmenen jälkeen enää esiin kaivettavissa.

Retken taustalla on mitä tyypillisin ”ruokahalu kasvaa syödessä” -ilmiö: ensimmäinen pyöräretkeni kesti viikon, samoin toinen, kolmas oli kaksiviikkoinen ja neljäs kesti jo kolme viikkoa. Kolme ensimmäistä retkeä tein kotimaan kamaralla, neljännellä kävin jo puolittain ulkomaassa eli Ahvenanmaalla. Sen jälkeen oli luontevaa lähteä vielä kauemmas ja reissun kestokin kasvoi jo yli kuuteen viikkoon.

Retken alku- ja päätepiste olivat Haukiputaalla, Oulun kupeessa. Alkuperäinen suunnitelma oli ajaa länsirajaa pitkin Kilpisjärvelle, siirtyä sieltä Norjaan, polkea vuonomaata alaspäin Trondheimiin saakka, josta kääntyisin itää ja kaakkoa kohti suunnaten Tukholmaan. Sieltä palaisin laivalla Ahvenanmaan kautta Suomeen ja sitten julkisilla kulkuneuvoilla takaisin kotiin. Lähdön lähestyessä suunnitelmat tarkentuivat alkumatkan osalta siten, että kävisin ennen Kilpisjärveä Keminmaalla, Rovaniemellä ja Hetassa tapaamassa opiskelukavereita. Lisää samaa lajia olisi ohjelmassa vielä loppumatkasta, Vaasassa ja Kokkolassa. Osaan näistä liittyi keskeneräisiä, epäselviä ihmissuhteita, joita ei ole tässä tarvetta avata sen enempää. Jätän siksi tarinasta enimmät näihin visiitteihin liittyvät yksityiskohdat pois.

Päiväkirjamerkintäni alkavat perjantailta, kesäkuun 29. päivältä, joka oli lähtöä edeltävä päivä. Viimeisen merkinnän olen kirjoittanut tiistaina, elokuun 14. päivänä, jolloin palasin kotiin. Reissu kesti siis kaikkiaan 46 päivää eli kuusi ja puoli viikkoa. Matkaan mahtui 34 teltassa vietettyä yötä; loput olin joko kavereiden luona tai – yhden yön – mökissä leirintäalueella. Lisäksi laivalla meni yksi yö.

Reissukuvista tulee oma koosteensa sitten seuraavaan postaukseen.

Perjantai 29.6.1984 (lähtöä edeltävä päivä)

Tavarat on pakattu ja koekuormaus tehty. Huomenna pääsen matkaan. Jännittää. Saas nähdä tuleeko illalla uni silmään.

Lauantai 30.6.1984 (lähtöpäivä)

Haukipudas – Keminmaa, 111 km; 17 astetta, poutaa.

Kymmeneltä aamupäivällä lähden tien päälle. Puoli vuotta olen tätä matkaa suunnitellut ja nyt odotus on ohi. Ensimmäisen ajopäivän sää vaikuttaa muuten hyvältä, mutta tuuli on alkumatkasta sivuvastainen.

Pidän Olhavan pitkän suoran pohjoispäässä kahvitauon. Tämän jälkeen tie alkaa kääntyä vasemmalle, joten tuulen suunta muuttuu sivumyötäiseksi.

Keminmaassa asuu ensimmäinen opiskelukaveri, jonka luona käyn. Kiitos vastatuulen olen perille päästessäni aika väsynyt, mutta saunassa käynti ja kaverin kanssa tarinointi virkistävät. Nukkumaanmeno venyy myöhäisemmäksi kuin olisi suotavaa.

Sunnuntai 1.7.1984

Keminmaa – Rovaniemi, 103 km; 12 astetta, sadekuuroja.

Pääsen matkaan puolenpäivän maissa, lounaan jälkeen, joten saan lähteä täydellä vatsalla. Tällä jaksaa pitkään. Alkumatkan sivuvastainen tuuli kiertyy kohta sivulle ja myöhemmin saan nauttia ihan kunnon myötätuulesta. Alan päästä pyöräilyrytmiin kiinni. Ihmetyttää vain, etten ole nähnyt ainuttakaan muuta pyöräretkeilijää. Olisivatko nuo sitten nelostiellä kaikki, itse kun olen ajanut suurimman osan tästä päivästä Kemijoen itäpuolista tietä. Rovaniemellä edessä on sitten vierailu seuraavan opiskelukaverin luona.

Kaverini lähtee pyörällä minua vastaan, mutta jotenkin onnistuimme ajamaan eri teitä emmekä kohtaa toisiamme. Saan sitten perillä odotella jonkin aikaa, että hän palaa kotiin hukkareissultaan. Odotellessani suunnittelen matkaa Rovaniemeltä eteenpäin. Seuraava kyläilypaikka on Hetassa, jonne voisin ajella kolmessa päivässä. Tänään en väsyttänyt itseäni, vaikka matka oli pitkä. Johtunee siitä, että maltoin pitää tarpeeksi taukoja. Se pitää jatkossakin muistaa.

Torstai 5.7.1984

Rovaniemi – Sinettä 27 km, Kittilä – Sirkka 23 km; 13 astetta, kova vastatuuli, sadekuuroja.

Mitenkäs sitä sanotaankaan. Kolmen päivän jälkeen vieraat alkavat haista. Juuri sen verran viivyn Rovaniemellä ja neljäntenä päivänä on aika palata tien päälle. Jos Keminmaalta Rovaniemelle oli helppoa ajella, niin tämä päivä sitten ottaa luulot pois oikein kunnolla. On sellainen vastatuuli, että siirryn Sinetässä linja-autokyytiin. Onnikalla pääsen Kittilään asti. Sieltä jouduin polkemaan vielä kaksikymmentä kilometriä Sirkkaan, josta lopulta löytyy leirintäalue. Ajan lähes koko matkan ykkösvaihteella, vain alamäissä saatan hetkellisesti vaihtaa kakkoselle. Käytössäni on tällä retkellä 6-vaihteinen Kulkuri -retkipyörä, jolla normaalioloissa pärjää ihan hyvin, mutta jyrkissä nousuissa tai kovassa vastatuulessa kaipaisin vielä muutamaa puuhunnousuvaihdetta lisää. Maasto alkaa olla mielenkiintoista. Tasamaata ei juurikaan ole.

Loppumatkalle mahtuu vielä yksi pieni hämminki: leirintäalueelle vievä tie on poikki, eikä missään mitään opasteita kiertotiestä. Löytyy se sentään. Pistän teltan pystyyn ja keitän annoksen puuroa. Kylläpä helpottaa saada lämmintä ruokaa. Vatsa täynnä siirryn istuskelemaan leirintäalueen vastaanottorakennukseen, jossa juon kahvia, kirjoitan päiväkirjaa ja luen päivän lehden. Lapin Kansa siteeraa Chico Marxia: ”Sinappi ei ole hyvää ilman kinkkua.”

Perjantai 6.7.1984

Sirkka – Muonio 64 km; 14 astetta, vastatuuli, poutaa / sadekuuroja.

Päivä menee hitaasti kiiruhtaen. Itikoita on niin paljon, että ostan hyttyssavun – jospa saisin sillä edes osan öttiäisistä karkotettua telttani luota. Näen reissun ensimmäiset porot.

Leirintäalueella on hyvä keittiö, mutta sähköliesi on hidas. Keittiössä on minun lisäkseni viisi ranskalaista ja ne kaikki puhuvat yhtä aikaa. Telttailuun varattu alue on melkein kokonaan kosteaa ja pitkää ruohokumpareikkoa. On siellä yksi hyvä paikka – minun. Miksei tuo vesi jo kiehu.

Lauantai 7.7.1984

Muonio – Hetta 79 km; 13 astetta, myötätuuli, sadetta.

Sää on aika kiva, mutta itikoista on sitten senkin edestä riesaa. Kahvi, grahamsämpylä ja juustobalkan kuitenkin kohentavat oloa kummasti, kun pidän kahvitaukoa Muonion ja Enontekiön rajalla. Olen oppinut keittämään kahvia Trangialla.

Myötätuulen siivittämänä pääsen perille jo puoli kuuden aikaan. Täällä käyn taas yhden opiskelukaverin luona, ja tapaan samalla vierailulla kaksi muutakin kaveria: toinen heistä asuu täällä ja kolmas on oululainen, joka on täällä kyläilemässä sen ensiksimainitun kaverin luona.

Olen ollut reissussa viikon ja vaikka ajelen yksin, en ole vielä juurikaan päässyt yksinolemisen makuun, kun näitä kaverien luona käyntejä on tässä ollut näin monta. Tämän jälkeen asiaan tulee muutos: seuraava matkareitilläni asuva tuttu on vasta Vaasassa.

Keskiviikko, 11.7.1984

Hetta – Karesuvanto, 65 km; 17 astetta, runsasta sadetta.

Myös Hetassa oleskelen kolme päivää ja neljäntenä matka taas jatkuu. Lapin kesä on sitten ihmeellinen: jos ei ole vastatuulta, sataa. Ja jos ei sada, on vastatuuli. Tai sitten on niitä molempia. Sadesää on kyllä sikäli hyvä, että kun ei tee mieli pysähtyä minnekään, matka edistyy vauhdilla. Tänään polkaisen 65 kilometrin matkan viidessä tunnissa.

Torstai, 12.7.1984

Karesuvanto – Ropinsalmi, 51 km; 13 astetta, sadekuuroja.

Tämänkin päivän teemaväri on harmaa. Nukun pitkään ja vetkuttelen aamutoimissani niin, että pääsen tien päälle vasta puoli kahdelta. Päivän ajomatka jää lyhyeksi. Jos olisin päässyt ajoissa liikkeelle, olisin voinut ajaa Kilpisjärvelle saakka, se olisi ollut vain noin 60 km lisämatka. Tahtoo näin iltaisin tulla aika pitkäksi, kun täällä ei leirintäalueen lisäksi ole mitään. Muuten olossa ei ole valittamista varsinkaan näin suihkussakäynnin jälkeen. Kun yritän kuunnella radiota, ei siitä ensin kuulu mitään. Kunnon MacGyver-tyyliin askartelen pyörän jarruvaijerista radiooni lisäantennin, ja johan alkaa ohjelma kuulua! Olen aikaani edellä: ensimmäiset jaksot tuosta mainiosta Ihmemies -sarjastahan näytettiin telkkarissa vasta vuonna 1985.

Perjantai, 13.7.1984

Ropinsalmi – Kilpisjärvi, 58 km; 13 astetta, sadetta / poutaa.

Aamulla sataa, mutta sen jälkeen aurinko näyttäytyy. Mikä ihana valo! Ajan Suomen maanteiden korkeimman kohdan kautta: Muotkatakan korkeuslukema on 565,6 metriä. Sen jälkeen on tähän saakka hurjin alamäki. Välimatkat ovat pitkät. Kauppojakin 90 km välein. Kilpisjärven kauppa ehtii mennä kiinni juuri ennen kuin saavun paikalle, joten nyt illalla on vähän heikkoa syömisten kanssa. Telttanaapurit ovat naapureita – Oulusta.

Lauantai, 14.7.1984

Kilpisjärvi – Borgen, 71 km; 10 astetta, sadetta / sadekuuroja.

Tässä vaiheessa on ehkä syytä huomauttaa lukijalle, että päivittäisten ajomatkojen alku- ja päätepisteiden nimet tässä tarinassa ovat pääsääntöisesti leirintäalueiden nimiä. Monikaan niistä ei enää 31 vuoden jälkeen ole olemassa, joten kaikkia ei esim. googlettamalla pysty löytämään.

Ennen matkaan lähtöä ostan Kilpisjärven kaupasta ruokaa määrän, jonka pitäisi riittää koko viikonlopuksi. Kello 14.30 ylitän valtakunnanrajan. Heja Norge!

Minä pölijä luulin, että kurja sää voi joko (1) parantua tai (2) pysyä ennallaan. Väärin. Se voi myös (3) huonontua entisestäänkin. Vuoriston ylitys tapahtuu pilvessä, joten kastun totaalisesti, kun siirryn maasta toiseen kaiken kastelevassa sumussa lämpömittarin näyttäessä kahdeksaa astetta. Rantaan päästyäni sade loppuu ja loppumatkasta on vain kuuroja. Leirintäalue on siisti ja mukava; löydän teltalleni sateensuojaisen paikan ison puun alta. Saan matkalla kastuneet vaatteetkin kuiviksi kohtuullisessa ajassa. Paitsi kengät, mutta ehkä nekin joskus kuivuvat.  Saisi vaan nuo potut kiehua, niin pääsisin syömään.

Sunnuntai, 15.7.1984

Borgen – Takelv, 66 km; 16 astetta, tyyntä, poutaa.

Paras päivä pitkään aikaan. Aurinko alkaa paistaa alkuiltapäivästä. Pari tuntia sitä ihanuutta kestää, sitten pilvistyy taas. Maisemat upeita, välillä parin kilometrin mittaisia ylämäkiä, sitten taas saman verran laskua. Tie on hyvä, saan ajella pitkästi aivan uutta asfalttia pitkin. Pyöräilijöitä on liikkeellä vähän. Leirintäalue on kohtalainen; ainoa miinus tulee keittiöstä, jossa on tasan yksi (1) toimiva sähkölevy. Teen sapuskan Trangialla. Illalla juttelen leirintäalueella saksalaisturistin kanssa ja neuvon hänelle hyviä autoreittejä Suomen Lapissa ja maan eteläosissa. Vastapalvelukseksi saan saksalaista suklaata.

Maanantai 16.7.1984

Takelv – Fossbakken, 80 km; 17 astetta, tyyntä, poutaa.

Ihana päivä, ei pisaraakaan sadetta. Eikä edes tuule, joten on kerrankin nautinnollista ajella. Ajomatkan pituudeksi tulee 80 kilometriä, mitä pidän tässä kumpareikossa hyvänä saavutuksena. Maltan taas pitää kunnolla taukoja. Niistä pisin on 50 minuutin mittainen kahvitauko aurinkoisella levähdyspaikalla. Sellaisen aikana ehtii jo hyvin palautua ja satulaan palattua matkanteko maistuu taas. Päivään mahtuu yksi pitkä alamäki: pääsen polkematta 2,7 kilometriä. Toki sitä edeltää saman mittainen ylämäki. Tälläkin leirintäalueella on surkea keittiö, vain yksi sähkölevy.

Tiistai, 17.7.1984

Fossbakken – Narvik 61 km; 17 astetta, tyyntä, poutaa.

Päivä alkaa veret seisauttavalla 6 kilometrin mittaisella ylämäellä, jota seuraa ensin 3,5 kilometrin mittainen lasku ja vähän myöhemmin kaikkien alamäkien äiti: pääsen peräti 4,1 kilometriä polkematta. Nyt olen kahvilassa ja jostain minulle tuntemattomasta syystä olen saanut kahvikupilliseni ilmaiseksi. Paikan nimi on Bjerkvik. Kannattaa painaa mieleen, täällä kohdellaan pyöräretkeilijää hyvin.

Tie Bjerkvikistä Narvikiin kulkee suurimmaksi osaksi vuonon rantaa pitkin ja on maisemiltaan mitä kaunein. Tähän osuuteen mahtuu myös 600 metriä pitkä tunneli ja komea silta. Tosin pikkuisen se syö miestä, kun näkee vuonon rantaan saavuttuaan tien vastarannalla, kolmen kilometrin päässä, ja kun vähän kartalta mittailee, selviää, että tietä pitkin sinne on 18 kilometriä. Tänään on pyykkipäivä ja huomenna tutustun Narvikiin.

Keskiviikko, 18.7.1984

Lepopäivä Narvikissa; 15 astetta, pilvistä.

Kuten eilen päätin, tämä päivä on ollut vapaapäivä polkemisesta. Onhan Narvik sentään ensimmäinen ihan oikea kaupunki reittini varrella Norjassa. Kuljeskelen ympäri kaupunkia ja käyn kirjastossa lukemassa Hesareita. Lehti toki tulee tänne päivän viiveellä, mutta so what.

Olen päättänyt reittimuutoksesta: en ajakaan Fauskesta etelään E6-tietä pitkin Mo i Ranan kautta, kuten alun perin ajattelin, vaan menen sen kohdan rantareittiä pitkin. Tie menee tuolla niin korkealle, että keli voi olla aika raaka. Onhan tässä kylmää ja märkää jo koettu ihan riittävästi. Kuvittelen, että kaunis ilma pysyttelee rannikon tuntumassa. Leirintäalueelle putkahtaa alkuillasta kotipuolesta tuttuja värejä T. Makkosen linja-auton muodossa.

Torstai, 19.7.1984

Narvik – Ballangen, 41 km; 16 astetta, poutaa.

Tälle päivälle olen suunnitellut lyhyen ajomatkan. Siksi lähden Narvikista vasta iltapäivällä. Investoin Narvikista iltoja varten kaksi korttipakkaa. Nyt voi pelata pasianssia. Lisäksi löydän Suomen lippu -tarran, jonka laitan tarakalla oleviin tavaroihin niin, että se näkyy takaapäin katsottaessa. Onpahan sitten minullakin kansallisuustunnus ajoneuvossani, kuten autoissa. Se toimii: taukoa pitäessäni tulee suomalaisia autoilijoita juttelemaan ja pari suomalaista motoristia heilautti kättä ohi ajaessaan.

En vain tajua näitä leirintäalueiden keittiöitä: täällä on kolme sähkölevyä, joista kaksi on toivottoman hitaita. Oleskelutilatkaan eivät vastaa käsitystäni kolmen tähden alueesta. Ehkä Norjassa tähdet ovat erilaisia kuin Suomessa.

Perjantai, 20.7.1984

Ballangen – Presteid, 75 km; 14 astetta, poutaa.

Saan alkumatkasta kaverin, kun saksalaisella pyöräretkeilijällä on sama matka. Yhdessä kohtaa vastaan tulee toinen saksalainen ja yksi sveitsiläinen, joten meitä on siinä 4 fillaristia tauolla. Myöhemmin tulee vielä kaksi tyttöä pyörillä vastaan. Tällaista tämä yksin reissaaminen välillä on.

Kumpareikko jatkuu. Nousuissa hiki lentää, syke nousee ja silmät tuntuvat pullistuvan päästä ulos. Korkeimmalla kohdalla pitää lisätä vaatetta, ettei alamäessä rupea palelemaan. Pitkissä laskuissa alkaa jo naurattaa, mutta hymy hyytyy taas seuraavassa ylämäessä. Päivään mahtuu myös puolen kilometrin mittainen pimeä tunneli ja yksi lauttamatka.

40 kilometrin jälkeen saksalainen jää omille teilleen ja jatkan taas keskenäni. Perillä leirintäalueella arvelen ensin, että tulee tylsä ilta, kun alueella ei ole telkkaria eikä mitään oleskelutilaa. Mutta sitten paikalle putkahtaa kaksi autolastillista suomalaisia, joiden kanssa vietän illan. Jutellaan ja pelataan korttia yömyöhäiseen (kannatti ostaa ne pakat Narvikista!).

Lauantai, 21.7.1984

Lepopäivä Presteidissä; 12 astetta, runsasta sadetta.

Aamulla sataa oikein kunnolla. Kylmäkin on. Ei oikein huvita lähteä matkaan, ainakaan ihan heti. Pitää ensin syödä ja miettiä sitten uudestaan. Keittiö täällä on muuten ihan kelvollinen.

Sade jatkuu. Siirrän lähtöä tuonnemmaksi aina muutaman tunnin kerrallaan, kunnes päivä on niin pitkällä, että ei enää kannata lähteä tien päälle. Tästä tuli sitten lepopäivä. Päivän liikunnallinen osuus rajoittuu siirtymisiin teltan ja keittiön välillä sekä kaksiin työntötalkoisiin, kun menen muutaman muun paikalla olijan kanssa auttamaan liukkaalle nurmikolle jumiin jääneitä matkailuautoja liikkeelle.

Sunnuntai, 22.7.1984

Presteid – Fauske, 89 km; 8 astetta, runsasta sadetta.

Aamutoimet vesisateessa sujuvat hitaasti, mikä antaa alkusysäyksen koko päivän kestävälle ketjureaktiolle. Myöhästyn Skutvikin lauttarannasta muutaman minuutin, joten joudun odottamaan, että paatti palaa takaisin Bogøystä. Seuraavassa välissä jään taas aikataulusta (joka taitaa olla mitoitettu autolla liikkuville), ja myöhästyn Nordfold – Røsvik -lautasta puoli tuntia. Olen sitten Røsvikissä noin kello 0.15 ja perillä Fauskessa vasta varttia vaille kolme yöllä.

Koko päivän tietysti vielä sataa. Muuten olisin voinut jäädä Presteidiin pitämään saderokulia, mutta kun olin jo yhden päivän siellä kökkinyt. Sää ei parane koko matkan aikana, ei vielä illallakaan. Aamuyön tunteina kylmässä vesisateessa vastatuuleen polkiessani mietin, mikä kumma saa ihmisen lähtemään tällaiselle matkalle. Asia ei selviä vielä siinäkään vaiheessa, kun pystytän telttaa leirintäalueen litimärälle nurmikentälle.

Maanantai, 23.7.1984

Lepopäivä Fauskessa; 10 astetta, sadekuuroja.

Nousen tänään ylös vasta puolenpäivän jälkeen, kun nukkumaanmeno meni eilen aika myöhäiseen. Tai siis tänään.

Yön yli nukkuminen helpotti, ja nyt, kun ei enää sada, ja olen syönyt, on oikeastaan taas ihan kivaa. Sää olisi suosiollinen matkan jatkamiseen, mutta enpä taida viitsiä. On hauskempaa lorvailla leirintäalueella. Täällä kun on ihan kunnon oleskelutilatkin.

Tiistai, 24.7.1984

Fauske – Bodø, 64 km; 18 astetta, sadekuuroja.

Aamulla tapahtuu ihme: lämpö ajaa minut ulos teltasta. Aurinko paistaa. Sää on tänään yksi parhaista koko tähänastisen matkan aikana, vain vastatuuli meinaa välillä haitata. Vähän ennen perille tuloa tulee vastaan tuttuja: kaksi autolla liikkuvaa hollantilaismiestä, jotka kohtasin jo Presteidissä ja Skutvikissä. Autosta heilutetaan kättä jo kaukaa.

Bodøn leirintäalue on reissun tähänastisista tasokkain: myös pyörätuolilla liikkuvia on ajateltu. Keittiö on muuten hyvä, mutta se suljetaan klo 22. Täytyykin käydä laittamassa iltakahvit ennen sitä – itse asiassa ennen puoli kymmentä, sillä silloin alkaa telkkarista Waylon Jenningsin konsertti. [Tuota konserttitaltiointia katsoessani minulle selvisi, että tykkään kantrista. Vaiva ei ole vieläkään parantunut.]

Keskiviikko, 25.7.1984

Bodø – Mevik, 104 km; 15 astetta, sadetta.

Aamulla sataa taas. Ei tee mieli lähteä polkemaan, mutta eihän tännekään voi jäädä. Ei se matka rokulipäiviä pitämällä edisty. Vailla sen suurempaa intoa pakkaan leirini taas pyörän päälle ja lähden polkemaan. Bodø on niemen nokassa, joten päästäkseni eteenpäin joudun ensin palaamaan parikymmentä kilometriä takaisin tulosuuntaani. Fiiliksiä ei varsinaisesti paranna sekään, että nuo kilometrit on poljettava vastatuuleen. Sitten helpottaa vähän, kun saavun paikkaan, josta käännyn taas kohti etelää.

Joudun taas ajamaan tunneleiden kautta. Niitä mahtuu päivään kaikkiaan neljä kappaletta. Pituudeltaan ne ovat 350…1000 metriä eikä valaistusta yhdessäkään. Minä en tietenkään ottanut pyörän lamppua mukaan, kun kuvittelin, että näin pohjoisessa on kesällä pitkästi valoisaa enkä tarvitse keinovaloa. No kyllähän se pimeässä tunnelissa ajaminenkin onnistuu. Jos on autoja liikkeellä, niin niiden valossa näkee hyvin, ja jos ei ole, niin ajan korvakuulolta. Kas tunneleiden katosta tippuvan veden vuoksi asfaltin pinta on märkä ja kun kuuntelen renkaista märällä asfaltilla lähtevän äänen kaikua tunnelin seinistä, saatan päätellä, milloin olen suunnilleen keskellä tunnelia. Jos jompaankumpaan korvaan kuuluu voimakkaampi kaiku, on sen puoleinen seinä lähempänä ja ajolinjaa on tarkistettava kauemmas tuosta seinästä. Konsti toimii, mutta en silti välittäisi tehdä tuota kovin usein.

Huonosta säästä ja pimeistä tunneleista huolimatta matkanteko sujuu ja kun lopulta pysähdyn leiriytymään, huomaan ajaneeni tänään yli sata kilometriä. Se on toistaiseksi pisin päivämatka Norjan puolella ja koko reissulla toiseksi pisin.

Torstai, 26.7.1984

Mevik – Aldersund, 36 km; 10 astetta, runsasta sadetta.

Sää on vaihtelevaa. Eilen satoi ja tänään sataa kaatamalla. Enpä ennen reissuun lähtöä arvannut, miten märkää täällä on. Alan ilmeisesti kuitenkin tottua sateeseen, koska märkiä pakkauksia pyörän päälle ripustaessani minua alkaa naurattaa. On tämä varsinaista sirkusta. Onneksi en vielä tiedä, mitä tämä päivä tuo tullessaan. Jäisi naurut nauramatta.

Saan alkumatkasta matkaseurakseni englantilaisen pariskunnan. Kehuvat minun englantia. Selvitän heille suomalaisen peruskoulun kieltenopetusjärjestelmän. He ihmettelevät, kuinka paljon meillä voi opiskella vieraita kieliä. Selitän, että suomeksi on kovin vaikea hoitaa asioitaan ulkomailla. Varmemmaksi vakuudeksi sanon heille pari lausetta suomeksi. Point taken. Ågskardetista Vågaholmeniin mennään linja-autolla, kun muuten myöhästyttäisiin taas yhdeltä lautalta.

Toisen lauttamatkan jälkeen sade kovenee entisestään ja samalla alkaa tietyö. Kyseessä on keskeneräinen päällystystyö, joka tehdään levittämällä ensin bitumia tai mitälie sideainetta tielle, ja sen päälle sirotellaan sitten soraa. Bitumista ja vedestä tulee rankkasateessa sellaista tahmaa, joka tarttuu ihan joka paikkaan. Siinä on aivan käsittämättömän raskas polkea, mutta pysähtyäkään ei voi, koska jos sen tekee, tarttuvat kengät tien pintaan eikä sitten pääse enää liikkelle. Näin käy brittikavereilleni, jotka joutuivat pysähtymään, kun bitumitahmaa tarttuu toisella takarenkaaseen niin paksusti, että rengas kasvaa kiinni lokasuojaan eikä enää pyöri.

Meinaan pysähtyä auttamaan, mutta britit huutavat, että don’t stop! ja niin jatkan matkaa. Kymmenisen kilometriä jaksan sinnitellä, mutta kun huomaan tien varressa mökkikylän, päätän jäädä siihen. Ehkä brititkin tulevat tähän yöksi. Mökki on kallis, maksaa yhdeltä yöltä saman mitä telttailu maksaa viikossa, mutta ei auta. Sata metriä ennen mökkikylää joudun minäkin nousemaan pois pyörän päältä, kun tien pinnasta renkaaseen tarttunut kivi putoaa ketjun ja rattaan väliin ja hyppäyttää ketjun pois paikaltaan.

Pyörä on yltä päältä mustassa tahmassa, samoin kengänpohjat ja kaikki pyörän päällä olevat varusteet, varsinkin sivulaukut. Vaatteet ovat läpimärät ja voimat täysin lopussa. Levitän märät varusteeni jotenkuten mökkiin kuivumaan. Kilometrejä tälle päivälle ei tullut paljoa, mutta ne olivat raskaimmat pyöräilykilometrini koskaan. En tiedä, onko pyörä ajokuntoinen, mutta en jaksa miettiä sitä juuri nyt. Kömmin sängylle levittämääni makuupussiin. Silmät painuvat kiinni, vajoan pimeyteen, mutta en kuitenkaan saa unen päästä kiinni.

Perjantai, 27.7.1984

Aldersund – Mosjøen, 69 km; 12 astetta, sadetta / sadekuuroja.

Yö menee pyöriskellessä. Olen niin uupunut, että en jaksa ajatella mitään. Silti jossain mielen syvemmissä kerroksissa velloo huoli tilanteestani ja matkan jatkumisesta. Viimeinen muistikuva kellon vilkuilusta on neljän aikoihin aamuyöstä. Sen jälkeen lienen nukahtanut muutamaksi tunniksi.

Aamulla herätessäni en tiedä, missä olen. Kuuntelen sateen ropinaa mökin kattoon ja katselen ympärilleni. Illalla kuivumaan levittämieni tavaroiden näkeminen loksauttaa palaset vähitellen paikalleen. Lopullisesti uni kaikkoaa, kun muistan eiliset tapahtumat ja epätoivo kouraisee vatsani hetkeksi ylösalaisin. Pukeudun nopeasti ja menen ulos katsomaan, missä kunnossa pyöräni on.

Renkaiden kulutuspinnat ovat paksun mustan tökötin peitossa. Vanteet, lokasuojat ja moni muu kohta on saanut mustapilkkuisen kuorrutuksen. Laitan illalla paikaltaan pompanneen ketjun paikoilleen ja kokeilen pyörää. Pystyy ajamaan. Vaihteetkin toimivat. Taisin selvitä säikähdyksellä!

Katselen ympärilleni, olisivatko britit täällä. Ei näy tuttuja pyöriä eikä tuntemattomiakaan. Pääasia on kuitenkin, että pyöräni on ajokunnossa. Mielialani paranee hetkessä. Palaan mökkiin, syön aamiaisen ja rupean sitten pakkaamaan tavaroitani. Suurin osa mökkiin levittämistäni kamppeista on kuivunut yön aikana. Yritän varoa sotkemasta paikkoja. Vaikka pyörään ja pakkauksiin eilen tarttunut töhnä on jo suurelta osin kuivahtanut pinnalta, ovat isoimmat kökkäreet vielä sisältä pehmeitä ja mihin tahansa osuessaan ne tarttuvat heti kiinni.

Olisikohan etelämpänä paremmat säät? Voisin ajaa Mosjøeniin ja mennä sieltä junalla Trondheimiin. Ajamalla tuohon 400 kilometrin matkaan menisi varmuudella ainakin neljä päivää, todennäköisesti viisi tai kuusi.

Saan aamutoimet valmiiksi ja lähden ajamaan. Ennen seuraavaa lauttamatkaa näen tien varressa parkissa tietyön ajoneuvoja pitkän letkan. Ilmeisesti työ on keskeytetty sateen ajaksi, koska työmiehiä ei näy missään. Tai sitten he ovat tauolla. Letkan ohi polkiessani tervehdin jokaista konetta hampaiden välistä sihautetulla vittusaatanaperkeleellä. Mieli tekisi heristää myös keskisormea, mutta en uskalla irrottaa otettani ohjaustangosta. Tien pinta on tässä kohden irtosoran peittämä ja pyörä tuntuu olevan jatkuvassa sivuluisussa.

Loppumatkan aikana aamulla itänyt ajatus junamatkasta kypsyy päätökseksi. Juuri muuhun älykkääseen toimintaan en sitten kykenekään, sillä viime päivien rasitukset yhdistettynä lyhyeksi jääneeseen yöhön ovat muuttaneet minut pyöräileväksi zombiksi. Jalat liikkuvat, karavaani etenee, mutta siinä kaikki. Miehen on tehtävä, mitä miehen on tehtävä, ja tänään tämän miehen on poljettava Mosjøeniin. Tai eihän se mikään pakko ole. Mutta on silti.

Pääsen perille puoli kahdeksalta. Teltta pystyyn, nopea ruokailu ja sitten nukkumaan. Kello on vasta yhdeksän, kun vedän makuupussin vetoketjun kiinni ja lehahdan höyhensaarille.

Lauantai, 28.7.1984

Lepopäivä Mosjøenissä; 21 astetta, poutaa / sadetta.

Aamulla herään yltä päältä hiessä. En pahojen unien vuoksi, vaan siksi, että aurinko paistaa ja teltassa alkaa olla saunalämpötila. Paljonkohan kello on? Kymmenen. Hups. Nukuin sitten kellon ympäri ja vähän toistakin kierrosta. Tätä tarvitsin. Nyt on taas hyvä olla.

Tutkin pyörääni. Musta töhnä on kovettunut jo niin hyvin, että sitä pystyy rapsuttelemaan irti. Renkaiden kulutuspinnoista mötäskä on lähtenyt irti jo melkein kokonaan. Puhdistan vanteet ja rungostakin pahiten likaantuneet kohdat. Eniten tököttiä on keskiössä, se kun saa päällensä kaiken, mitä eturenkaasta lentää. Sivulaukuista ja muista pakkauksista en viitsi edes yrittää puhdistaa sotkua pois – se on kuivahtanut niin tiukasti kiinni, että kaikkea tuskin saisin millään pois, eikä kuivapintainen lika varsinaisesti haittaa. Onpahan siinä muistuttamassa elämäni seikkailusta vuonojen maassa.

Käyn ostamassa junalipun Trondheimiin huomiseksi. Poutasäästä riehaannun niin pahasti, että menen pelaamaan kierroksen minigolfia. Se osoittautuu virheeksi: alkaa jälleen sataa. Palaan takaisin leirintäalueelle ja rupean aikani kuluksi järjestelemään tavaroitani huomisaamun pakkaamista varten.

Sunnuntai, 29.7.1984

Mosjöen – Vikhammer, 37 km; 15 astetta, sadetta.

Juna lähtee iltapäivällä ja saapuu perille Trondheimiin illalla. Matka menee mukavasti, vaikka vaunun ainoa ketjupolttaja sattuu istumaan juuri edessäni olevalla paikalla. Enhän minä osannut pyytää lippua tupakoimattomien osastoon. Sade piiskaa vaunun ikkunaa vähän väliä. Oikeastaan ainoat hetket, jolloin näin ei tapahdu, ovat silloin, kun ollaan tunnelissa. Niitä lasken matkan aikana kolmekymmentäkuusi (36) kappaletta. Loppumatkasta sää paranee.

Junamatkan aikana suunnittelen matkareitin Trondheimista eteenpäin. Luovun ajatuksesta käydä Ahvenanmaalla – sen sijaan ajan Trondheimistä suoraan Ruotsin poikki Sundsvalliin ja sieltä laivalla Vaasaan. Sieltä voin sitten jatkaa joko pyörällä tai julkisilla kulkuneuvoilla tai vaikka vuoroin molemmilla loppumatkan kotiin. Näin minulle jää vähän aikaa huilata ennen kuin opiskelut taas alkavat.

Perillä Trondheimissa ehdin käydä turisti-infossa ennen kuin se sulkeutuu ja saan ajo-ohjeet leirintäalueelle, joka on noin 15 kilometrin päässä takaisin tulosuuntaani. Ymmärrän saamani ohjeet väärin ja päädyn ajamaan 15 kilometriä ylimääräistä. Mutta ei haittaa – nyt olen vihdoin Trondheimissa, sää näyttää hyvältä ja elämä tuntuu muutenkin olevan taas mallillaan.

Maanantai, 30.7.1984

Lepopäivä Trondheimissa; 21 astetta, poutaa.

Tätä reissua suunnitellessani asetin päätavoitteeksi Trondheimin. Se on nyt saavutettu. Ja tavoitteen saavuttamista on juhlittava asianmukaisesti. Ensin menen torille ja ostan puoli kiloa punaisia luumuja. Istun penkille torin laidalle ja syön kaikki luumut saman tien. Sen jälkeen etsin keskustasta kalleimman näköisen kahvilan ja menen sinne nauttimaan leivoskahvit.

Ai ai. Kyllä nyt on hyvä olla. Aurinko paistaa ja on lämmintä. Juuri sellaista kuin toivoin täältä etelästä löytäväni. Jos tällaista olisi loppumatka, niin mikäpä olisi ajellessa. Löytäisinköhän täältä vielä kirjakaupan ja sieltä Ruotsin leirintäalueoppaan? Kyllähän minä sen Ruotsistakin ehdin ostaa, mutta olisi kiva tutustua yöpaikkavaihtoehtoihin jo etukäteen.

Pörrään kaupungilla aikani ja palaan sitten leirintäalueelle, jossa jatkan vielä pyörän puhdistamista. Trondheimin leirintäalue, joka siis sijaitsee Vikhammerissa noin 15 kilometriä kaupungista itään, on iso, siisti ja kallis. Jopa lämpimästä vedestä pitää erikseen maksaa. Keittiössä ruokaa laittaessani tapaan japanilaisen liftarin. Juttelemme reissuistamme pitkään.

Huomaa muuten selvästi, että ollaan etelässä: illalla tulee pimeä, eikä yöllä näe teltassa mitään. Jospa tässä ei tarvitsisi enää yötä myöten ajella.

Tiistai, 31.7.1984

Vikhammer – Brenna, 74 km; 28 astetta, poutaa.

Viimeinen kokonainen päivä Norjassa. Huomenna siirryn Ruotsiin ja ainakin teoriassa alkaa jossain vaiheessa alamäki. Tosin se on niin pitkä ja loiva, että eihän sitä käytännössä huomaa, mutta kiva sitä on ajatella.

Täällä tosiaan on kesä. Tänään on ollut reissun ensimmäinen hellepäivä – vähän liiankin kuumaa jo. Mutta en valita. En kaiken pohjoisessa kokemani jälkeen. Poutapäivää varjostaa kuitenkin uusi huoli: pyörä on ruvennut rutisemaan. Olisivatko matkan rajut nousut olleet ketjulle liikaa? Olen ollut ymmärtävinäni, että venynyt ketju pitää jonkinlaista napinaa tai rutinaa, kun sen silmukat eivät enää osu kunnolla ketjurattaiden hampaisiin. Pyörä kiltti, kestä vielä nämä viimeiset nousut!

Vietän viimeisen yöni Norjassa Brennan leirintäalueella 18 kilometrin päässä valtakunnanrajalta. Illan aikana tutkin pyöräni takanapaa ja kokeilen, olisiko laakereiden säädöllä jotain tekemistä sieltäpäin kuuluvan äänen kanssa.

Keskiviikko, 1.8.1984

Brenna – Ånn, 56 km; 23 astetta, poutaa.

Illalla tekemäni huoltotoimenpiteet saattoivat hiukan vähentää pyörästä kuuluvaa rutinaa. Ketju kyllä napisee edelleen, mutta en nyt voi tehdä asialle mitään. Näillä mennään.

Muutaman kilometrin päässä Brennasta on paikka nimeltä Kopperå. Hihitän nimelle monta kilometriä, mutta hymy hyytyy jälleen ylämäkeen ja vastatuuleen. Kymmentä yli kaksi iltapäivällä siirryn Norjasta Ruotsiin. Maasto kumpuilee tien molemmin puolin. Monet tuntureista yltävät yli 800 metrin korkeuteen, osa sitäkin korkeammalle. Rajalinjalla yhdeksän kilometrin päässä paikasta, jossa siirryn Ruotsiin, on 1110 metrin korkuinen tunturi nimeltä Storkloken.

Alkumatkan vastatuuli muuttuu ensin sivutuuleksi ja kohta se puhaltaa jo myötäisesti. Ilma on sopivan lämmin ja lähes pilvessä oleva taivas varjostaa auringonvalolta niin, että olo ei käy missään vaiheessa tukalaksi. Ai että tällainenkin kesäpäivä on mahdollinen!

Seuraava hauska paikannimi tulee vastaan muutama kilometri ennen tämänpäiväistä määränpäätäni, Ånn -nimisessa kylässä olevaa leirintäaluetta. Tienviitassa lukee ”Klocka 2”. Tämähän on kuin kotiin tulisi: kotipaikkakunnallani Haukiputaalla on kylä nimeltä Kello.

Torstai, 2.8.1984

Ånn – Hålland. 51 km; 22 astetta, poutaa.

Tänäänkin sää hellii pyöräretkeilijää. Tuuli on heikosti vastainen, mutta en anna sen pilata hyvää mieltäni. Åressa pysähdyn pitemmäksi aikaa ja lähden käymään huipulla. Talvellahan tämä olisi mitä mahtavin laskettelupaikka, mutta kabiinihissit liikkuvat myös näin kesällä. Minä pelkään niissä, mutta aavistus ylhäältä avautuvista maisemista saa minut voittamaan pelkoni.

Åreskutanin huippu on 1420 metrin korkeudessa, joten näköalat ovat huimat. Kannatti tulla! Aikaa saan tällä pysähdyksellä tärvääntymään useita tunteja, joten ajopäivä jää lyhyeksi. Hauskat paikannimet jatkuvat: seuraava yöpaikkani on Hollannissa. Paikalliset tosin kirjoittavat sen muotoon Hålland. Alue on hienolla paikalla jokivarressa, mutta palvelut surkeita. Leirintäoppaan mukaan täällä on oleskelutila, ja siellä televisio, mutta eipä niistä matkailijalle iloa ole, kun ovi on lukossa. Keittiökään ei erityisiä hurraahuutoja kirvoita. Suurin miinus tulee kuitenkin siitä, että alueella ei ole lainkaan suihkuja! Haistaan sitten Östersundiin asti, perkele.

Perjantai, 3.8.1984

Hålland – Östersund, 87 km; 26 astetta, vastatuulta, ukkosta, sadekuuroja.

Viime päivinä vallinnut lämmin ja ajoittain hiukan painostavalta tuntunut sää huipentuu ukonilmaan iltapäivällä. Sen ja vastatuulen vuoksi päivä voisi olla raskas, mutta ei ole kuitenkaan. Varmaan fyysinen kuntoni on reissun tässä vaiheessa niin hyvä, että pitkäkään matka vastatuuleen ei käy ylivoimaiseksi, ja ukonilmaan liittynyt sade puhdistaa ilmaa mukavasti. Harva asia on yhtä ihanan tuntuinen kuin ukonilman jälkeinen kesäilta.

Arvelen tämänpäiväisen ajomatkan olleen kokonaisuudessaan loivaa laskua, sillä pyörän ketju ei ole pitänyt ääntä lainkaan. Tällaisena päivänä en ihmettele ollenkaan, miksi tulin lähteneeksi tälle matkalle.

Östersundin leirintäalue on muuten aika hieno, mutta keittiössä ei ole lämmintä vettä eikä valoja. Teltoille täällä on numeroidut tontit.

Lauantai 4.8.1984

Lepopäivä Östersundissa; 20 astetta, ukkosta, runsaita sadekuuroja.

Ukkonen ei mennytkään kerralla ohi – yöllä räiskyi taas, mutta aamuksi sää on jälleen kirkastunut. Olen katsonut leirintäoppaasta, että seuraava yöpymispaikka voisi olla jo Gällössä, vain 45 kilometrin päässä. Siten minulla on hyvin aikaa palloilla Östersundissa aamupäivä ja voin lähteä matkaan vasta iltapäivällä.

Löydän kaupungilta jälleen kirjaston ja menen sinne lukemaan muutaman tuoreimman Hesarin. Pääsen jotenkuten kärryille kotimaan ja muunkin maailman tapahtumista. Kirjastosta poistuttuani huomaan taivaan täyttyvän tummista pilvistä. Onko taas tulossa sateita?

Onhan niitä. Iltapäivällä alkaa sataa ja vettä tulee taas oikein kunnolla. Pidän sadetta teltassa ja parin tunnin jälkeen totean, että tästäkin tuli saderokulipäivä. Eipä minulla mitään kiirettä olekaan – päätös jättää Ahvenanmaan mutka pois hävitti samalla pienetkin mahdollisuudet siihen, että joutuisin loppumatkasta kiirehtimään kotiinpaluuta. Nyt minulla on aikaa pitää vapaapäiviä niin monta kuin sattuu huvittamaan.

Vietän siis jälleen vapaapäivän. Kulutan aikaa leirintäalueen oleskelutiloissa, kirjoitan kirjeitä kavereille ja sateen jälkeen käyn pelaamassa kierroksen minigolfia leirintäalueen radalla, jolla on 18 toinen toistaan kiinnostavampaa reikää. Pyykkiäkin pitäisi pestä, mutta pyykkituvan käytöstä pitäisi maksaa 13 kruunua tunti. Pidän tätä kalliina ja pesen pyykkini vessan lavuaarissa.

Sunnuntai, 5.8.1984

Östersund – Gällö, 46 km; 25 astetta, poutaa.

Aamulla sää on aurinkoinen ja vaikuttaa siltä, että tulossa on lämmin päivä. Eiliselle suunnittelemani 45 kilometrin matka toteutuu siis tänään. Matka on lyhyt eikä sen aikana tapahdu mitään mainitsemisen arvoista. Olen perillä leirintäalueella jo puoli viiden aikaan iltapäivällä, joten tästä tuli kevyt päivä.

Nämä leirintäalueiden hinnoittelut ja erityisesti palveluiden hinnat ovat mielenkiintoiset. Tällä alueella on keksitty laittaa keittiön käyttö maksulliseksi. Pitäkää köökinne, minä kokkaan teltan vieressä Trangialla. Jossain on jotkut isot urheilukisat menossa eikä radiosta tule musiikkiohjelmia. Urheilua urheilun perään koko päivä.

Illalla saan aikani kulumaan juttelemalla oululaisen Jehovan todistajan kanssa. Käymme mielenkiintoisia keskusteluja, mutta uskonnosta emme puhu. Tämä hieman murtaa ennakkokäsityksiäni jehovalaisista – mutta vain hieman. Illan päätteeksi hän kuitenkin antaa minulle ”vähän lukemista”.

Maanantai, 6.8.1984

Lepopäivä Gällössä; 18 astetta, sadetta.

Sitä poutaa ei sitten pitkäksi aikaa riittänyt – aamulla sataa taas. Vietän siis saderokulipäivän, kun ei huvita lähteä tuonne veden sekaan polkemaan. Iltaa kohden sateet hellittävät ja käyn lähiympäristössä kävelemässä. Tällaisella matkalla aikakäsitys muuttuu. Normaalissa arjessa on vaikea olla tekemättä mitään kokonaiseen päivään. Täällä sellaisen päivän viettäminen sujuu hyvin helposti.

Tiistai, 7.8.1984

Gällö – Torpshammar, 86 km; 23 astetta, poutaa.

Nyt on sitten taas aivan mahtava päivä. Ensimmäiset 50 kilometriä menevät kuin itsestään. Köllöttelen aurinkoisella tienpenkalla ja katselen ohikulkevaa liikennettä. Tässä voisi olla vaikka pitempäänkin.

Torpshammarin leirintäalue on ylivoimaisesti paras tähänastisista. Keittiössä on uunit ja kaikki, ja joka puolella on siistiä. Oma telttapaikkani on kuin maanpäällinen paratiisi: pieni kumpare, ei naapureita lähellä, ja pisteenä iin päällä lähes yksityinen hiekkaranta. Tekisi mieli jäädä tähän vaikka muutamaksi päiväksi ihan vain olemaan, mutta Sundsvallin läheisyys saa menojalan vipattamaan. Tästä ei ole enää kuin yhden päivän polkaisu sinne. Aion viettää Sundsvallissa vielä yhden lepopäivän – hieman vajaamittaisen tosin, sillä laiva Suomeen ja Vaasaan lähtee illalla.

Keskiviikko, 8.8.1984

Torpshammar – Sundsvall, 65 km; 24 astetta, poutaa

Nautiskelen Torpshammarissa koko rahalla ja lähden tien päälle vasta puoli kolmelta iltapäivällä. Matkaa Sundsvalliin on vielä (tai enää) 65 kilometriä ja myötätuuli siivittää minut sellaiseen vauhtiin, että olen perillä jo viisi tuntia lähtöni jälkeen. Varttitunti ennen perillepääsyä tulee tällä reissulla täyteen kaksituhatta poljettua kilometriä.

Torstai, 9.8.1984

Lepopäivä Sundsvallissa, illalla laivaan; 27 astetta, poutaa.

Viimeinen päivä Ruotsissa. Vietän sen tutulla kaavalla: kuljeskelen päämäärättä ympäri kaupunkia, ja kun löydän kirjaston, menen sinne lukemaan taas tuoreimmat Hesarit. Sitten käyn torilla. Ostan muutaman banaanin. Istun penkille niitä puputtamaan ja torin vilskettä katselemaan.

Tänään jätän sitten Ruotsinkin taakseni. Tunnelma on sekava: on kiva palata kotimaahan, mutta samalla tunnen haikeutta jättäessäni taakse kaiken sen, mitä olen tällä matkallani Norjassa ja Ruotsissa kokenut. En jaksa uskoa, että loppumatka Suomen länsirannikkoa pitkin kotiin tarjoaisi enää mitään kovin järisyttäviä kokemuksia.

Minulla on vielä monta tuntia aikaa ennen laivan lähtöä. Palaan vielä kirjastoon kuluttamaan vähän aikaa suomalaisten lehtien parissa. Satamaan saavun pari tuntia ennen laivan lähtöaikaa.

Samaan paattiin tulee kaksi muutakin pyöräilijää ja pari tyttöä moottoripyörällä. Tällä viisikolla käymme laivan lähdettyä ravintolassa syömässä itsemme täyteen päivällisbuffetin antimia. Me kaikki matkustamme ilman hyttipaikkoja, joten joudumme etsimään laivasta itsellemme sellaisen loukon, jossa voimme oleskella, pelata korttia, jutella ja lopulta ehkä muutaman tunnin nukkuakin.

Perjantai, 10.8.1984

Aamulla laivalta, lepopäivä Vaasassa; 25 astetta, sadekuuroja.

Yö jää lyhyeksi. Nukkumaan pääsen vasta kahdelta ja jo kuudelta täytyy herätä aamiaiselle ja viimeisille ostoksille. Olen luvannut viedä Kokkolassa asuvalle opiskelukaverilleni tuliaisiksi turskan, enkä ole sitä vielä hankkinut. Käyn ostamassa ison, pitkulaisen pakkauksen Marabou-suklaata ja naamioin sen turskaksi.

Vaasaan saavuttua polkaisen ensin leirintäalueelle ja pystytän teltan. Jätän suurimman osan tavaroistani sinne ja sitten lähden kaupungille. Käyn torilla ja poikkean paikallisen partiopiirin toimistossa. Sieltä saan yhden partiotuttuni puhelinnumeron, ja kun tavoitan hänet, sovimme treffit torille. Siinä jäätelöä syödessämme ohi kulkee yksi lukioaikainen koulukaverini. Tuttuja on vähän joka paikassa näköjään.

Lauantai, 11.8.1984

Vaasa – Uusikaarlepyy, 79 km; 17 astetta, kova vastatuuli, sadekuuroja.

Muutaman leppoisan päivän jälkeen vuorossa on taas se toinen äärimmäisyys. Vastatuuli tuntuu pahemmalta kuin saisi, minkä arvelen johtuvan pitkälti siitä, että sisimmässäni olen jo palaamassa kotiin. Matkaa on jäljellä niin vähän, ja se tapahtuu niin tutuissa paikoissa, että en saa enää voimaa edessä olevista, vielä arvaamattomista asioista.

Lisäksi pyörän ketju alkaa taas valittaa – joutuuhan sekin tässä vastatuulessa kovaan rasitukseen. Päätän vaihdattaa ketjun Kokkolassa, jossa muutenkin pysähdyn tapaamaan vielä yhtä opiskelukaveria.

Kova tuuli aiheuttaa muutakin harmia. Kun olen pitämässä taukoa, tuulenpuuska tarttuu pyörääni ja kaataa sen. Toinen taustapeileistäni särkyy. Minulla on sellaiset molemmilla puolilla: tuntuu turvallisemmalta ajella, kun voi milloin tahansa päätä kääntämättä tarkistaa, mitä selän takana tapahtuu ja mitä sieltä seuraavaksi on tulossa.

Eiväthän nämä suuria harmeja ole: ketju pitää joka tapauksessa vaihtaa ja peili ei ole kallis.

Leirintäalueella on kerrankin keittiö ja tv-huone vierekkäin. Siinä on helppo laittaa iltapalaa samalla, kun katselee viihdettä. Hassua tosin, että olen ainoa, joka katsoo telkkaria – uutistenkin aikaan. Tuntuu oudolta katsoa pitkästä aikaa suomenkielistä ohjelmaa.

Sunnuntai, 12.8.1984

Uusikaarlepyy – Kokkola, 5 km; 20 astetta, vastatuulta, poutaa.

Nyt loppuu kärvistely. Vastatuuli ja reissumotivaation lopahtaminen loppusuoralla pistävät tekemään päätöksen siirtyä loppumatkaksi linja-autokyytiin. Näin selviän Uudenkaarlepyyn ja Kokkolan välistä viiden kilometrin polkemisella ja sen jälkeen ei ole jäljellä muuta kuin pienet paikallisajelut Kokkolassa sekä Ouluun palattua parinkymmenen kilometrin pikataival kotiin Haukiputaalle.

Maanantai, 13.8.1984

Lepopäivä Kokkolassa, 17 astetta, sadekuuroja.

Kokkolassa tapaan kaksi opiskelukaveria – toisen kanssa asiasta oli sovittu etukäteen ja toiseen törmään sattumalta kaupungilla. Annan kaverilleni lupaamani turskan, mistä hän kovasti ilahtuu. Otamme siitä heti maistiaiset. Hyvää on.

Löydän pyöräkorjaamon, jossa ehditään vaihtaa ketju saman tien. Uusi ketju ei tosin tunnu hyvältä, vaihteisto nirskuttaa edelleen. Epäilen, että pyörääni on laitettu väärän mallinen ketju. Tai sitten siellä on muutakin vikaa. En kuitenkaan ehdi täällä tekemään asialle mitään. Kyllä tällä nyt kotiin saakka nilkuttaa, kun menen kuitenkin Kokkolan ja Oulun välin linja-autolla.

Tiistai, 14.8.1984

Kokkola – Haukipudas, 23 km; 13 astetta, sadekuuroja.

Matkan viimeinen päivä. Myöhästyn aamupäivällä lähtevästä postiautosta, koska leirintäalueella ohi kulkeva setä pysähtyy juttelemaan. Eihän tässä tietysti vieläkään ole mihinkään kiire. Seuraava auto lähtee tosin vasta varttia vaille kuusi, mutta se on pikavuoro ja saapuu Ouluun jo hieman yhdeksän jälkeen.

Oulun linja-autoasemalla pakkaan tavarani pyörän päälle vielä viimeisen kerran. Sitten ajan jäljellä olevan parinkymmenen kilometrin mittaisen matkan Haukiputaalle, ja kotiin saavun kello 22.15.

Matkareitti. Alku- ja päätepisteenä Haukipudas 20 kilometriä Oulusta pohjoiseen.

Matkareitti. Alku- ja päätepisteenä Haukipudas 20 kilometriä Oulusta pohjoiseen.

Matkan kokonaiskesto oli siis 46 päivää. Näistä 30 oli varsinaisia ajopäiviä. Pyörän matkamittariin kertyi reissun aikana 2178,5 kilometriä, josta varsinaista matka-ajoa oli 1943,6 kilometriä. Loput oli erilaista paikallisajoa mm. leirintäalueiden ja kaupunkien keskustojen välillä.

Lyhin päivämatka varsinaisina ajopäivinä oli 36 kilometriä, pisin 111 kilometriä. Keskimääräiseksi päivämatkaksi tästä muodostuu 65 kilometriä.

Olin tämän reissun aikaan vasta 20-vuotias, mutta kuitenkin jo melko kokenut pyöräretkeilijä. Matka oli silloin, ja on edelleen, pisin koskaan tekemäni matka ajallisesti mitattuna ja myös kilometreinä, jos otetaan huomioon vain lihasvoimalla tekemäni matkat. Tämän matkan jälkeen pyöräretkeily jäi 30 vuodeksi, kunnes kesällä 2014 lämmitin harrastuksen uudelleen.