Seitsemän huiputusta Enontekiöllä, osa 2: Termisvaara

Toinen huiputuspäivä alkaa aurinkoisena ja lämpimänä. Puran leirin samaan tapaan kuin edellisenä aamuna ja sitten vien leiriytymisvarusteet autoon, pakkaan päivärepun, hörppään mustikkasopan ja lähden kävelemään. Olen tutkinut karttaa illan aikana ja koittanut pähkäillä kulkukelpoisen reitiin Termisvaaralle – joitakin muutoksia kotona miettimääni reittiin olen katsonut aiheelliseksi, koska maastossa on todennäköisesti tälläkin reitillä enemmän vettä kuin voisi kartan perusteella päätellä. Alkumatka on toisinto eilisillalta: kuusi ja puoli kilometriä samaa tietä, vain suunta on eri. Illalla kävelen tämän sitten taas takaisin autolle, joten siinä tulee noin vuorokauden aikana sama matka käveltyä kolmeen kertaan.

Poistun Pöyrisjärven tieltä paikassa, jossa tien vasemmalla puolella kohoaa pitkä ja kapea harjanne. Sitä pitkin kuljen runsaan kilometrin verran, kunnes on aika sukeltaa metsään. Kaarran Putkijärven eteläpuolelta vasemmalle ajatuksella, että ainakin kiertämällä Putkijärven länsipuolinen suo myötäpäivään voisin päästä suhteellisen kuivin jaloin eteenpäin. Kun saavun suon reunalle, havaitsen suon tästä kohdin melko kuivaksi ja siten todennäköisesti ylityskelpoiseksi. Lähden yrittämään.

Varovainen eteneminen tuottaa tulosta. Pääsen suon yli jokseenkin suoraan. Oivallista! Ihan senkin takia, että ennen suon luokse päätymistä ehdin jo kerran hukata suunnan ja olin menossa aivan väärään paikkaan. Onneksi huomasin häirän ajoissa enkä ehtinyt kulkea kuin parisataa metriä vikasuuntaan. Maasto tässä harjanteelta poistumisen jälkeen on ollut hyvin hankalaa: tiheää ja monin paikoin märkää lehtimetsää, jossa joudun etenemään mutkitellen. Sellaisessa maastossa on tavattoman helppoa hukata suunta – etenkin, kun taivas on vetäytymässä pilveen eikä auringon avulla ole mahdollista koko ajan tarkkailla suuntaa. Toki kompassi on mukana, mutta kuka sitä koko ajan jaksaa vilkuilla.

Sääskiä tuntuu olevan tunti tunnilta enemmän. Syvällä pusikossa ei tuule ollenkaan, ja ehkä lähestyvä sade tekee ne vielä erityisen ahnaiksi. Olen ennakoinut tätä ottamalla mukaan Offia, mutta ainakin tämä oranssikorkkinen on suunnilleen yhtä tehokasta kuin huonosti hajustettu vesi. Täyttä humpuukia koko tuote. Parhaiten pystyisin suojautumaan öttiäisiltä pitämällä takin päällä ja vielä hupunkin päässä, mutta täällä on liian lämmin sellaiselle vaatetukselle. Yritän löytää jonkinlaisen epämukavuuden tasapainon hikoilun ja sääskien välillä.

Suon ylitys tarjosi hetken helpotuksen avomaaston muodossa, mutta sitten edessä on jälleen tunturikoivikkoa. Otan suunnan mahdollisimman suoraan kohti paikkaa, jossa puuraja tulisi nopeimmin vastaan.

Tiheässä metsässä kulkemista ei lopulta ole tässä kuin parin kilometrin verran, mutta koska sekin sisältää videointia, on eteneminen hidasta ja vietän viidakossa noin tunnin. Piinallisen sellaisen. Sitä ihanampaa on päästä avotunturiin – odotan sääskien jäävän pusikkoon.

Saahan sitä odottaa.

Tuuli on avotunturissakin niin heikkoa, että itikat eivät ole siitä millänsäkään. Pahus. En minä tällaista tilannut. Enkä muuten sitä sadettakaan, joka on taas lähestymässä takaapäin. Pilvet näyttävät siltä, että tulossa on jälleen sadekuuroja, eli Forecan termein ilmaistuna ”ajoittaista sadetta”. Oikeastaan tuo termi on parempi kuin perinteinen ”sadekuuro”. Sitä voisin itsekin käyttää.

Myös täällä on paikoitellen lumilaikkuja, mutta huomattavasti harvemmassa kuin eilisessä maastossa. Varmaan niitä vielä eilen oli täälläkin saman verran, mutta lämmin sää sulattaa vastasataneen lumen nopeasti, ja vesisade vielä vauhdittaa sulamista.

Paikassa, jossa on ensin pitkähkö myötärinne ja sen perään vielä pitempi vastamäki, ryhdyn kuvaamaan pitkää video-otosta. Siis pystytän kameran, laitan sen kuvaamaan, ja lähden kulkemaan kamerasta poispäin yrittäen pitää suunnan oikeana. Kävelen kahden minuutin ajan suoraan eteenpäin ja sitten käännyn takaisin. Pääsen paluumatkaa noin puoliväliin, kun alkaa sataa. Ja sitä vettä tulee heti runsaasti. Äkkiä sadetakki päälle. Sen pukemiseen ei kauaa mene, mutta olen silti myöhässä: housuni ehtivät kastua läpimäriksi. Niiden päälle ei maksa vaivaa laittaa vedenpitävää kerrosta. Näissä nyt kastuneissa housuissa on kuitenkin se hyvä puoli, että kastuttuaan ne kuivuvat nopeasti. Täytyy vain vetää lahkeet pois saappaiden varsista, jotta märkä kangas ei johdata vettä saappaan sisään sukkia kastelemaan.

Reittini kohti Termisvaaran huippua kulkee kartalle piirretyn vihreän viivan tuntumassa. Se on Pöyrisjärven erämaa-alueen raja. Viimeisestä laaksosta huipulle on 55 metrin nousu noin kilometrin matkalla, eli ei tässäkään mitään jyrkkää rinnettä tarvitse kiivetä.

Huipulla on kolmiopiste, jonka korkeuslukema on 615,0 metriä, ja rajapyykki, jonka numero on 325. Olen suunnitellut retkivideota varten tähän kohtauksen, joka edellyttää useita eri suunnista kuvattavia otoksia. Osan niistä kuvaan pitämällä kameraa kädessä, osaa varten pystytän sen ”kevytjalustani” varaan. Se on noin 1,2 metrin pituinen teleskooppinen selfiekeppi, jonka tuen kolmella haruksella pystyyn. Kokonaisuus on kevyt, mutta kieltämättä aika vaivalloinen pystytettävä – varsinkin kivikkoiseen maaperään, johon kiiloja ei tahdo saada kunnolla painettua.

Huiputukset eivät ole veljeksiä. Eilen oli Jierstivaaran huipulla upea auringonpaiste, nyt harmaat pilvet roikkuvat matalalla ja sataa vettä. En anna sään pilata huiputustunnelmaa – onhan tänne pääseminen kuitenkin omanlaisensa saavutus. Matkaa autolta huipulle on tullut jo nelisentoista kilometriä (+ ennen sitä kävelty kilometri leiripaikalta autolle) vaakasuoraan ja 245 metriä korkeussuuntaan. Paikan sijainti on erämaisuudessaan hieno: itäkoillisessa näkyy Pöyrisjärvi ja sen takaiset erämaa-alueet (sen mitä tässä sateessa nyt näkyy) ja lännen-pohjoisen suunnassa, Norjan puolella, ei pysyvää asutusta liene ainakaan viidentoista kilometrin säteellä tästä. Tunnen olevani kaukana kaikesta, enkä haluaisi olla missään muualla juuri nyt.

Toisaalta en minä tännekään voi jäädä, ja paluumatkalle olisi asiallista ruveta vähetellen lähtemään. Tästä on tulossa pitkä päivä. Kello on jo yli seitsemäntoista, ja takaisin autolle on vähintään se sama neljätoista kilometriä. Ja sitten vielä yksi kilometri leiripaikalle. Lähden laskeutumaan aluksi likimain samaa reittiä kuin tulin – tarvitsen vesitäydennystä ja muistan tulomatkalta paikan, josta vettä on helppo saada.

Pullon täytettyäni ryhdyn miettimään, mitä reittiä palaisin autolle. Yksi vaihtoehto on tietysti sama reitti, jota tänne tulin, mutta se ei ollut kovin kiva sen parin kilometrin sääskipusikon vuoksi. Ja niitä öttiäisiä on tosiaankin tullut pitkin päivää lisää – nyt niitä on ympärillä ihan koko ajan myös avotunturissa.

Katselen kulkusuuntaani nähden vasemmalle, siis ilmansuuntana itään päin. Siellähän se on se tie, jolle minun on päästävä. Tie on tästä katsoen noin kolmen kilometrin päässä ja välissä on useita soita, jotka järvien kanssa muodostavat jokseenkin yhtenäisen esteen, tai ainakin hidasteen. Tähyilen maastoa ja kuvittelen näkeväni alhaalla näkyvällä suolla kuivempia kohtia, joista voisi päästä yli. Päätän yrittää. Onnistuessaan tämä olisi hieno homma, ja epäonnistumisen seurauksena joutuisin vain kävelemään jokusen kilometrin lisää – en varsinaisesti niitä tarvitsisi, mutta eihän niistä mitään todellista haittaa ole. Matkan pidentyessä ja voimien hiipuessa pidetään taukoja, syödään ja sitten mennään taas. Kyllä se kuunsirppi sadepäivänäkin johdattaa kulkijan perille. (Selitys ”kuunsirpille”: katso esim. Kävely, joka lähti lapasesta, teksti 31 km kohdalla.)

Lähden laskeutumaan kohti suota. Pian huomaan asian, jota en ylhäältä nähnyt: rinteen alaosa on jyrkempi kuin yläosa, ja tämän kohdan taakse jää kapea, mutta hyvin märkä suo. Kartalla se on merkitty suurimmalta osin vaikeakulkuiseksi. Näinkö tässä sitten kävi?

Ei välttämättä. Tämä suo on tarvittaessa kierrettävissä, mutta lähempää katsoen se näyttää siltä, että siitäkin pääsee yli, kun menee vaan. Katson ensin paikan, josta arvelen ylipääsymahdollisuudet parhaiksi, ja sitten lähden yrittämään. Askel kerrallaan, huolellisesti ja varovaisesti. Ja kas. Yli mentiin että heilahti!

Laskeutuminen jatkuu suon vierustaa, välillä märemmissä, välillä kuivemmissa kohdissa edeten. Parisataa metriä tunturikoivikkoa, sitten kapea varvikkokaistale kahden märän suon välissä, sitten taas tunturikoivikkoa ja vuolaasti virtaavan, mutta kapean puron ylitys. Hetken helpotus varvikossa ja taas metsään. Nyt on joka paikassa sääskiä, avomaastossa paljon ja puuston keskellä valtavasti. Pakko kulkea takki päällä ja huppu päässä, vaikka se tietääkin runsasta hikoilua. Oikeastaan tällaisissa tunturioloissa mukavin lämpötila-alue on 10-15 astetta. Tänään on yli 15 astetta, mikä on liikaa, kun maasto on suhteellisen raskasta ja keho tuottaa jo pelkän liikkumisen myötä lämpöä enemmän kuin tarvitsen. No, nyt mennään näin. Huomenna on ohjelmassa lepopäivä Hetassa ja illalla pääsen saunaan. Olo on kyllä siinä määrin niljainen, että perusteellinen iltapesu on tänään paikallaan.

Otan suunnan kohti kartasta löytämääni polkua. En minä sitä varsinaisesti mihinkään tarvitse, mutta se kulkee sillä tavoin koillisesta lounaaseen, että voisin vähän matkaa sitä pitkin kulkea. Saavun polulle kiinnostavassa kohdassa: tässä on iso maljamainen painanne, jonka keskellä ei kasva lainkaan puita. Tässä on mainio tilaisuus kuvata retkivideolle otos, jossa on kamera vähän ylempänä ja minä kuljen kaukana kamerasta painanteen halki.

Tämän retken maasto-osuus alkaa olla pian ohi: saavun Pöyrisjärven tielle vajaan kilometrin päässä äskeisestä painanteesta. Itse retki ei vielä ole läheskään taputeltu, sillä autolle on tästä noin yhdeksän kilometriä. Siis matka, joka rinkan kanssa tunturissa kulkiessani olisi jo ihan täysi päivämatka. Tästä tosiaan tulee pitkä päivä.

Mitään kiirettähän minulla ei ole. Kävelen tietä pitkin omaan rauhalliseen tahtiini, ”leppoisasti tallustellen”, kuten olen havainnut hyväksi pitkät matkat kävellä. Pitkän marssin puuduttavuutta vähentää muutamaan kertaan toistuva tarve poiketa tieuralta sivummalle, kun ura on aivan täynnä vettä. Ne sade- ja sulamisvedet ovat tosiaan kertyneet tähän laaksoon, ja vie aikansa, että ne valuvat tästä pois.

Yksi asia minua on tänään ihmetyttänyt: kuolleet porot. Olen nähnyt päivän aikana toistakymmentä poronraatoa, joista muutamat ovat suhteellisen tuoreita. Mikä täällä on poroja noin tappanut? Ahma? Ilves? Jokin tauti? En pysty päättelemään raatojen ulkonäöstä mitään, sillä ne ovat useimmissa tapauksissa jo aika pitkälle syötyjä, eli niissä ei esimerkiksi näy, jos jokin peto olisi purrut kaulan poikki. Enkä tietenkään ole porojen – sen paremmin elävien kuin kuolleidenkaan – asiantuntija.

Nyt alkaa näyttää tutulta. Olen paikassa, josta eilen saavuin tälle tielle, kun olin laskeutunut Jierstivaaralta. Vähän myöhemmin ohitan paikan, josta aamulla käännyin sille harjanteelle. Loppumatkan osalta kuljen tätä tietä siis jo kolmatta kertaa, joten se ei enää tarjoa mitään uutuudenviehätystä tai muitakaan elämyksiä.

Forecan ennusteen mukaan nyt illalla tuulee 4 m/s voimalla. On käytännöllisesti katsoen tyyntä. Päivästä piti ennusteen mukaan tulla poutainen. Satoi, ajoittain runsaastikin. Vain lämpötilan osalta ennuste osui suhteellisen lähelle oikeaa. Onhan tämä tosin ollut tiedossa jo pitkään, että erityisesti Tunturi-Lapin osalta sääennusteet ovat suurelta osin humpuukia, eikä niiden varaan kannata mitään suunnitella. Enkä toki ollut suunnitellutkaan – sadevaatteet ovat aina mukana, ja myös hiukan lisä- ja vaihtovaatetta. Ja säällehän ei mitään voi. Se on se mikä se on, ja – viitsiikö tätä joka välissä toistaakaan – näillä mennään.

Autolle saavuttuani otan sieltä taas leirikamppeet ja menen takaisin samaan paikkaan, jossa olin edellisen yön. Oli se niin hieno paikka. Tänään on pilvistä, joten en pääse nauttimaan yhtä herkästä iltavalaistuksesta kuin eilen, mutta korvaukseksi saan sateenkaaren. Leiripaikalle päästyäni pystytän teltan, heittelen tavarat sisälle, riisun vaatteet ja juoksen järveen. Tai en juokse, vaan astelen keski-ikäisen herrasmiesvaeltajan arvolle sopivaa vauhtia rantaan, jossa pesen päivän aikana iholle kertyneet hiki- ja offitahmat pois.

Tästä tuli tosiaan pitkä päivä – sekä kilometreinä että tunteina mitaten. Varsinainen retki autolta Termisvaaralle ja takaisin oli 29 kilometriä, mikä on pisin tunturissa yhden päivän aikana kulkemani matka koskaan. Siihen päälle vielä kilometri leiripaikalta autolle aamulla ja toinen toiseen suuntaan illalla. Ja menihän sitä aikaakin. Kello on jo 23, kun saan leirin valmiiksi. Huominen lepopäivä Hetassa tulee sopivaan kohtaan.

Katso video retkipäivästä!

Päivän reitti (29 km).

Päivän reitin korkeusprofiili. Matalin kohta 370 m, korkein 615 m.

Aamu on aurinkoinen, kun lähden kävelemään Pöyrisjärvelle vievää tietä.

Tänäänkin näen komean korennon.

Kohde näkyvissä!

Jierstivaaralta lumet ovat jo melkein kokonaan sulaneet.

Yksi päivän monista poronraadoista.

Osa raadoista on tuoreen näköisiä, mutta kaikki ovat enemmän tai vähemmän hajalla.

Puro sääskiä kuhisevassa notkelmassa pusikon keskellä.

Myös Termisvaaran rinteillä on lumisia kohtia.

Sade alkaa.

Pöyrisjärvi.

Tapsa ja Tapsan lentävät pikku ystävät. Tämän verran niitä oli tuulisessa avomaastossa. Puiden keskellä sitten monin verroin enemmän.

Maljapainanne.

Pöyrisjärven tie on paikoin melkoista vesiränniä.

Aika ällö olo, kun on päivän hiet ja hyttyskarkotteet iholla.

Sateenkaari palkintona pitkästä päivästä.

Ilta leirissä on lopulta kovin kaunis ja herkkä.

2 vastausta artikkeliin ”Seitsemän huiputusta Enontekiöllä, osa 2: Termisvaara

    1. TapaniK Artikkelin kirjoittaja

      Kiitos, olihan noita. Ei välttämättä ihan järkevää, mutta tarvitseeko sitä aina ollakaan 😉

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *