Hiihtolomavaellus Enontekiöllä: maanantai

Olen nukkunut yön erittäin huonosti. Aktiivisuusrannekkeeni ei ole tunnistanut unta yön aikana lainkaan ja oma tuntumani on, että unta tuli ehkä kaksi tai kolme tuntia. Loppuajan olen kuluttanut rauhattomaan pyöriskelyyn ja levoksi riittämättömään koiranuneen. Arvelen huonon nukkumisen johtuvan kylmyyden seurannaisvaikutuksista. Pakkasta on yöllä ollut lähimmän virallisen mittauspisteen (Näkkälä) mukaan enimmillään 24 astetta. Minä olen krooninen huonostinukkuja, joten ei tarvita suuriakaan häiriöitä olosuhteissa, että nukkumiseni menee höpöksi.

Olen ennenkin todennut, että mukavuuslämpötila-alueeni on hyvin kapea. Palelen herkästi, ja jos lämpöä tulee hiukankin lisää, alan pian hikoilla. Kotioloissa tämä ei juurikaan haittaa nukkumista, koska ollaan lämpimässä huoneessa. Usein aloitan yön pelkän yksinkertaisen lakanan alla ja muutaman tunnin päästä rupean vetämään peittoa vähän kerrassaan päälle. Jos lämpenen liikaa ja vähän hikoilen, se ei haittaa, sillä huoneenlämmössä mahdollisesti hiukan kosteaksi hikoiltu peitto on edelleen lämmin. Makuupussissa – varsinkin lämpimässä untuvapussissa – kovalla pakkasella tilanne on toinen. Erityisesti hengitysilmasta tuleva kosteus tiivistyy kylmäksi märkyydeksi kankaan pintaan pussin suuaukon lähellä ja tällaisen levottoman nukkujan, joka pyörii kyljeltä toiselle läpi yön, tuntuu olevan kovin vaikea saada makuupussia naaman ympärille niin, että aukko pysyisi koko ajan ja kaikissa asennoissa oikeassa kohdassa. Lisäksi, jos alkuyöstä pussissa on liian lämmin, saatan hikoilla muuallekin kosteutta, joka aamuyöstä alkaa tuntua kylmyytenä. Asiaa tietysti edesauttaa se, että täällä ei yöllä tuule lainkaan, joten ilmanvaihto teltassa toimii huonosti.

Ehkä yksi lämmin untuvapussi ei olekaan minulle optimaalinen ratkaisu. Kannattanee ainakin kokeilla järjestelyä, jossa käyttäisin kahta kesäpussia sisäkkäin. Tai vaihtoehtoisesti kesäpussi tämän talvipussin sisällä ja alkuyöstä talvipussin vetoketju jalkopäästä hiukan auki. Tuntuisi, että tämäkään asia ei ihan niin rakettitiedettä ole, etteikö sitä voisi saada toimimaan. Asian tutkimiseksi minun on tehtävä harjoitusretkiä erilaisissa pakkasolosuhteissa ja kokeiltava erilaisia järjestelyjä. Tämän kokemuksen perusteella varmaa on vain se, että talviretkeilyosaamiseni ei vielä riitä näin kylmässä yöpymiseen.

Lyhyt yöuni lisää väsymystapaturmien riskiä. Tämän tiedostan ja ryhdyn aamutoimiin erityistä huolellisuutta noudattaen. Laitan kaasukeitinkaksikon sivuun ja viritän Whisperliten käyttöön. Bensakeittimen liekki on kuumempi ja isompi kuin kaasukeittimen, mutta Whisperlite on huomattavasti matalampi ja vähemmän herkkä kaatumiselle kuin isosta kaasupullosta ja PocketRocketista muodostuva torni.

Yritän ensin esilämmittää keitintä Marinolilla, mutta kuten voi odottaa, se ei onnistu. Näin kylmässä sprii ei syty ainakaan kovin helposti. Ehkä sekin pitäisi ensin esilämmittää, mikä tuntuu jo melkoiselta värkkäämiseltä. Palaan siis esilämmitystä myöten perinteiseen kaavaan, eli raotan polttoainehanaa ensin sen verran, että esilämmityskuppiin tulee juuri ja juuri havaittava määrä bensiiniä. Sitten heti hana kiinni. Sytytän kupissa olevan polttoaineen, ja kun esilämmitysliekki alkaa osoittaa alkavan hiipumisen merkkejä, ryhdyn avaamaan hanaa hyvin varovasti.

Bensa tulee putkea pitkin nesteenä, mutta höyrystyy esilämmitetyssä putken mutkassa ja alkaa polttimesta ulos tullessaan palaa sinisellä liekillä. Bensiinin höyrystymisen erottaa hyvin äänestä. Varomaton hanan avaaminen saattaisi johtaa tässä kohdassa siihen, että bensiiniä voisi tulla putkesta niin paljon, ettei se höyrysty, vaan tulee ulos nesteenä ja tuloksena on esilämmitysliekin yhtäkkinen leimahdus paljon isommaksi. Pahimmillaan niin isoksi, että tulee vahinko. Vähitellen keltainen esilämmitysliekki hupenee pois ja jos hanan avaaminen on tapahtunut oikein, on keittimessä nyt kuuma, sininen liekki. Liiallinen varovaisuus hanan avaamisessa johtaisi siihen, että esilämmitysliekki ehtisi sammua ennen höyrystyneen bensan syttymistä. Jos näin käy, on odotettava niin kauan, että keitin ehtii jäähtyä kunnolla ja vasta sitten aloitettava alusta uudelleen.

Kas näin. Nyt minulla on keitin päällä ja teltta alkaa lämmetä. Rutiinit ovat hyvin hallinnassa ja kaikki tapahtuu oikein myös näin alentuneessa vireystilassa. Ryhdyn aamiaiselle ja lumensulatushommiin. Korostunut varovaisuus kaikessa tekemisessä näkyy hitautena. Tällä kertaa syön lounaan jo ennen teltan purkamista, ja pääsen liikkeelle vasta yhden jälkeen. Puuhaillessani olen samalla miettinyt, mille tänään olisi viisasta alkaa.

Olematon yöuni ei ole palauttanut voimia eilisen jälkeen. Pidän selvänä, että tänään on turha yrittääkään normaalipituista päivämatkaa. Varsin nopeasti päädyn hyvin lyhyeen matkaan: Näkkälän välituvalle on tästä vain kolmisen kilometriä. Menen sinne ja vietän loppupäivän varusteita kuivatellen ja leväten. Illalla voin sitten päättää ensi yöstä: jäänkö tupaan vai pystytänkö teltan jonnekin lähistölle.

Tämä on hyvä suunnitelma. Leirin purkamisen jälkeen hiihdän tarvittavat nelisensataa metriä umpihangessa palatakseni kelkkareitille. Sitä sitten jatkan tuvalle asti.

Kun saavun tuvalle, on sisällä vielä hiukan lämpöä: eilen tapaamani puolalaisethan olivat täällä yötä ja heidän oleskelunsa jäljiltä tupa tuntuu lähes asutulta. Miehet ovat jättäneet sopivasti sytykkeitä ja pilkottuja puita odottamaan seuraavaa tulijaa, joten saan kaminaan tulet helposti. Sitten ryhdyn pienimään lisää klapeja.

Sisäänkäynti tupaan tapahtuu puuliiterin kautta. Kun olen puita hakkaamassa, kuulen, kuinka kaksi moottorikelkkaa pysähtyy tuvan eteen. Hetken päästä ovi avataan ja isokokoinen mies astuu sisään. Eipäs astukaan, vaan pysähtyy niille sijoilleen. Tervehdin.

”Perkele!”, mies vastaa tervehdykseeni, ”täällähän ollaan kirveen kanssa vastassa!”

Häkellyn kiroilusta niin, etten aluksi saa sanaa suustani. Toettuani yritän selittää, että olen pilkkomassa polttopuita. Mies jatkaa päivittelyään, josta en jälkeenpäin muista kuin perkeleet ja kirveen. Avoimesta ovesta näen taustalla kaksi kelkkaa ja toisen kelkan päällä ihmisen. Enempää ihmisiä seurueessa ei näytä olevan.

Olihan minulla kirves kädessä, kun mies avasi oven. Tosin juuri tuolla hetkellä roikotin sitä alhaalla, terän reuna taaksepäin enkä ollut esimerkiksi juuri iskuun valmistautuneena. Luulisi normaaliin ymmärrykseen mahtuvan, että autiotuvalla voi joku olla pilkkomassa puita eikä siinä ehdi laittaa kirvestä pois, kun toinen tulee suoraan ovelle.

En tiedä, millä asialla kelkkailijat ovat liikkeellä. Perkelettä toistellen mies perääntyy ovelta ja hetken päästä kelkat kaasuttavat tiehensä.

Olipa omituinen kohtaaminen. Siitä jää halju olo, joka seuraa minua loppupäivän. Hiukan tosin naurattaa ajatus, että kunhan nämä ihmiset tapaavat muita, he varmaan kertovat Välituvan hullusta, joka oli kirveen kanssa vastassa.

Välituvan hullu jatkaa puuhiaan. Lämmitän tupaa, siivoan, ja ripustan varusteitani kuivumaan. Ulkona olisi kaunis, aurinkoinen päivä, mutta torjun kiusauksen lähteä jatkamaan matkaa. Minä tarvitsen nyt lepoa.

Auringonlaskun aikaan tuvalle pysähtyy seuraava kävijä. Nyt kyseessä ei ole kelkkailija, vaan tampparikuski – on kuulemma ajamassa Näkkälän ja Hetan välistä kelkkareittiä. Ei se mikään kapea ränni ollut tähänkään asti, mutta nytpä on minulle huomiseksi luvassa oikein kunnon baana. Mies kirjoittaa käynnistään merkinnän tuvan vieraskirjaan. Juttelemme hetken, ja sitten hän jatkaa matkaa.

Muita kulkijoita ei näy. Pimeyden jo laskeuduttua pari kelkkaa pyörähtää pihassa, mutta sisälle asti ihmiset eivät tule. Olen hylännyt ajatuksen telttayöstä. Kyllä minä nyt tähän jään – ellei sitten tupaan tule niin paljoa muita ihmisiä, etten mahtuisi tässä yöpymään. Minähän olen ensiksi paikalle tulleena velvollinen ensimmäisenä poistumaan, jos tulee täyttä.

Eipä tänne muita tule. Vasta retken jälkeen saan tietää, että Näkkälän välitupa on kummitustupa. Paikalla on joskus tapettu mies, ja vainaja käy toisinaan tervehtimässä yöpyjiä. Paikalliset kuulemma karttavat tätä tupaa eivätkä ainakaan mielellään yövy siellä.

Lepäillessäni mietin, miten jatkan retkeä tästä eteenpäin. Alkuperäinen suunnitelmani on olla maastossa kuusi yötä ja palata Hettaan perjantaina. Kuutta maastoyötä tästä ei nyt enää millään tule, koska olen tämän yhden yön tuvassa. Myös viime yöstä seurannut paha väsähtäminen pistää miettimään, mihin arvelen kykeneväni ja mitä edes haluan.

Muistutan itselleni, että olen edelleen lomalla, ja lomalla ollessa ei tarvitse, jos ei halua. Jos en halua olla maastossa perjantaihin asti, ei minun tarvitse. Eikä minun tarvitse olla sankari, eikä edes lievästi kova jätkä. Pakkaset eivät ole ihan heti hellittämässä, mutta jos saan yhden yön – tämän tupayön – nukuttua, voisin jaksaa seuraavat päivät, vaikka yöpyisin seuraavat yöt taas teltassa ja nukkuisin miten sattuu.

Pohdinnan tuloksena muodostuu alustava suunnitelma lyhentää vaellus viiden yön pituiseksi. Olisin vielä kaksi yötä teltassa ja palaisin kylille torstaina. Lähetän Hetan Majataloon meilin ja kysyn, voisinko saapua päivää aiemmin ja viipyä kaksi yötä. Näin minulle jäisi yksi kokonainen päivä Hetassa vietettäväksi ja jos väsähdän taas, ehdin siinä kyllä palautua niin, että jaksan kotimatkan.

Nukkumaanmenoajan lähestyessä alan ajaa lämmitystä alas. Tuvassa on tarpeeksi – melkein liiankin – lämmintä ja tuli on joka tapauksessa asiallista sammuttaa ennen nukkumaanmenoa. Tässä on varaa vähän tuulettaakin. Ennen nukkumaanmenoa järjestän vielä varusteeni kompaktiksi kasaksi laverille nukkumapaikkani viereen, jotta tilaa jäisi mahdollisille myöhäisille saapujille.

Kun kaikki on valmista, kömmin makuupussiin, luen kirjaa muutaman sivun ja sitten lehahdan höyhensaarille. Unta ei tällä kertaa tarvitse pitkään odotella.

Maanantain reitti (2,8 km).

Telttani Riekkosaajossa.

Näkkälän välitupa.

Vertailun vuoksi toukokuussa 2014 ottamani kuva. Hankikantokevät oli tuolloin parhaimmillaan.

Tamppari kelkkareitillä.

Nukkumanurkkaukseni tuvan laverilla.