Kävely, joka lähti lapasesta

Edellisestä pitkästä kävelystä – tai oikeammin sellaisen yrityksestä – on kulunut neljä viikkoa. Tuo yritys päättyi nolosti, kun viidentoista kilometrin kohdalla vasen polveni alkoi kipeytyä ja vain kilometriä myöhemmin siihen sattui jo niin paljon, että minun oli pakko keskeyttää tehtävä. Kävelyn epäonnistuminen oli raskas isku, koska se tuntui samalla merkitsevän, että haaveet kuudenkymmenen kilometrin kävelemisestä yhden päivän aikana on haudattava.

En minä asiaa kuitenkaan ihan purematta niellyt. Olihan minulla jo ennestään tiedossa arvioita polvivaivojeni syistä – niiden pohjaltahan olen tehnyt lähes päivittäistä jalkajumppaa jo pitkään – ja rupesin tutkimaan asiaa lisää. Terveydenhuollon ammattilaiset kavahtavat omatoimidiagnostiikkaa, mutta ehkä sen voi tällaisessa tilanteessa sallia. Enhän minä ole täysin nettiaineistojen armoilla, vaan tiedän pätevän fysioterapeutin arvion tilanteestani ja osaan sen pohjalta etsiä verkosta tarkentavia tietoja.

Tilanne on oikeastaan harvinaisen selvä: minulla on ns. juoksijan polvi. ”Juoksijoilla varsin yleinen rasitusvamma, juoksijan polvi, syntyy reiden ulkopinnalla sääriluun ja lonkan välillä kulkevan IT-jänteen kiristymisestä ja hankauksesta polven ulkosivun luisiin rakenteisiin. Jänne liikkuu jalan koukistusliikkeen aikana edestakaisin polven ulkosyrjän nivelnastan yli.” Näin asiasta kertoo Juoksija-lehden artikkeli. Havainnollistava kuva ongelmakohdasta löytyy puolestaan Terveystalon sivulta, ja Suomen Urheiluhierontakeskus tarjoaa venyttelyohjeen. Myös muita alaraajan ulkosyrjän venyttelyohjeita löytyy netistä, kun vähän viitsii etsiä.

Näillä mennään.

Otan venyttelyt päivittäiseen ohjelmaani jumpan ohella. Aivan joka päivä en molempia tee, mutta melkein. Helmikuun ensimmäisen lauantain varaan kävelypäiväksi: lähden aamupalan jälkeen kulkemaan ja suunnitelmana on kävellä niin pitkästi kuin pystyn. Mitään ehdotonta tavoitetta en tälle päivälle aseta, mutta kahteenkymmeneen kilometriin voisin olla tyytyväinen. Kolmekymmentä olisi jo hieno saavutus näistä lähtökohdista.

Asetan lauantaiaamuksi herätyksen puoli kahdeksalta. Syön tukevan mysliaamiaisen ja lähden kävelemään. Heti ensimetreillä muodostan itselleni kävelytekniikan kuvauksen: leppoisaa tallustelua. Minulla ei ole mitään kiirettä, enkä varsinkaan halua pilata tätä kävelyä marssimalla liian lujaa. Ripeä kävely kun tarkoittaisi voimakkaita, jopa repiviä alaraajojen liikkeitä, jotka yhdessä askelten tärähdysten kanssa kipeyttävät paikat hyvin nopeasti.

Erityisesti pyrin löytämään askelluksen, jonka myötä IT-jänne kulkee polven nivelnastan yli rauhallisesti. Näitä ylityksiähän tulee kaksi joka askeleella, ja kun minun keskimääräinen askelpituuteni on 75 senttiä, kävelen jokaista 7,5 kilometrin matkaa kohden 10.000 askelta. Siinä se jänne liukuu nivelnastan yli 20.000 kertaa. 15 kilometrin matkalla ylityksiä on 40.000 kappaletta ja 30 kilometrin matkalla 80.000 kappaletta. On helppo kuvitella, millainen määrä hankausta sinne muodostuu päivän mittaan, jos jänne on vähänkään ylikireä, tai nivelnasta liikaa koholla ympäröivästä luusta.

Lähden siis leppoisasti tallustelemaan aluksi kohti Hinttaa ja Haapalehtoa. Repussa on vesipullo, termospullo täynnä kahvia, suklaalevy ja pähkinäpussi. Näillä ja matkan varrelta ostettavilla ruuilla on tarkoitus tämä päivä jaksaa – tai siis niin pitkästi kuin nyt tulee käveltyä. Olen suunnitellut sellaisen reitin, jota pitkin kulkee linja-autoja. Näin minulla on paluukyyti tiedossa missä tahansa kohdassa, jos polvi taas rupeaa hankalaksi.

Tallustelun lisäksi myös sää on leppoisa. Parin asteen pikkupakkasessa on mukava kävellä. Ainoa huono asia tällaisessa säässä on tien pinnalla mahdollisesti olevan irtolumen olomuoto: erityisesti paikoissa, joihin lumiaura on heittänyt ajoradalta suolan sekaista lunta, siitä on muodostunut liukasta tahnaa. Sellaisella kävely tuottaa askeliin epävakautta, joka nopeuttaa polven kipeytymistä.

Päivitän retkeni etenemistä sosiaaliseen mediaan karttakuvien muodossa. Reittiseuranta tapahtuu Locus Map -sovelluksen avulla. Oikeilla asetuksilla se piirtää reittiviivan hyvin tarkasti, ja kun muistaa taukojen ajaksi laittaa tallennuksen tauolle, ei kartalle piirry ylimääräistä syheröä. Sitä kun tuppaa yleensä syntymään sisätiloissa vietettyjen taukojen aikana, kun GPS ei pysty määrittelemään sijaintia tarkasti.

Hetkittäin tuntuu jo aivan keväältä: talitiaiset ovat aloittaneet laulunsa. Yksinäinen tilhi saa olla puussa rauhassa.

Manttaalitielle käännyttyäni mietin, miksi paikka tuntuu niin tutulta. Saan vastauksen, kun ohitan taloyhtiön, jonka pihalla on tutunnäköisiä aluetauluja. Minähän nämä olen tehnyt. Ja teen muuten edelleen. Jos tarvitset, niin ota yhteyttä.

Ihkaoikea grillikioski, ja vielä asianmukaisessa paikassa eli linja-autopysäkillä. Näistäkin aika on vähitellen ajamassa ohi, mutta toivottavasti edes jokunen säilyy vielä jälkipolville.

Ajoradan ja kevyen liikenteen väylän välinen korkea lumivalli tuo mieleen muistikuvan lapsuuden oikeista talvista. Silloin lunta oli paljon ja aurausvallit ulottuivat pikkupojan silmien tasalle ja ylikin. Toki silmäni olivat silloin aika paljon nykyistä matalammalla, mutta tämä ei muistikuvan arvoa himmennä.

Puolitoista tuntia lähdön jälkeen olen jo kuuden kilometrin päässä. Vaikka kävelen leppoisasti tallustellen, etenen kohtalaisen hyvää vauhtia. Tällä kävelytekniikalla ei tarvitse pitää taukoja, vaan voin pysyä liikkeessä koko ajan – pysähtelen vain valokuvien ottamista varten.

Aamutaivas yrittää kirkastua sähkölinjan päässä, mutta yritykseksi se jää. Päivä on pilvinen ja harmaa.

Kirkkokankaalla, Oulujoen kirkon vieressä, on suuri, aidattu alue. Se lienee varattu hautausmaalle, joka ei kuitenkaan vie kuin pienen osan alueesta. Loput on kaunista, hoidettua mäntykangasta.

Viemärinkannen pesäkolo.

Kelju oja pellon keskellä. Tai siis se olisi kelju, jos olisin liikkeellä suksilla ja ahkion kanssa. Itse oja on vajaan metrin levyinen, mutta sen pinta on noin kaksi metriä ojaa ympäröivän lumihangen pintaa alempana. Tällainen olisi kovin hankala ylittää.

Poikkimaantien silta Oulujoen yli. Taustalla vuonna 1993 valmistunut Knuutilankankaan vesitorni, joka taitaa viralliselta nimeltään olla Maikkulan vesitorni.

Oulujoki.

Aarre metsässä. Kuvan keskellä näkyvä ruskea esine on vanhan laahakaivinkoneen kauha. Kone on niin hyvin puiden takana piilossa, ettei siitä saa kunnollista kuvaa, enkä viitsi mennä talon pihaan sitä tarkemmin tutkimaan. Tämän koneen lähellä on hiukan paremmin näkyvissä samanvärinen hydraulikaivinkone, jonka kyljessä olevan mallimerkinnän perusteella saan selville, että koneet ovat Kockum Landsverk -merkkisiä. Viimeiset tämän merkkiset kaivinkoneet on valmistettu 1960-luvulla ja monien fuusioiden kautta merkki on päätynyt osaksi Volvoa.

Kainuuntien alikulussa Maikkulan kohdalla on työmaa. Nähtävästi alikulkua pidennetään, jotta maantien risteykseen voidaan rakentaa lisää kaistoja.

Kello näyttää kymmentä yli yhtätoista, kun saavun Neste Oulun Baarin kohdalle. On siis lounasaika. Tilaan juustohampurilaisen limpsamukillisen kera. Täällä hampurilaiset ovat isoja – suunnilleen pitaleivän kokoisia – ja maultaan herkullisia. Pelkkä hampurilainen riittää hyvin lounaaksi, ranskalaiset jätän tilaamatta. Kahvia en osta, koska mukana on termari. Ja koska omia eväitä ei ole sopivaa nauttia ravintolassa, juon kahvin pihalla. Samalla syön rivin suklaata levystä, joka on tällä kertaa punainen Royal. Siinä on maitosuklaan alla ohut kerros tummaa suklaata. Nam!

Olen kävellyt nyt yksitoista kilometriä ja jalat ovat oikein hyvässä kunnossa. Olen siis jo ylittänyt tavoittelemani matkan puolivälin, eikä aikaa ole mennyt kuin kolmisen tuntia. Tämä sujuu hyvin!

Lounaan jälkeen matka jatkuu kohti Kaakkuria. Pyörätie kulkee mukavasti metsän keskellä ja pääsen hyvään tunnelmaan – onhan tänään vuoden ensimmäinen Luonnonpäivä. Sellaista voi aivan hyvin viettää myös kaupungisssa. Kaikilla ei ole mahdollisuutta lähteä luontoon sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta onneksi luontoelämyksiä voi kokea myös rakennetun ympäristön tuntumassa.

Laduilla riittää hiihtäjiä. Itse en latuhiihtoa harrasta, mutta ainakin näin sillalta katsoen näyttäisi, että ladut ovat täällä erittäin hyvässä kunnossa. Ajantasainen tilannetieto on tarkistettavissa netistä, joten ken Oulussa ladulle haluaa, voi sieltä tutkia, minne kannattaa suunnata.

Metsokankaalla ohitan niin kivannäköisen polun, että tekisi mieli lähteä sitä pitkin kulkemaan. En sitä kuitenkaan tee, koska nyt tarkoitukseni on kävellä kauas, enkä halua riskeerata polven hyvinvointia poistumalla auratuilta väyliltä. Kesällä tuonne voisi kyllä mennä.

Oulussa riittää kankaita ja soita – uusia kaupunginosia, jotka on rakennettu täyteen omakoti- ja rivitaloja. Hämmästelen, miten näille kaikille uusille alueille voi riittää asukkaita. Samanlaisia taloja vieri vieressä pikkiriikkisillä tonteilla. Ei olisi minun juttu. Mutta ihan kiva täällä on silti kävellä. Varsinkin, kun jaloissa ei edelleenkään tunnu minkäänlaisia epämiellyttäviä tuntemuksia.

Mielenkiintoisesti asennettua laudoitusta talon seinässä. Varmaan tälle jokin järkevä selitys on, koska tällä työmaalla kaikkien talojen seinissä on noita vinoon asennettuja lautoja. En ole tällaista ennen nähnyt, mutta enpä minä rakentamisesta paljoa tiedäkään.

Tie Metsokankaalta Linnakankaalle tuntuu kulkevan keskellä ei mitään. Tästä menin Viidenkympin vappumarssillani toukokuussa 2015. Nyt on hauska nähdä samat paikat talviasussa. Pää ei ole vielä tyhjentynyt ajatuksista, mutta välillä puhun itselleni ääneen. Tämä pitää muistaa lopettaa ennen kylille saapumista, etteivät ihan hulluna pidä.

Vappumarssin taukopaikka. Tällä kertaa en pysähdy tässä, koska Kempeleeseen ei ole enää pitkästi. Siellä aion pitää seuraavan tauon.

Taas yksi kelju oja. Pienen lirun takia tuollainen valtava kaivanto. Ehkä tässä on joskus virrannut enemmän vettä. Tällainen olisi ainakin periaatteessa ylitettävissä ahkion kanssa – pitäisi vain ensin laskeutua varovasti ojan pohjalle, sitten nostaa ahkio yli, ja lopuksi kiivetä toiselta puolelta ylös. Näiden ojitusten takia suuri osa maastosta on täällä Pohjois-Pohjanmaalla retkeilijälle kulkukelvotonta. Tosin jos metsiä ja soita ei olisi ojitettu, ne olisivat luultavasti liian märkiä kuljettavaksi. Suo siellä, vetelä täällä – jokseenkin sananmukaisesti.

Kempele, kauppakeskus Zeppelin ja tauko. Olen nyt kävellyt 22 kilometriä eli päivän tavoite on saavutettu. Viimeinen puoli kilometriä oli juuri sitä suolan sekaista irtolunta, josta alussa mainitsin, ja eikös sen aiheuttama lipsuminen jo tunnu vasemman polven ulkosyrjällä. Pidän pitkähkön tauon, syön pähkinöitä ja suklaata ja juon kahvia. Alkuperäinen reittisuunnitelmani menisi tästä kohti Oulunsaloa, mutta olen alkumatkasta kiertänyt Haapalehdossa pitemmän mutkan kuin olin suunnitellut. Päätän jättää Oulunsalon suunnan käymättä. Lähden tästä Kempeleen keskustaan ja sieltä sitten vanhaa nelostietä pitkin kohti Oulua. Näin minulla säilyy koko ajan mahdollisuus siirtyä linja-autokyytiin, jos niin haluan, tai jos on pakko.

Kempeleen rautatieasema. Tämä liikennepaikka palasi viime vuonna pitkän tauon jälkeen henkilöliikenteen käyttöön. Mitään palveluja täällä ei näyttäisi olevan, mutta muutama juna tässä kumminkin pysähtyy kumpaankin suuntaan joka päivä.

Ei niitä tässä pysähtyviä junia tosiaan monta ole. IC266:n pysähtyminen on hyvä asia, sillä tuo juna pysähtyi ennenkin aina Kempeleessä – odottamaan vastaan tulevaa, myöhässä olevaa Pendolinoa. Samahan se on siinä avata junan ovet ja ottaa matkustajia kyytiin.

Kempeleen Shellillä on taas pienen tauon paikka. Ostan hodarin ja limun. Tauon aikana mietin, mitä tässä vielä tekisin. Kilometrejä on takana jo 27 kappaletta eli tavoite on jo reilusti ylittynyt. Polveen sattuu vähän, mutta kun pidän kävelytekniikan kasassa, ei kipu pahemmin haittaa kulkemista. Päätän jatkaa kolmeenkymmeneen kilometriin asti. Arvelen viisaimmaksi tähdätä Kaakkurin puolelle, koska sieltä menee sellaisia linja-autoja, joilla pääsen kotiin asti. Kempeleen ja Oulunsalon bussit eivät mene Tuiraan, vaan joutuisin keskustassa vaihtamaan.

Shellin vieressä pieni Moottorimaja pitää pintansa nopeasti muuttuvassa maailmassa. Vuosikymmeniä palvellutta mainoskylttiä ei ole uusittu kuin välttämättömiltä osin, eikä hintoja nostettu yksinkertaista perusmajoitusta halajavan matkalaisen ulottumattomiin.

Hämärä laskeutuu ja Kaakkurin Citymarketin valotorni lähestyy. Rautatien ja moottoritien väliin on jäänyt pieni kaistale rakentamatonta maastoa, vanhaa peltoa, joka on vuosikymmenten kuluessa hiljalleen metsittynyt.

Kaakkurissa istahdan Citymarketissa penkille, syön vähän suklaata ja juon kahvin loppuun. Mietin jatkoa. Toistan itseäni, mutta kopioin silti tähän suoraan sen, mitä yllä olevan karttakuvan kanssa postaan someen:

31 km. ”Paras tunne kävellessä on se, kun jatkaa, vaikka ei haluaisi. Silloin kipu säteilee huumeena ympäri kehoa ja tahto erottuu mielen sumusta kuin metsän ylle nouseva kuunsirppi.” (Erkki Lampén: Neljä retkeä läpi Suomen). Järki sanoo, että lopeta jo, mutta kuunsirppi viekoittelee jatkamaan. Juonpa kahvit ja katson sitten, mihin jalat vie.

En siis malta lopettaa vielä. Polvikipu on niin maltillinen, että se ei estä, eikä varsinaisesti edes hidasta kävelemistä. Jatkan matkaa ja kun astelen omassa rauhassani pimeässä illassa pitkin Kaakkurin halki kulkevaa hiljaista pyörätietä, tavoitan vähitellen sen, mikä saa minut vielä jatkamaan.

Se on se tunne. Se, kun pää tyhjenee ajatuksista ja ympärilleni muodostuu kupla, jossa olen vain minä, minun askeleeni ja edessä näkyvät muutamat metrit tietä. Ja se kuunsirppi. Vähitellen tavoitan muutakin.

Kolmenkymmenenviiden kilometrin kohdalla olen tavoittanut sen. Uuden päämäärän. Neljäkymmentä kilometriä. En ole uskaltanut ajatella sitä kokonaiseksi ajatukseksi asti ennen kuin nyt. Aamulla, kotoa lähtiessä, edellinen pitkän matkan kävely-yritys mielessä, neljänkympin kävely oli niin utopistinen ajatus, etten sitä oikeasti edes ajatellut. Nyt se on jo lähellä. Niin lähellä, että tuntuu kuin voisin kättäni ojentamalla sen tavoittaa.

Uuden päämäärän kirkastuminen ja siitä seuraava innostuminen meinaa välillä rikkoa kävelytekniikan, mutta kun muistutan itselleni, että minulla ei edelleenkään ole kiirettä minnekään, palaan ruotuun ja tallustelu jatkuu.

Raksilassa mittarissa on jo kolmekymmentäkahdeksan kilometriä. Kotiin on tästä kaksi kilometriä, joten saan sen neljäkymmentä juuri tasan täyteen.

Leijailen.

Viimekertaisen epäonnistumisen jälkeen olin alamaissa pitkään. Sitä hienompaa on nyt, kun huomaan, että käveleminen sujuu taas.

Merikosken lamellipadon valot ovat hienot.

Patosilta ja sen takana loistavat pilvet ovat hienot.

Kaikki on hienoa.

Saavun kotiin noin yksitoista tuntia lähtöni jälkeen. Tunnelmani – joita ei oikeasti voi edes sanoin kuvata – välittynevät parhaiten tästä päivityksestä, jonka lähetän someen heti kotiin päästyäni:

40 km! Nyt on voittajafiilis. Viimeksi pitkää kävelyä yrittäessäni jouduin palaamaan maitojunalla 16 km jälkeen. Siltä pohjalta asetin nyt tavoitteeksi 20 km. Kun se täyttyi, rupesin haaveilemaan kolmestakympistä. Neljäkymmentä ei ollut mielessä edes märkänä unena ennen kuin jossain 33 kilometrin kohdalla. Onnistumisen avaimena oli sanapari ”leppoisa tallustelu”, jonka asetin kotoa lähtiessä itselleni kävelytekniikan kuvaukseksi. Muutamia heikkoja hetkiä lukuun ottamatta tekniikka pysyi kasassa koko matkan. Ehkä parasta tässä on, että jo hetkeksi hautaamani unelma kuudenkympin päivästä on jälleen elossa ja tuntuu mahdolliselta.

Onhan se myönnettävä, että tässä homma lähti vähän lapasesta, mutta hyvällä tavalla.

Tämä oli neljänneksi pisin yhden päivän aikana kävelemäni matka koskaan. Lähtökohdat huomioiden tästä tuli kuitenkin tämän sarjan retkieni ehdoton ykkönen. Jalkajumppa ja varsinkin ne ulkosyrjän venyttelyt jatkuvat nyt entistäkin tunnollisemmin tehtyinä. Ne selvästi ovat juuri sitä, mitä tarvitsen. Kivuttomaan kävelyyn on vielä matkaa, mutta se on saavutettavissa.

Ja se kuusikymmentä. Vielä minä senkin kävelen.