Aihearkisto: Pulkka

Lyhyt yöretki Runteliin

Helmikuun alussa, kun tein edellisen retkeni, oli vielä kunnon talvi: oli lunta ja oli pakkasta. Pian sen jälkeen saapui Föhn-tuuli ja nosti päivälämpötilat reilusti plussan puolelle. Samoihin aikoihin vaihtui myös säätyyppi talvisesta keväiseksi, minkä seurauksena lämpötilat jämähtivät nollan seutuville useiksi viikoiksi. Sateet, silloin harvoin kun niitä sattui kohdalle, tulivat vetenä, ja lumipeite oheni kolmanneksella. Onneksi siihen oli varaa, sillä helmikuun alussa Oulun seudulla virallinen lumensyvyyslukema oli parhaimmillaan 64 senttiä ja todellinen lumipeitteen paksuus monin paikoin reilusti enemmänkin. Lämpenemisen ja vesisateiden myötä hanget hupenivat ja varsinkin metsäisemmissä paikoissa lumi saattoi paikoin sulaa maanpintaan asti.

Olin suunnitellut tekeväni seuraavan retken meren jäälle, mutta lehtitietojen mukaan helmikuun helteet sulattivat myös jäällä olevan lumen sohjoksi ja paikoin ihan vedeksi. En ehtinyt käydä paikan päällä tarkistamassa, millaiset olosuhteet tarkalleen ovat, mutta näillä oletuksilla hylkäsin ajatuksen jäällä retkeilystä.

Eräänä päivänä töistä kotiin kävellessäni keksin, mitä teen. Olin jo jonkin aikaa miettinyt, miten voisin tehdä talvella lyhyitä lähiretkiä ahkiota kevyemmällä varustuksella. Kävinhän minä marras-joulukuun vaihteessa Rokualla mukanani talviretkivarusteet, mutta kovin hankalaa oli ahtaa kaikki tavarat rinkan kyytiin. Yksin talvimakuupussi riittää täyttämään rinkkani melkein kokonaan. Ratkaisuksi keksin hankkia pikkupulkan. Sellaisen halvan muovipulkan, joilla natiaiset laskevat mäkeä. Niitähän myydään joka marketissa ja halpakaupassa. Minä päädyin tilaamaan omani Rellunkulmasta: pulkalla on pituutta 88 cm, leveyttä 40 cm ja painoa vaivainen kilo. Pulkan hinta oli seitsemän euroa ja postikuluja tuli päälle kuusi euroa – ei siis mikään kallis investointi. Pulkassa on vetonarun kiinnitysreiät (2 kpl) molemmissa päissä. Niihin kiinnitin narunpätkät nostokahvoiksi ja vetonarun kiinnityskohdiksi. Vetonarun varustin pikalukolla molemmin päin, ja rinkan alaosaan tein narulenkin, johon vetonarun toinen pää kiinnittyy. Näin naru on helppo tarvittaessa irrottaa ja vaikka siirtää pulkan perään, jos mennään alamäkeen ja halutaan saatella pulkka edellä alas.

Pakkaan pulkkaan makuupussin ja -alustat. Makuupussin sullon sopivan kokoiseksi viikattuna mustaan muovisäkkiin, jonka suljen narulla tiukasti sen jälkeen, kun olen puristanut pussista enimmät ilmat pois. Näin siitä syntyy sopivan litteä paketti, jonka päälle kiinnitän koukkupäisen kuminauhan avulla makuualustat rullalle käärittyinä. Kiinnitys on helppoa, sillä pulkan sivuilla on kädensijat, joihin koukut saa mukavasti kiinni. Tuloksena on noin viiden kilon painoinen kokonaisuus, jollaisen kanssa voisi tarvittaessa matkustaa retken aloituspaikkaan vaikka paikallisliikenteen bussilla. Täysikokoisen ahkion kanssa se ei oikein käy.

Muut tavarat pakkaan rinkkaan, josta voisi tulla kevyt, jos ottaisin keittimeksi Esbitin. Haluan kuitenkin käyttää Whisperliteä, vaikka keitin polttoainepulloineen painaakin huomattavasti enemmän kuin Esbit. Teltaksi mukaan lähtee kevyttelttani Halti Pata Fun. Tämän teltan voi pystyttää esimerkiksi vaellussauvojen (tai minkä tahansa sopivan pituisten keppien) varaan, ja myös ilman keppejä, jos teltan harjan päistä vetää narut puihin. Pelkkä kangas painaa vain kilon.

Näin varustautuneena lähden lauantaina iltapäivällä viiden maissa liikkeelle. Ensin ajan autolla Virpiniemeen, jossa jätän kulkuneuvoni liikuntaopiston parkkipaikalle ja siitä suuntaan kohti pohjoista. Telttapaikka on tarkoitus löytää jostain päin Isoniemeä.

Pikkupulkka tulee perässä todella kevyesti – aluksi tuntuu kuin sitä ei olisi ollenkaan. Onhan viisi kiloa aika paljon vähemmän kuin neljäkymmentä kiloa. Muutoin eteneminen ei ole kevyttä: lumi on enimmäkseen pehmeää sosetta, jossa lumikenkäilijä ei kellu. Ainoastaan aukeimmilla paikoilla pinta on sen verran jäässä, että hanki kantaa. Ei upottavassa lumessa rämpiminen sinänsä ole mikään hankala juttu, vaan se, että nyt en koskaan tiedä, millaista lunta lumikengän alle sattuu. Välillä hanki kantaa, välillä taas upottaa 20-30 senttiä. Inhottavinta on silloin, kun pinta murtuu pienellä viiveellä eli juuri siinä vaiheessa, kun kaikki paino on yhden jalan varassa ja tasapaino huterimmillaan.

Tämä retki on lyhyt – käveltävää on tälle illalle arviolta viitisen kilometriä ja huomiselle sitten ehkä hieman enemmän, kun aion käydä katsomassa, millaiset olosuhteet jäällä on. Pysähdyn ensimmäisen kilometrin kuljettuani syömään. Tällä retkellä lämpimät ateriat koostuvat pikariisistä (50 grammaa / ateria), kuivatusta herne-maissi-paprikasta (25 g) ja kabanossi -makkarasta (80 g). Kotoa lähtiessäni otin mukaan termospullollisen kuumaa vettä ja herne-maissi-paprikat laitoin ruokatermokseen pienen vesimäärän kanssa turpoamaan. Tämän esivalmistelun ansiosta ruoka valmistuu syömäkuntoon kolmessa minuutissa – sen enempää haudutusta ei pikariisi tarvitse.

Suunnistuksellisesti tämä retki ei tarjoa erityisiä haasteita, onhan maasto minulle hyvin tuttua ja riittää, että kuljen koko ajan suunnilleen pohjoiseen tai siitä vähän vasemmalle kaartaen. Tarinan lopussa oleva, gps-loggerin piirtämä kartta osoittaa, että onnistun säilyttämään suunnan koko ajan, vaikka poukkoilenkin välillä suorasta suunnasta löytääkseni helpoimman reitin tiheydeltään vaihtelevan metsän läpi.

Koska lumi on pehmeää ja siinä kahlaaminen on raskasta, kuljen kelkka- ja mönkijäuria pitkin aina kun sellaisia on käytettävissä. Reitilleni osuu myös koneella ajettuja latuja, jotka ovat nykytyylin mukaisesti ladusta ja luisteluväylästä muodostuvia leveitä baanoja. Valaisemattomilla laduilla ei ole enää hiihtäjiä, joten uskaltaudun kulkemaan niitä pitkin. Koneella tampattu luistelu-ura on niin tiivis, että lumikengistäni ja pulkastani ei jää juuri lainkaan jälkiä – en siis koe tekeväni suurta vääryyttä, vaikka tiukasti tulkiten syyllistynkin ladulla kävelemiseen.

Runtelinharjua lähestyessäni alan suunnitella yöpaikan etsimistä. Etelän puoleinen tuuli on voimistumassa, joten hylkään alkuperäisen ajatukseni yöpyä Isoniemessä, rannan lähellä. Arvelen löytäväni paremmin tuulensuojaisen telttapaikan jostain Runtelinharjun itäpuolelta. Sopivan tuntuinen paikka löytyy pienen metsikön keskeltä. Ei se aivan niin hyvässä tuulensuojassa ole kuin olisin halunnut, mutta muuten paikka on hyvä. Tamppaan lumen tiiviiksi ja ryhdyn pystyttämään telttaa.

Teltan pystyttäminen osoittautuu hankalammaksi hommaksi kuin olin kuvitellut. Saan teltan lattian tiukalle ja myös katonharja on kireällä, mutta en keksi, miten saisin sivut kiristettyä niin, että katon lappeet eivät roikkuisi kuin väsähtäneen lehmän selkä. Muistan havainneeni saman jo syksyllä, kun viimeksi pystytin tämän majoitteen. Ehkä kangas vain on niin heikkolaatuinen, että se venyi jo ensimmäisellä käyttökerralla niin paljon, ettei sitä ole enää mahdollista saada kireälle. Löysänä roikkuva kangas vie hieman sisätilaa ja ajoittaiset tuulenpuuskat saavat majoitteen lepattamaan. Muutakaan ei tähän hätään ole tarjolla, joten näillä mennään. En viitsi lähteä tämän takia etsimään parempaa tuulensuojaa.

Teltan pystytettyäni heittelen tavarat sisään ja alan sulattaa lunta Whisperlitellä. Täytän termospullon kiehuvalla vedellä. Se säilyy aamuun asti riittävän kuumana ja siten nopeuttaa aamupuuron ja -kahvin valmistamista. Puputan iltapalaksi yhden kabanossin ja muutaman kourallisen pähkinä-kuivahedelmäsekoitusta. Sitten vielä kupillinen teetä ja puoli yhdentoista aikoihin olen valmis käymään unten maille.

Yöllä herään useita kertoja tuulenpuuskien ravistellessa telttaa. Ei siitä tuulesta ole pelkästään haittaa: kun pystytin teltan niin, että jalkopää osoittaa tuuleen päin, toimii ilmanvaihto kiitettävällä tehokkuudella. Telttakankaan sisäpinnassa ei aamulla ole juuri lainkaan kosteutta, vaikka lämpötila on pysytellyt koko yön ajan asteen pari nollan yläpuolella.

Laitan aamupuuron hautumaan ja sitten viritän Whisperliten lumensulatushommiin. Tällä kertaa asettelen keittimen teltan sisäpuolelle, lähelle ovipäätyä, teltan korkeimmalle kohdalle. Haluan kokeilla, miten tämän teltan lämmittäminen onnistuu. Riittävän ilmanvaihdon varmistamiseksi ovat teltan varsinaiset tuuletusaukot molemmissa päissä auki, ja lisäksi raotan ovikangasta vielä alareunastakin.

Lämmittäminen onnistuu: varsin lyhyessä ajassa nousee lämpötila teltan lattialla 15 asteeseen ja katon rajassa on tietysti vielä lämpimämpää. Lämpimässä on mukava syödä aamupalaa ja aloitella tavaroiden järjestelemistä pakkaamista varten. Ennen varsinaiseen pakkaamiseen ryhtymistä sammutan keittimen ja siirrän sen teltan ulkopuolelle jäähtymään, sillä en halua ottaa riskiä, että tavaroiden kanssa tolskatessani esimerkiksi potkaisisin keittimen telttaa vasten ja sytyttäisin tulipalon.

Aamutoimien ja pakkaamisen ohessa kuvaan muutaman otoksen retkivideota varten. Kun olen lähtövalmiina, huomaan hiihtäjän parinkymmenen metrin päässä – telttapaikkani oli näköjään aika lähellä latua. Välissä on kuitenkin sen verran puita, että sivakointiin keskittyneet lylynlykkijät tuskin ovat leiriäni huomanneet.

Lähden paluumatkalle. Haluan kokeilla, miten jyrkkien rinteiden nouseminen ja laskeutuminen sujuu pikkupulkan kanssa, joten kiipeän alkajaisiksi Runtelinharjulle. Pulkka tulee sievästi perässä suurimman osan matkasta, eikä etenemistä paljon haittaa, vaikka se yhdessä kohdassa lipeää polulta sivulla viettävään jyrkkään rinteeseen. Nykäisy narusta ja pulkka on taas siellä missä pitääkin. Ison ahkion kanssa tuollainen lipsahdus olisi huomattavasti hankalampi juttu – jopa vaarallinen, jos ahkionvetäjän tasapaino samalla katoaisi.

Laavua lähestyessäni valmistaudun vastaamaan pulkkaani koskeviin kysymyksiin, mutta yllätyksekseni laavulla ei olekaan ihmisiä. Yleensä täällä on aina joku – Runtelin laavu on hyvin suosittu retkikohde Haukiputaalla. Omasta rauhasta ilahtuneena päätän pitää kahvitauon jo tässä. Samalla katselen korkeimmalta kohdalta merelle päin. Olen näkevinäni jään pinnassa harmaata sävyä, mikä vahvistaisi käsityksen siitä, että jään päällä ei ole enää lunta. Suunnittelen käyväni retken päätteeksi vielä katsomassa tilannetta tarkemmin. Tässä retken aikana en yritä jäälle, sillä rannalla on mökkejä niin tiheästi, ettei rantaan pääse oikein mistään kulkematta ihmisten pihojen läpi.

Harjulta laskeutuessani kokeilen saatella pulkan edelläni alas. Homma toimii: narusta pitelemällä pulkka menee juuri sieltä mistä pitääkin. Välillä tönäisen siihen lisää vauhtia sauvalla tai lumikengän kärjellä. Pari kertaa pulkka kaatuu, mutta silloin se on helppo vetää narusta lähemmäs ja kääntää oikein päin. Tätä keksintöä täytyy hyödyntää jatkossakin. Oikeastaan vain yksi asia kaipaa parantelua: yhdellä kuminauhalla kiinnitettynä lasti ei pysy riittävän hyvin paikallaan. Tämä on helppo korjata poraamalla pulkan reunoihin rivi reikiä. Niiden läpi voin sitten pujottaa pitemmän kiinnitysnarun, joka sitoo kuorman useammasta kuin vain yhdestä kohdasta paikalleen.

Näin päivänvalossa en mene luistelu-urille, vaan kuljen osan matkasta kelkkauraa pitkin, osan umpihangessa ja melko pitkän osuuden rannan suuntaista tietä pitkin. Tie on aurattu ja osin myös hiekoitettu, joten pääsen kulkemaan sitä pitkin pahemmin liukastelematta. Alun perin tarkoitukseni oli pysähtyä tässä matkan varrella lounaalle, mutta en malta. Syön sitten autolla ennen kuin lähden ajamaan kotia kohti. Tien viereen ilmestyy kelkkaura ja siirryn sille. Urassa on helpompi edetä, koska se ei ole jäässä. Kulkemista kuitenkin hieman hidastaa muutaman kymmenen metrin välein olevat lumikasat, jotka tietä aurannut kone on työntänyt uran päälle. Vasta aivan lähellä määränpäätä käännyn taas metsään ja etsin suorimman mahdollisen reitin autolle. Lastaan tavarat autoon, syön lounaan ja lähden pienen mutkan kautta kotimatkalle.

Ennen kaupunkiin suuntaamista käyn viereisen niemen nokassa tarkistamassa jäätilanteen. Lehtitiedot olivat oikeassa: jäällä ei ole lainkaan irtolunta, vaan pinta on kauttaaltaan kovaksi jäätynyttä sohjoa ja monin paikoin aivan sileää jäätä. Minun varusteillani ei tällaisella pinnalla retkeily onnistuisi – vähintään pitäisi olla hyvät liukuesteet kengissä ja teltan pystytykseen tarvittaisiin jääruuvit. Taitaa olla paras unohtaa ajatus ”jäätikköretkestä” tämän talven osalta ja jäädä sen kanssa odottamaan seuraavaa. Siis jos tänne enää kunnon jäätalvea ikinä saadaankaan.

Näin on maaliskuun ensimmäinen maastoyö takana. Vielä toinen joskus loppukuusta, niin pysyn haasteessa mukana.

Katso myös tällä retkellä kuvaamani video.

Lumikengät eivät ole paras mahdollinen valinta soselumikelille. Metsäsukset olisivat varmasti kelluneet paremmin.
Roskainen ja paikoin kokonaan pois sulanut lumipeite on surkea näky, mutta on tilanne silti paljon parempi kuin vuosi sitten.
Sunnuntaiaamun kahvitauko Runtelin laavulla.
Meri on harmaa ja lumeton, mutta sentään jäässä.
 Kelkkaurassa on helppo kulkea, mutta jotta elämä ei menisi liian helpoksi, on lumiaurakuski katsonut aiheelliseksi rakentaa esteitä muutaman kymmenen metrin välein.
 Lumeton jäälakeus lähikuvassa.
Menomatkan reitti (4,7 km) punaisella, paluumatkan (4,5 km) sinisellä.