Seitsemän huiputusta Enontekiöllä, osa 3: Lammasoaivi

Suunnitelman mukaiset huiputukset Näkkälän-Pöyrisjärven alueella on nyt tehty ja on aika vaihtaa maisemaa. Nukuttuani kolmannen yön Näkkälän lähellä pakkaan leirin autoon ja lähden ajamaan kohti Hettaa. Tarkoitus on viettää siellä huiputuksista välipäivä ja ajella sitten seuraavana päivänä Kilpisjärvelle. Sen ajomatkan varrella pysähdyn huiputtamaan Lammasoaivin.

En aja suoraan Hettaan, vaan käyn ensin tarkastamassa valtakunnanrajan Koutokeinoon vievällä tiellä. Koutokeinon nimi kirjoitetaan karttoihin ja muihin aineistoihin usein muodossa Kautokeino, mutta olen antanut kertoa itselleni, että o-kirjaimella kirjoitettu versio on se, mitä pitäisi käyttää. Wikipedia – johon nyt ei erityisen sokeasti kannata luottaa – kertoo, että ”Kunnan suomenkielinen nimi Koutokeino tulee pohjoissaamenkielisestä nimestä Guovdageaidnu. Kunnan norjankielinen nimi Kautokeino puolestaan pohjautuu suomenkieliseen nimeen.”. Tiedä sitten, mikä on oikein.

Matkalla valtakunnanrajalle pysähdyn Palojärven Galdotievassa kahville. Samaan aikaan paikalle saapuu taksilastillinen paikallisia känniääliöitä, joista yksi rupeaa jututtamaan minua siihen sävyyn, että mies on hakemassa mahdollisuutta haastaa riitaa ”lantalaisen” kanssa. Liukenen tilanteesta parhaani mukaan, ostan graavikalaleivän ja kahvin, ja asetun pöytään niitä nauttimaan. Tästä tilanteesta en erityisesti nauti. Onnekseni paikalla on muitakin asiakkaita ja ääliö heittäytyy häiritsemään heitä. Pidän taukoni lyhyenä ja jatkan sitten matkaa. En ihan tällaista odottanut. Alan kaivata takaisin erämaahan.

Valtakunnanrajan tarkastaminen onnistuu sattumuksitta. Yritän tähyillä rajalinjaa pitkin, näkisinkö eiliselle Termisvaaran rajapyykille, mutta se on niin kaukana, etten pysty hahmottamaan paikkaa. Rajalinja menee tästä suoraan Spálloaivin huipulla (545 m) olevalle rajapyykille. Sinne asti pystyn näkemään, mutta sitten rajalinja tekee mutkan ja jatko jää näkymättömiin.

Rajan tuntumassa olevan tulliaseman läheltä lähtee polku, joka menee rajalinjaa seuraillen lähelle Termisvaaraa. Sinne olisi tästä noin seitsemäntoista kilometrin matka. Termikseltä voisi sitten jatkaa matkaa vaikka Pöyrisjärven autiotuvan kautta Näkkälään… Ai ei, eihän minun pitänyt tällaisia suunnitella. Lipsahti taas.

Raja on nyt tarkastettu, joten siirryn seuraavaan kohteeseen. Ajan Hettaan ja käyn ensi töikseni syömässä – Erikan grillillä tottakai. Sitten voisin mennä majoittumaan tuttuun ja tunnelmalliseen Hetan Majataloon, josta olen varannut edullisen majatalotasoisen huoneen yhdeksi yöksi. On kuitenkin vielä liian aikaista majoittumista ajatellen, joten käyn ensin Paljasselän huipulla.

Sanoiko joku jotain?

Juu, aivan. Tänäänhän piti olla huiputuksista välipäivä. Niin onkin. En huiputa Paljasselkää, vaan ajan sinne autolla. Huipulla on hylätty tutka-asema, jonka aitauksen luona olen käynyt kahdesti aiemminkin. Molemmat kerrat ovat olleet talvella – toukokuussa ja joulukuussa vuonna 2014 – ja nyt haluan nähdä paikan kesäasussa.

Paljasselällä on nyt aivan erinäköistä kuin talvella. Erityisen suuri on ero joulukuun 2014 tilanteeseen – silloin puut, aidat ja kaikki muutkin rakenteet olivat paksun tykkylumen peitossa, nyt taas puissa on lehdet. On aina kiinnostavaa käydä samoissa paikoissa eri vuodenaikoina, kun olosuhteet ovat erilaiset.

Jätän auton parkkiin ja lähden kiertämään aitausta ympäri. Aitauksen ympärysmitta on noin puolitoista kilometriä, eli mikään pitkä matka tästä ei tule. Puusto on kuitenkin tiheää enkä voi olla varma, että joka paikasta edes pääsee läpi. Mutta jos joudun palaamaan samoja jälkiä takaisin, ei sekään mitään haittaa.

Aitauksen länsi- ja pohjoispuolella rinne on loiva ja puusto harvaa. Itäpuolelle siirryttäessä tilanne muuttuu: sekä korkeuskäyrät että puut ovat täällä tiheämmässä. Eivät kuitenkaan niin tiheässä, etteikö tästä pääsisi läpi. Retkivideolta näet, miten.

Kierroksen tehtyäni olisi kahvin aika. Laskeudun vaaralta ja ajan Tunturi-Lapin luontokeskukseen, mutta kahvila on näin sunnuntaisin kiinni. En sitten pidä kahvitaukoani täällä, mutta kahville haluan. Vaihtoehtoja ei kovin monta ole – lähinnä hotellit ja bensa-asema. Valitsen bensa-aseman. Valinta osoittautuu onnistuneeksi, sillä minne tahansa muualle menemällä olisi minulta jäänyt näkemättä mainoksia täyteen teipattua matkailuvaunua vetävä punainen Valmet -traktori. Siinä on tanskalainen Kurt L. Frederiksen matkalla Nordkapiin. Asiallista meininkiä!

Kahvin jälkeen on sitten jo sopiva aika mennä majoittumaan. Kuten sanottu, olen valinnut tälle yöpymiselle edullisemman vaihtoehdon eli ns. majatalohuoneen. Huoneessa ei ole omaa wc:tä eikä muitakaan ns. mukavuuksia, mutta telttailijalle se on silti ylellinen. Hetan Majatalossa on myös hyvin varusteltuja ja mukavia hotellihuoneita. Majoittuminen on kuin kotiinpaluu – saan saman huoneen, jossa yövyin maaliskuussa tekemäni talvivaelluksen päätteeksi.

Seuraavana aamuna matka jatkuu. Syön aamiaisen, pakkaan tavarat autoon ja lähden ajamaan kohti Kilpisjärveä. Ja siis tällä matkalla pysähdyn huiputtamaan Lammasoaivin. Sää on jälleen arvaamaton – välillä sataa, välillä paistaa. Lammasoaivi ei ole varsinaisesti erämaatunturi. Sen huipulla on tv-masto ja kolme tuulivoimalaa (jotka tosin eivät ole olleet käytössä enää moneen vuoteen). Niiden vuoksi huipulle menee tie, jonka lähtöpisteessä olevalle levennykselle pysäköin auton.

Huipulle menee tie, mutta mikään kevyt nousu tämä ei silti ole. Lähtöpiste on 445 metrin korkeudessa ja huipun korkeuslukema on 736,9 metriä, joten kiipeämistä tulee 292 metriä. Youtubessa on video, jonka mukaan Lammasoaivi on korkein moottoripyörällä saavutettavissa oleva paikka Suomessa. Ihan millä tahansa maantiemopedilla tuo tuskin onnistuu, on se nousu sen verran jyrkkä ja erityisesti soratien irtokivet voivat tehdä hommasta hankalan. Tie on sitäpaitsi alhaalla puomilla suljettu, joten yleiseen ajeluun tietä ei ole tarkoitettu eikä moista urheilua kannata erityisesti suosia.

Jalkaisin kiipeämistä en katso puomin kieltävän. Onhan tällaisia puomeja jokseenkin joka paikassa, missä kohouman päällä on jotain mastoja tai tuulimyllyjä, joiden luokse menee tie, mutta sitä tietä ei ole tarkoitettu yleiseksi ajoväyläksi.

Lammasoaivista kertova sivu on hyvä esimerkki Wikipedian tietojen luotettavuuden tasosta:

”Lammasoaivi on yksi Kilpisjärven monista tuntureista. Se sijaitsee 36 kilometriä Kilpisjärven kylästä etelään päin. Sinne perustettiin lokakuussa 1996 maailman ensimmäinen arktinen tuulipuisto, ja siellä on kaksi tanskalaisvalmisteista tuulivoimalaa.

Tuulivoimalat

Lammasoaivi 1 (10/1996) ja Lammasoaivi 2 (10/1996) ovat 0,450 MW:n tehoisia tuulivoimaloita, ja Lammasoaivi 3:n (1998) teho on 0,650 MW. Ne on valmistanut Siemensin omistukseen myöhemmin siirtynyt Bonus Energy. Lammasoaivin tuulivoimalat tuottavat lähes kaiken Enontekiön tarvitsemasta energiasta.”

Heh heh.

Luotettavammilta sivuistoilta löytyy asiasta oikeaa tietoa. Ylen uutinen joulukuulta 2012 kertoo mm., että Lammasoaivin myllyjen ongelmana, jota ei ole saatu ratkaistua, on lapojen jäätyminen. Kesäkuussa 2014 Yle kertoi suunnitelmista rakentaa Kilpisjärvelle pumppuvoimala, jossa hyödynnettäisiin Lammasoaivin tuulivoimaloita. Tosin tuolloinkaan ei ollut tiedossa, mitä näille 1996 rakennetuille, ilmeisesti teknisen käyttöikänsä ylittäneille myllyille kannattaisi tehdä.

Wikipedian väite, että nämä Lammasoaivin kolme tuulivoimalaa tuottaisivat lähes kaiken Enontekiön tarvitsemasta energiasta, on siten, miten sen nyt sanoisi, tuulesta temmattu. Joo, myönnetään. Huono.

Lammasoaiville kiipeäminen ei ole rakettietiedettä eikä muutenkaan mikään sellainen operaatio, josta saisi aikaan lennokasta tekstiä. Töppöstä toisen eteen, rauhalliseen ja tasaiseen tahtiin, uudelleen ja uudelleen. Välillä juomatauko, ja sitten taas mennään. Näköalat paranevat askel askeleelta, mutta en niitä juurikaan pysähdy ihailemaan – sen aika on sitten alaspäin tullessa. Nyt keskityn pitämään askellukseni tasaisena ja turvallisena: tien pinnalla on monin paikoin irtonaista kuulalaakerisoraa ja tietä pitkin valuneen veden kaivamia uurteita.

Huipulla – joka muodostuu itse asiassa kahdesta huipusta – on kolme tuulivoimalaa ja yksi tv-masto. Matalammalla, 730 metrin korkeudessa olevalla huipulla on voimaloista eteläisin, loput kaksi ovat korkeammalla huipulla, joka on siis 736,9 metrissä. Näiden huippujen välissä, 720 metrissä olevalla tasanteella, seisoo 60-metrinen tv-masto.

Huipulla tuulee. Aika kovaakin. Jos myllyt olisivat kunnossa, ne jauhaisivat kyllä tänäänkin ihan kunnolla sähköä. Käyn ensin tarkastamassa eteläisimmän maston, sitten kuljen tv-maston ohi korkeimmalle huipulle, jossa otan huiputus- ja maisemakuvat sekä -videot ja sitten asetun mastojen juurella olevan rakennuksen seinustalle, hyvään tuulensuojaan, lepäämään ja syömään eväitä.

Tauon jälkeen on taas laskeutumisen aika. Voisi ajatella, että tällaisen huiputusretken aikana fiilikset muuttuvat korkeuden mukaisesti eli nousun aikana tunnelma paranee koko ajan, kunnes ollaan huipulla, ja siitä paluumatkalle lähdettäessä tapahtuisi jonkinasteinen lässähdys, kun tavoite on saavutettu ja edessä on vielä retken vähiten motivoiva osuus. Tunnelmaa ei varsinaisesti nosta sekään, että laskeutuminen on yleensä vaikeampaa ja jaloille epämukavampaa kuin kiipeäminen.

Ei se kuitenkaan näin mene.

Ainakin tämän huiputuksen kohdalla paluumatkan tunnelmaa kohentaa merkittävästi se, että nyt silmieni eteen avautuu hieno maisema, jonka näkemiseksi piti ylös mennessä aina pysähtyä ja kääntyä. Nyt se on edessäni koko ajan, eikä mikään turha maisema olekaan.

Autolle palattuani huilaan taas hetken ja sitten ajan loppumatkan Kilpisjärvelle, jossa majoitun Retkeilykeskuksen leirintäalueelle.

Tuosta majoittumisesta tulee tämän reissun ainoa todellinen pettymys, eikä se ole aivan pieni.

Kun sanon vastaanoton neitokaiselle, että olen tulossa telttailemaan, hän ehdottaa, että kävisin ensin valitsemassa teltalleni paikan, pystyttäisin teltan siihen ja sitten tulisin kirjautumaan sisään. Menettely on epätavallinen, mutta kyllähän tämäkin minulle sopii.

Kun rupean etsimään majoitteelleni paikkaa, ymmärrän, miksi menettely on tällainen. Ne alueet, joille teltan pystyttäminen on sallittua, ovat surkeinta telttailumaastoa, mitä olen millään leirintäalueella nähnyt. Vaihtoehtoina on joko muhkurainen pöpelikkö metsässä tai ajoväylien reunustat. Pöpelikössä ei juuri teltan kokoisia tasaisia, vaakasuoria paikkoja ole, ja ajoväylien reunustat taas – no, ne ovat ajoväylien reunustoja. Mieti itse, millaista siinä olisi (yrittää) nukkua.

Voi surkeus.

Kun olen todennut tilanteen, on ensimmäinen ajatukseni, että pois täältä. Mutta minne? Olen suunnitellut seuraavien kahden päivän retket sen varaan, että pääsen aloittamaan ne tästä Retkeilykeskuksen kohdalta, enkä edes tiedä, onko täällä lähellä muuta leirintäaluetta. Sisämajoitus olisi teoriassa mahdollista, mutta käytännössä ei, sillä vastaanotossa näkemäni lapun mukaan paikka on loppuunmyyty.

Onneksi olen ajoissa liikkeellä. Onnistun löytämään pöpeliköstä yhden paikan, jossa on lähes telttani kokoinen tasainen, vaakasuora alue, jolla ei kasva puita. Siihen se teltta on pakko laittaa. Majoitetta pystyttäessäni mietin, miten tämän tilanteen kanssa pärjään. En halua viettää tällä ”leirintäalueella” yhtään enempää aikaa kuin on ihan pakko. Alkuperäinen huiputussuunnitelmani edellyttäisi kahden kokonaisen päivän oleskelua alueella: ensimmäisenä päivänä huiputtaisin Pikku-Jehkaksen ja Korkea-Jehkaksen, toisena Iso-Jehkaksen ja Saanan.

Päätän jättää Saanan pois ja yrittää urakoida kaikkien Jehkaksien huiputukset yhden päivän aikana. Siitä tulee pitkä ja raskas retki, mutta johan tässä on yksi sellainen tällä reissulla ollut. Kyllä toinenkin menee. Saanasta luopuminen ei haittaa, koska olen sen jo aiemmin huiputtanut – en siis varsinaisesti menetä mitään. Saanalle kiipeämissuunnitelmaan olen muutenkin suhtautunut hieman epäillen, sillä minä haluaisin kiivetä sinne jostain muualta kuin luoteisrinteen turistipolkua pitkin. Saana on hyvin suosittu käyntikohde – noin kaksikymmentätuhatta käyntiä vuodessa – ja kävijöiden toivotaan käyttävän olemassa olevia polkuja, jotta maasto ei kuluisi joka paikasta rikki. Myös minun on asiallista noudattaa näitä ohjeita, vaikka mieluummin kulkisinkin omia reittejäni pitkin. Siten Saanalle kiivetessäni joutuisin joko alistumaan turistipolun käyttöön tai toimimaan ohjeistuksen vastaisesti – kumpikaan vaihtoehto ei houkuttele. Kaikki nämä seikat huomioiden on helppo päätyä jättämään Saana pois tämän reissun ohjelmasta.

Teltta on pystyssä ja suunnitelmat tehty uusiksi. Menen maksamaan majoitukseni. Yksin majoittuva telttailija joutuu maksamaan täällä yöstään yhdeksäntoista (19!) euroa. Mielestäni hinta on törkeä tuotteen laatuun nähden.

Tilanne oli aivan toisenlainen kesällä 1984, kun olin pitkällä pyöräretkelläni täällä telttailemassa. Silloin teltan sai laittaa ylätasanteelle. Nyt nuo tasanteet ovat täynnä omituisia rakennelmia – mitälie (norjalaisten?) kiinteitä matkailuajoneuvojen etumökkejä, joista suurin osa on ainakin tällä hetkellä tyhjillään. Sanomalehti Kaleva kirjoitti näistä jo vuonna 2008, eikä asialle ole vieläkään tehty mitään. Tuskin tehdäänkään. Raha ratkaisee.

Ikäväksi on mennyt. Tietysti yritys saa valikoida asiakkaansa, ja kohtelemalla telttareissaajia tällä tavoin Kilpisjärven Retkeilykeskus tekee kyllä selväksi, että telttailijat eivät ole tänne tervetulleita. Saa olla minullakin viimeinen kerta.

Pitäkää tunkkinne.

Majoituspettymys latistaa tunnelmaa, mutta piristyn, kun saan tavarat telttaan, syön, ja lähden sitten tapaamaan ystävää, jonka kanssa olimme samalla luokalla peruskoulussa, ja joka on nyt kesän töissä Kilpisjärvellä. Vaihdamme kuulumisia, muistelemme menneitä ja hiukan parannamme maailmaakin. Sitten palaan takaisin Retkeilykeskukseen ja laitan kaiken valmiiksi seuraavana aamuna tapahtuvaa huiputusretkelle lähtöä varten.

Eiköhän tämä tästä taas.

Reissun tästäkin osuudesta on video.

Päivän reitti (5 km).

Päivän reitin korkeusprofiili. Matalin kohta 445 m, korkein 736 m.

Näkkäläjärvi aamulla.

Galdotieva.

Valtakunnanrajalärviö.

Valtakunnanraja tieltä 93 itään. Vasemmalla siis Norja, oikealla Suomi.

Varoituskyltin paikka Paljasselän entisen tutka-aseman aidassa.

Sama kyltin paikka toukokuussa 2014. Silloin lisäkilven tekstin varjo oli vielä jotenkuten luettavissa.

Lukitus kunnossa.

Toukokuussa 2014 sama kohta oli vähän rempallaan.

Kurt L. Frederiksenin ajoneuvo ja majoitusväline.

Tie Lammasoaiville nousee jyrkästi.

Melkein perillä.

Avotunturissa tavarat on syytä ankkuroida kunnolla, jos haluaa niiden pysyvän paikallaan.

Näkymä Lammasoaivin huipulta Kilpisjärven suuntaan.

Panoraama samasta paikasta.

Panoraama kuvattuna paluumatkalla huipulta.

Haljennut kivi.

Kilpisjärven Retkeilykeskuksen ”telttailualuetta”.

Retkeilykeskuksen parhaat paikat on varattu näille.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *