Aihearkisto: Autiotupa

Hiihtolomavaellus Enontekiöllä: tiistai

Nyt olen nukkunut hyvin. Sain olla tuvassa yksin koko yön, eikä kummitus häirinnyt untani. Laverilla vieressäni oleva lämpömittari näyttää +3 astetta. Ulkona lämpötila on käynyt yön aikana -25 asteessa. Sytytän taas tulen kaminaan ja ryhdyn valmistelemaan aamupalaa.

Tämä olikin elämäni ensimmäinen yö autiotuvassa. Olen niitä välttänyt lähinnä siksi, että haluan olla retkillä omissa oloissani. Introverttina vierastan sellaisia sosiaalisia tilanteita, joista en pääse halutessani nopeasti irtautumaan, ja ajatus yön viettämisestä samassa huoneessa mahdollisesti usean, minulle tuntemattoman ihmisen kanssa on epämiellyttävä. Mutta nyt tosiaan kävi hyvin, kun sain koko kämpän itselleni.

Aamupuuroa syödessäni huomaan ulkona liikettä. Tarkennan katseeni liikkeen suuntaan ja siellä, aurinkoisella pihalla, on kuukkeli! Onnenlinnun näkeminen näin aamulla on hieno asia. Nyt tiedän, että tästä tulee hyvä päivä.

Millekähän sitä tänään alkaisi? Olettaen, että saan majoituksen Hetassa järjestymään jo torstaista alkaen, minulla on vaellusta jäljellä vielä kaksi yötä ja kolme päivää. Kovin kauas en siis enää voi edetä ehtiäkseni torstai-iltapäiväksi takaisin kylille. Koska viime kerralla silloin kolme vuotta sitten lähdin tästä tuvalta takaisin, voisin nyt käydä hiukan pitemmällä. Jospa viettäisin taas rauhallisen aamupäivän yöpaikassa ja lähtisin lounaan jälkeen liikkeelle. Sitten voisin hiihtää parin kolmen tunnin ajan pohjoiseen päin ja joskus kolmen aikaan iltapäivällä kääntyisin takaisin. Siten pääsisin illaksi jonnekin välituvan eteläpuoliseen maastoon, mahdollisesti lähelle Riekkosaajoa. Näin toimien minulle jäisi varsin passelit hiihtomatkat vaelluksen kahdelle viimeiselle päivälle.

Käytän aamupäivän varusteiden pakkaamiseen ja tuvan laittamiseen lähtökuntoon. Pilkon polttopuita seuraavalle kävijälle laatikon täyteen. Lattialle kasaan keon, jonka toisessa reunassa on eilen polttamistani puista irti repimiäni tuohenkappaleita sytykkeiksi, niiden vieressä pieniä puutikkuja ja niistä seuraavaksi vielä vähitellen suurenevia puita niin, että tulen sytyttäjä voi siitä ottaa järjestyksessä ensin pienempää ja sitten isompaa tavaraa.

Lakaisen lattian huolellisesti, tyhjennän vesiämpärin lumesta, kirjaan käyntini vieraskirjaan ja mietin, voisinko tehdä vielä jotain. Muistan jostain lukeneeni, että jos kulkijalla on ylimääräistä tavaraa, josta voisi olla muille hyötyä, sitä on sopivaa jättää tupaan – ainakin, jos on kyse hyvin säilyvästä ruuasta. Tarkistan pakkauksissani olevien elintarvikkeiden parasta ennen -päivät, ja totean, että yhdessäkään tuotteessa ei ole käyttöaikaa niin paljoa jäljellä, että niitä kannattaisi tänne jättää. Mutta kaasua minulla on mukana yli oman tarpeen. Jätän kaksi täyttä kaasupulloa tuvan pöydälle. Jospa ne jollekulle kelpaisivat.

Lounaan jälkeen pakkaan tavarat ahkioon ja varmistan vielä kerran, että tupa jää asianmukaiseen kuntoon, enkä ole unohtanut mitään. Pilvettömältä taivaalta paistava aurinko on lämmittänyt ilman jo oikein mukavaksi, kun lähden lykkimään kohti minulle aiemmin näkemättömiä seutuja.

Voi miten täällä on kaunista! Vasemmalla kohoaa Suoppumavaara sen näköisenä, että sinne voisi joskus vaikka kiivetä. Muistuu mieleen kolmen vuoden takaa paluumatka välituvalta Hettaan, kun katselin Sissankiselän ja Paljasselän rinteitä samoissa ajatuksissa. Tuolloin päädyin kiipeämään Paljasselälle. Nyt minulla ei kuitenkaan ole kiipeilyajatuksia. En mielelläni kiipeä korkeille kohoumille sukset jalassa, koska alas tuleminen voi olla vaikeata. Lumikengillä menisin mieluummin. Mutta nythän olen lomalla, eikä minun tarvitse kiipeillä. Minulle riittää, kun kuljen vaakasuoraan, eikä siinäkään tapauksessa ole tarvetta mennä kauas.

Kello lähestyessä kolmea alan miettiä, että jos kohta kääntyisin takaisin, jäisi minulle noin kolme tuntia hiihtoaikaa ennen pimeän tuloa. Kuudelta ei vielä ole pimeää, mutta hämärtää kuitenkin jo sen verran, että olisi kiva löytää leiripaikka sitä ennen. Ensin on kuitenkin löydettävä asianmukainen ääripiste tälle vaellukselle.

Kelkkareitin itäpuolella maasto kohoaa sillä tavoin, että sieltä voisi avautua hieno lumilakeusnäkymä kohti aurinkoa. Hiihdän sinne, pidän rinteessä pienen tauon ja sitten kuvaan haluamani otokset sekä still-kuvina että videona. Tästä on hyvä ottaa vauhtia paluumatkan aloitusta varten.

Ny rillataan, pulpahtaa mieleeni, kun lähden paluumatkalle kohti kirkkaana paistavaa aurinkoa. Huomiseksi on luvassa pilvistyvää, joten nautitaan tästä nyt kunnolla. Paahde ei ole vielä samaa luokkaa kuin toukokuun kantohangilla, ja koska olen tänäkin aamuna levittänyt lärviini kerroksen suojakertoimen 50 omaavaa aurinkovoidetta, arvelen selviäväni ilman punanahkaisuutta.

Olosuhteet eivät jätä toivomisen varaa. Pikkupakkanen, heikko sivuvastainen tuuli, pilvetön taivas ja auringonpaiste. Nyt on kaikki niin hyvin kuin vain voi olla. Eilisestä väsähdyksestä seuranneesta alakulosta ei ole mielessä kuin nopeasti haalistuva muisto. Juuri nyt olisi helppo ajatella hiihtävänsä vielä monta tuntia, mutta todellisuutta ei sovi unohtaa: aurinko laskee jo parin tunnin kuluttua ja sitten alkaa ilma taas nopeasti kylmetä. Sää on lämpenemässä loppuviikkoa kohti, mutta ainakin ensi yönä on vielä odotettavissa pariakymmentä astetta lähenteleviä pakkaslukemia.

Vähän ennen kuin olen taas välituvan kohdalla, näen auringossa paistattelevan Pyhäkeron suoraan edessä. Se olisi saattanut näkyä komeasti, jos olisin kiivennyt Suoppumavaaralle. Muutoin se ei juurikaan näy käyttämältäni reitiltä, sillä reitin itäpuoliset kohoumat peittävät näkyvyyden tehokaasti.

Pysähdyn taas tuvalle, tällä kertaa kahvitauolle. Sisällä on vielä lämpöä jäljellä, onhan lähdöstäni vasta nelisen tuntia. Sitten jatkan taas. Hyvä on hiihdellä tätä eilen tampparilla ajettua baanaa myöten. Pari kilometriä välituvalta hiihdettyäni huomaan auringon olevan jo lähellä taivaanrantaa. Kohta se laskee. Alkaa olla aika päättää, mistä etsin leiripaikan, mutta ensin haluan hyödyntää hienot valaistusolosuhteet. Poistun kelkkareitiltä päästäkseni keskelle koskematonta lumikenttää. Otan ensin muutaman still-kuvan ja sitten videokameralla panoraaman. Nämä kuvattuani hiihdän edessä näkyvän metsäisen kohouman yli seuraavalle avosuolle, jossa kuvaan vielä pari video-otosta.

Näissä menee aikaa sen verran, että katson parhaaksi suunnata suorinta tietä kohti valitsemaani leiripaikkaa. Toissaöinen paikka, Riekkosaajo, on muistojen vuoksi siinä määrin tärkeä paikka, että haluan mennä sinne. En ehkä välttämättä juuri samaan kohtaan, koska tuulen suunta on eri ja yritän taas saada telttani pystyyn niin, että vähäinenkin tuuli osuisi eteisen puoleisesta päätyräppänästä sisälle. Tästä tulee nyt parin kilometrin verran umpihankihiihtoa näin päivän päätteeksi, mutta päivä on ollut hyvä ja energiaa riittää.

Loppumatka sujuu hitaasti, kun matkan varrelle osuu niin paljon katseltavaa ja ihmeteltävää. Kun ollaan sivussa kelkkareitiltä, on eläinten jälkiä enemmän. Tunnistan niistä ainakin jäniksen, kärpän, saukon, riekon ja poron jäljet. Auringon jo laskettua näen taivaanrannassa Pyhäkeron, jonka päivän viime säteet värjäävät punaiseksi.

Lähestyn Riekkosaajoa, mutta en mene sinne asti, sillä noin sataviisikymmentä metriä saajon luoteispuolella on tänä yönä paremmin leiripaikaksi soveltuva kohouma. Siellä saan teltan juuri tuulen suunnan mukaiseen asentoon ja ainakin nyt illalla tässä vielä tuuleekin hiukan. Pystytän Erämaakaksion ja otan leiristäni vielä iltatunnelmakuvan, kun läntisellä taivaalla loistaa tähti juuri sopivasti.

Kuukkeli oli oikeassa. Tämä on ollut koko vaelluksen paras päivä ja ihan kaikkienkin retkipäivieni joukossa yksi parhaista. Päätös pysähtyä välituvalle lepäämään ja yöpymään oli ehdottomasti oikea. Olen mielissäni, kun tiedän osaavani tehdä oikeita päätöksiä silloin, kun kohtaan ongelmia, enkä yritä väkisin hakata päätäni seinään. Vaikka eihän täällä erämaassa seiniä ole.

Pisteenä iin päälle olen saanut päivän aikana vastauksen Hetan Majatalosta: pääsen sinne jo torstaina. Nyt minulla on sekin huoli pois päiväjärjestyksestä. Täällä kaikki hyvin.

Tiistain reitti (7,3 km). Lähtöpiste, Näkkälän välitupa, on suunnilleen reittiviivan puolivälissä. Siitä hiihdän ensin pohjoiseen hakemaan vauhtia, jonka turvin laskettelen liki Riekkosaajoa.

Jääkukkia tuvan ikkunassa kylmän yön jälkeen.

Tervetuloa tupaan! Eiköhän näillä seuraava kävijä tulet tee.

On niin hieno päivä alkamassa, että pulkka otti varaslähdön.

Yleensä katselen kulkiessani harvemmin taaksepäin, mutta nyt kannatti.

Talvimaisemaa kauneimmillaan.

Ketun kakka lumella.

Suoppumavaaran rinnettä.

Paris-pulkka, jonka päällä omatekemä ahkiopeite, jonka päällä Fjällräven Akka Endurance 2 -teltta, jonka ympärillä omatekemä tarppi.

Paluumatkan alkupisteessä.

Ei mennä vielä! Ahkio kiukuttelee, kun ei haluaisi lähteä paluumatkalle.

Tällaisten hetkien ja olosuhteiden kokeminen tekee vaeltamisesta kaiken vaivan arvoista.

Pyhäkero.

Pitkä mies vaeltaa.

Aurinko laskee pian.

Laskevan auringon valossa maisema värjäytyy oranssinsävyiseksi.

Kärppä loikkinut hangella.

Kärpän ja jäniksen kulkureittien risteys.

Olisiko saukon ura?

Riekkosaajon lähellä on taas paljon telaketjun jälkiä.

Leirini iltatähden varjeluksessa.