Viidenkympin vappumarssi

Lokakuussa 2013 tein Maratonin mittaisen retken eli kävelin päivän aikana 44,8 kilometriä. Retkikertomuksen päätteeksi totesin, että ”… minun on mahdollista kävellä neljäkymmentä kilometriä päivässä – ja ylikin – jos on pakko. Toivottavasti ei koskaan ole.”. Sellaista pakkoa ei ole tullut, ja muutenkin päivämatkat asettuivat tuon jälkeen maltilliselle tasolle eli maksimissaan noin kahteenkymmeneen kilometriin tai hiukan yli. Ainoastaan kesäkuun alussa 2014 tekemälläni retkellä ajauduin kävelemään toisen retkipäivän aikana 29 kilometriä.

Jotain jäin silti kaipaamaan. Ensinnäkin kävelemisellä on minuun voimakkaasti terapeuttinen vaikutus. Olen huomannut, että pitkien kävelyjen aikana pystyn rauhassa työstämään mieltäni vaivaavia asioita ja yleensä saan ne käsiteltyä sellaiseen muotoon, että niiden kanssa eläminen on helpompaa. Toiseksi mieleeni jäi muistikuva mielen tyhjenemisestä, joka tapahtui matkan edettyä niin pitkälle, että kävelemisestä tuli vallitseva olotila. Siinä mieli ei enää odota seuraavaa taukoa tai leiripaikkaan saapumista tai mitään muutakaan, vaan pää tyhjenee ajatuksista, eikä niiden tilalle kaipaa mitään. Monet arktisiin retkikuntiin osallistuneet ovat kertoneet kokeneensa saman hiihtäessään pitkin päättymätöntä valkeutta päivä toisensa jälkeen. Kolmanneksi tunnistin kaipaavani sitä onnistumisen tunnetta, jonka maratonkävelylläni koin kolmenkymmenen kilometrin jälkeen, kun usko tavoitteen saavuttamiseen kasvoi vähän kerrassaan räjähtääkseen lopussa huikeaksi ”minä tein sen” -euforiaksi.

Huhtikuun puolivälissä olin erään työviikon jälkeen hyvin uupunut, ja v-käyrä oli noussut jälleen tarpeettoman korkealle. Perjantai-iltana saunaan mennessäni oivalsin, että nyt tarvitaan henkisen kuormituksen nollaamiseksi jotain fyysistä – jotain sellaista, joka auttaa mielen tyhjentämisessä. Silloin muistin maratonkävelyllä kokemani tunteet, ja aloin miettiä, olisiko mahdollista saavuttaa ne uudelleen.

Saunan lämpö raukaisi stressin jumittamat niska-hartiaseudun lihakset, eikä kestänyt kauaakaan, kun tiesin, mitä haluan tehdä: haluan kävellä viisikymmentä kilometriä yhden päivän aikana. 

Soitellen sotaan lähteminen johtaa herkästi noloon paluumatkaan maitojunan kyydissä. Senpä vuoksi päätin toteuttaa tämän pitkän kävelyni vasta kaksi viikkoa päätöksen jälkeen, vapun jälkeisenä lauantaina. Siinä olisi ensin vapun vuoksi vapaa perjantai, jonka aikana ehtii irrottautua työviikon kuvioista, ja kävelyn jälkeen jää vielä sunnuntai aikaa palautumiseen.

Henkinen valmistautuminen alkoi välittömästi ja fyysinen viikkoa ennen vappua. Mitään varsinaista treeniä en tässä tehnyt, vaan fyysinen valmistautuminen käsitti pitkällä kävelyllä käytettävien kenkien valinnan ja niiden käyttämisen työmatkalla, sekä askeleen hiomisen täydelliseksi. Minulla on hieman yliojentuvat polvet, ja varsinkin nopeasti kävellessäni huomaan niiden kipeytyvän, jos otan liian pitkiä askelia ja ikäänkuin heitän jalkaterää eteenpäin joka askeleella. Lisäksi opettelin hakemaan kävelylinjat mahdollisuuksien mukaan asfaltin ulkopuolelta. Kotoa töihin kävellessä (4 km) on jokseenkin yhdentekevää, missä kohtaa tietä kävelee, mutta jos on tarkoitus saada jalat kestämään 50 kilometriä, on syytä hakeutua alusta alkaen asfaltin reunan ulkopuolelle, missä alusta on joustavampi.

Kengiksi valitsin kuluneimmat vaelluskenkäni, jotka olin jo kertaalleen päästänyt eläkkeelle, kun toisen kengän pohjaan kaivautunut hiekoitussepeli oli jyrsinyt pohjaan ison kolon. Paikkasin sen ”Liquid Rubber” -liimalla, jotta se kestäisi vielä tämän valmistautumisviikon ja sitten sen varsinaisen kävelyn.

Maratonkävelyyn meni noin neljätoista tuntia, joten tähän viisikymppiseen oli varattava aikaa enemmän. Päätin siis herätä kävelypäivän aamuna kuudelta, syödä nopean, mutta tukevan aamiaisen, ja lähteä kävelemään viimeistään seitsemältä.

Reppuun pakkasin pikkutermarillisen (3,5 dl) kuumaa vettä, purkin pikakahvia, vesipullon (0,5 l), HartSport -urheilujuomajauhetta, suklaalevyn ja muutaman Salami Snack -makkaran matkan aikaisiksi välipaloiksi. Reitin suunnittelin niin, että olisin lounasaikaan pizzapaikan kohdalla ja päivällisaikaan hampurilaispaikan lähettyvillä. Edelleen reittini menisi niin, että loppumatkasta (= 30 km jälkeen) voisin helposti missä tahansa kohdassa siirtyä linja-autokyytiin, jos jalat eivät kestäisi koko matkan kävelemistä.

Lisäksi mukaan lähti action-kamera ja selfiekeppi retken videointia varten. Mikrojärkkäriä en ottanut mukaan, vaan päätin ottaa tämän retken kuvat kännykkäkameralla. Puhelimessani on melko hyvä kamera ja koska tähän aikaan vuodesta valaistusolosuhteet ovat helpot, arvelin saavani näilläkin keinoin kelvollista kuvamateriaalia.

Kävelyn aikana päivitin tunnelmia Twitteriin pääasiassa 5 kilometrin välein. Nämä twiitit ovat seuraavassa retkikertomuksessa kursiivilla ja lainausmerkeissä.

Lähtöä edeltävänä iltana keitin vielä kananmunia aamiaista tukevoittamaan ja hieman kymmenen jälkeen kävin nukkumaan.

– – –

Lauantaiaamu. Kuudelta ylös ja aamupalalle.

”Mysliannos, kaksi kananmunaa ja motillinen kahvia. Sitten kengät jalkaan ja baanalle.”

Tavoitteena oli päästä lähtemään viimeistään seitsemältä, ja jo varttia vaille astun ulos leppeään kevätaamuun. Aurinko paistaa, mutta on vielä melko vilpoista. Vapun jälkeinen lauantaiaamu on juuri niin hiljainen kuin sen voi kuvitella olevan: minun lisäkseni liikkeellä on vain muutama koiranulkoiluttaja.

Kuljen ensin Hietasaaren rantaan ja sieltä Pikisaaren kautta torinrantaan.

”Ensimmäiset 5 km takana. Aurinko paistaa ja linnut laulaa. Kaupunki heräilee vähitellen vapun jälkeiseen elämään.”

Torinrannasta jatkan matkaani kohti Nuottasaarta ja edelleen Oritkariin. Tarkoitus on kulkea tämä alkumatka mahdollisimman pitkää reittiä, jotta voin sitten kävelyni loppuosalla hakeutua suorimmalle mahdolliselle reitille. Siinä vaiheessa tuskin on isommasti energiaa ylimääräisiin poukkoiluihin.

Heinäpäässä käyn aivan kaupungin laidalla, Rommakkokadun länsipäässä. Muutama viikko sitten täällä paloi hirsitalo, ns. Limmin talo. Katu jatkuu vielä muutaman kymmenen metriä talon jälkeen, ja päättyy sitten Nuottasaaren tehdasalueen aitaan. Kadun päähän on tehty koirien ulkoilutuspuisto. En minä täällä kyllä ainakaan pimeällä uskaltaisi ilman (isoa) koiraa liikkua ollenkaan.

Nuottasaaresta matka jatkuu Limingantullin reunaa pitkin ja ensimmäisestä mahdollisesta risteyksestä käännyn kohti Oritkaria ja meren rantaa. Tien vieressä on Maakasi Oy:n toimipaikka. Olen monesti kulkenut sen ohi ja miettinyt, mitä siellä tehdään. Jotenkin se liittynee maansiirtoon, koska pihalla on usein maansiirtokoneita ja niiden varusteita, mm. kauhoja. Arvoitus ratkeaa, kun huomaan rakennuksen seinään asennetun uuden valomainoksen. Tunnistan siitä kahdesta lohkoihin jaetusta ympyrästä muodostuvan kuvion, jollaisen olen nähnyt monissa kaivinkoneen kauhoissa, ja sitäkin ihmetellyt, että mikähän tuo merkki on. Näin ne asiat selviävät, kun pitää silmänsä auki.

Oritkarissa on märkää. Lumen sulamisvedet kerääntyvät painanteisiin, ja näin muodostuu vesilinnuille pesimiseen soveltuvia citykosteikkoja. Meren rannassa puolestaan on alue, joka on uhanalaisten lintujen pesimäalueeksi merkitty. Se on syytä kiertää.

”10 km kävelty. Kempeleenlahdella on tyyntä.”

Täältä jatkan matkaani Poikkimaantietä seuraillen poispäin rannasta. Ohitan raviradan ja kuljen siltaa pitkin ratapihan eteläosan ylitse. Nokela ja Lintula jäävät vasemmalle, Mäntylä oikealle. Pohjantien eli E75-tien alitettuani kaarran oikealle, kohti Hiirosen kaupunginosaa, jota hallitsee iso ruskea möykky, entinen Rautaruukin pääkonttori. Se toimii nykyään toimistohotellina. Hiirosesta suuntaan Tahkokankaalle, retken ainoalle varsinaiselle metsätaipaleelle.

”15 km. Käveleminen on aika paljon miellyttävämpää kun muistaa kulkea asfaltin vieressä. Kivi on kova alusta kävelijälle.”

Käveleminen ei toistaiseksi paljoa rasita, kun muistan pitää askellukseni oikeanlaisena ja vältän asfaltilla kävelemistä. Tässä vaiheessa olisi helppo sortua liian kovaan vauhtiin, mutta se varmasti kostautuisi myöhemmin.

Tahkokankaan kivikkoista polkua kulkiessani oivallan, että en ole koskaan käynyt täällä. Näin siitä huolimatta, että olen asunut Oulussa tai naapurikunnassa Haukiputaalla koko ikäni.

Välillä eteneminen hidastuu, kun pysähdyn kuvaamaan kulkemistani videolle. Asetan kameran puuta vasten ja kuvaan itseäni kävelemässä sekä sitä kohti että siitä poispäin. Joudun uusimaan otoksen muutamaan kertaan, kun en saa heti mieleistäni lopputulosta.

Uppoudun kuvaamiseen hieman liikaakin, sillä kohta huomaan olevani epätietoinen omasta sijainnistani. En ole seurannut etenemistäni kartalta niin tarkasti kuin olisi suotavaa. Pienen pähkäilyn jälkeen saan palaset kuitenkin kohdalleen ja matka jatkuu. Tahkokankaan kivikkopolun jälkeen saavun jälleen ulkoilureitille, jota pitkin kuljen Oulun Baariin asti. Tämä Neste-liikenneasema on tunnettu hyvistä pizzoistaan, joten siellä pidän lounastauon.

”17,8 km. Neste Oulun Baari ja pizzan pituinen tauko.”

Paitsi lounas, kuuluu taukooni myös jalkojen huolto. Se tarkoittaa sukkien vaihtamista ja jalkojen voitelua tällä retkellä ensimmäistä kertaa kokeiltavana olevalla ”Linola Suojaava Balsami” -voiteella, joka ”suojaa ihoa antaen sen hengittää”. Vaikutuksen pitäisi siis olla sama kuin vaseliinilla, mutta ilman vesitiiviin kalvon muodostumista. Voitelen tällä varpaat, päkiät ja kantapäiden sivut, jotka minulla ovat hiertymiselle arimmat paikat.

”Vatsa täynnä ja sukat vaihdettu. Matka jatkuu.”

Normaalioloissa – esimerkiksi kotona päivällisellä – en jaksa syödä kokonaista pizzaa kerralla. Nyt sellaisen ahmiminen ei tuota minkäänlaisia vaikeuksia.

Oulun Baarista matka jatkuu Haaransuon ympäri kiertävää tietä pitkin muutaman sata metriä, kunnes lähden taas kevyen liikenteen väylälle. Tämä tie vie Iinattiin ja vain muutaman sadan metrin jälkeen edessä on risteys, josta voisin jatkaa kevyen liikenteen väylää joko vasemmalle tai oikealle, tai sitten pientä polkua suoraan metsän läpi. Valitsen polun, vaikka siellä vähän märältä näyttääkin.

”20 km. Sää ei voisi parempi olla: aurinko paistaa ohuen pilven läpi ja hiukan tuulee.”

Tie Iinatista Kaakkuriin on viivasuora, mutta siinä on välillä vaihtelua tuovia paikkoja kuten rautatien ylitys ja entinen Iinatin moottoriurheilukeskus. Sen toiminta on jo loppunut, kun uusi päristelypaikka, ”OuluZone”, rakennettiin Kiimingin itäpuolisille soille. Työmaataulu kertoo, että täällä on ollut myös Kaakkurin kaatopaikka. Enpä sitäkään tiennyt.

Iinatin suoran jälkeen saavun Metsokankaalle. Se on yksi niistä monista Oulun uusista asuinalueista, joissa en ole ennen käynyt. Ne kaikki on rakennettu saman kaavan mukaan: Kadut muodostavat puumaisen rakennelman, jonka pienimpien haarojen varrella ovat talot. Useimpien pikkukatujen välillä ei ole muuta yhteyttä autoille kuin kokoojakadut, mutta pikkukatujen päistä pääsee ilman autoa helposti kevyen liikenteen väyliä pitkin kadulta toiselle.

Palveluita näillä alueilla ei ole, vaan asukkaiden odotetaan ajavan autolla isoihin marketteihin hoitamaan ostoksensa. Usein alueen keskelle on rakennettu koulu, tai nykytyylin mukaan monitoimitalo. Siinähän ei sinänsä ole mitään uutta, että koulun tiloissa on iltaisin muuta toimintaa kuten kansalais- ja työväenopiston kursseja. Mutta se on uutta, ja erittäin järkevää, että rakennukset suunnitellaan alusta alkaen monipuolista käyttöä varten. Monesti samojen ulkoseinien sisällä on vielä esimerkiksi päiväkoti tai kirjasto. Hauskaa on myös se, että nämä uudet monitoimitalot ovat usein värikkäitä ja muutenkin kiinnostavalla tavalla toteutettuja.

Alan saavuttaa kaipaamani olotilan: huomaan, etten ajattele mitään, enkä edes kaipaa ajatuksia.

”25 km. Pää alkaa tyhjentyä ajatuksista.”

Saavutan puolimatkan Metsokankaan ja Linnakankaan välisellä tiellä. Tänne on rakennettu hienot kadut valoineen, bussipysäkkeineen ja alikulkuineen, mutta mitään muuta – kuten taloja – ei sitten vielä olekaan. Kai tännekin korpeen joku joskus haluaa tulla asumaan. Ihmettelen kyllä, mistä niitä ihmisiä joka metsään ja suolle riittää.

Linnakankaan jälkeen asutus taas tihenee, kun saavun Kempeleeseen. Ohi pyöräilevä pikkupoika tervehtii. Kokkokankaalla huomaan tyhjän leikkipuiston, jossa on sopivasti penkki, jolle voin istahtaa levähtämään. Pian paikalle lehahtaa kaksi pikkutyttöä rimpuilemaan kiipeilytelineessä ja kikattamaan. Jatkan matkaa.

Ennen kävelemään lähtöä olin ajatellut, että voisin tässä kohtaa syödä päivällisen, mutta ei minulla vielä ole varsinaisesti nälkä. En kuitenkaan jätä käyttämättä tilaisuutta taukoon, vaan menen Mäkkärille puputtamaan hampurilaisen.

”30 km täyttyi sopivasti Mäkkärin kohdalla. Pieni tankkaus ja sitten mennään taas.”

Kempeleessä käyn rautatieasemalla katsomassa, näkisinkö junan. Ajoitukseni on hyvä: etelästä tulee tyhjä malmijuna, jonka saan kuvatuksi videolle. Aseman rakennukset ovat nykyään yksityiskäytössä, mutta onneksi niiden välissä on kapea kaistale, jonka kautta pääsee radan varteen – ainakin kuvittelen, että siitä saa mennä. Eipä kukaan huutele perään.

Kempeleestä katson ”loppumatkan” alkaneen. Olen suunnitellut reitin niin, että se kulkee bussireittejä mukaillen, jotta voin tarvittaessa siirtyä maitojunakyytiin, jos jalat kipeytyvät tai tulee muita ongelmia.

Olen tähän saakka antanut tekemisiäni sosiaalisessa mediassa seuraavien ymmärtää, että päivän tavoitteena on ollut kävellä 30 kilometriä. 35 kilometrin kohdalla tulen kaapista ulos ja kerron todellisen tavoitteeni.

”35 km. Nyt kai voin jo kertoa, että 30 km oli vain välitavoite. Tarkoitus on yrittää 50 kilometriä.”

Kävelen Kempeleestä Oulua kohti vanhan nelostien, nykyisen tien 847, varressa kulkevaa kevyen liikenteen väylää pitkin. Maisemat eivät tässä enää sykähdytä, mutta tie on hyvä: asfaltin vieressä on useimmissa kohdissa riittävän leveälti tasaista, mutta päällystämätöntä kaistaa, jota on hyvä kävellä.

Kuljetut kilometrit tuntuvat jo jaloissa ja erityisesti polvitaipeissa. Saan voimia Twitterissä ja Facebookissa minulle lähetetyistä kannustavista kommenteista.

Kempeleestä Oulun puolelle siirryttyäni käännyn vielä kerran uuteen suuntaan: koukkaan Kaakkurin kautta käydäkseni Teboil-liikenneasemalla juomassa kupin teetä ja syömässä jotain pientä. On myös retken toisen jalkojenhuoltotauon aika. Ja tietysti lepotauko on muutenkin tarpeen.

”40 km. Tavoite alkaa tuntua mahdolliselta. Varsinkin, kun kohta on teetauko.”

Tauon jälkeen otan jälleen suunnan takaisin suorimmalle reitille. Se kulkee Toukola -nimisen kaupunginosan kautta. Täällä kadut – tai osa niistä – on nimetty Seitsemän Veljeksen mukaan. Valitettavasti Eerontie on Oulussa aivan toisaalla (Nuottasaaressa), joten Toukola jäi vähän torsoksi.

Pysähdyn Poikkimaatien sillan alle syömään rivin suklaata. Kun jatkan matkaa, huomaan tien pinnassa vesipisaroiden jälkiä. Alkaakohan nyt sataa?

”45 km. Aiempi päivämatkaennätykseni meni juuri rikki. Kohta voin ruveta katselemaan, alkaisiko loppusuora tulla näkyviin.”

Limingantullissa oikaisen Prisman nurmikon poikki ja huomaan sillä runsaasti jäniksen papanoita. Sade yltyy, mutta en anna sen haitata kulkemista.

”46 km. Sade ehti sittenkin alkaa ennen kuin matka loppuu.”

Suunnittelen loppumatkan reitin niin, että kierrän ydinkeskustan torinrannan kautta – sieltä menemällä vältän sellaiset pitkät katuosuudet, joilla joutuisin kävelemään joko asfalttia tai katukiveystä pitkin. Polviin koskee jo melkoisesti, mutta pysähdyn vähän väliä niitä lepuuttamaan ja maanittelemaan, että jos vielä vähän matkaa jaksettaisiin.

”47 km. Ydinkeskusta pitää vielä kiertää: ei enää yhtään askelta asfaltilla ellei ole aivan pakko.”

”48 km. Tori on lauantai-iltana yhtä autio kuin lauantaiaamunakin.”

”49 km. Menipä vilpoiseksi tämä ilma. En kyllä viitsi enää pysähtyä lisäämään vaatetta.”

Enää muutama silta ylitettävänä, ja sitten olen kotona. 50 km tulee täyteen puolisen kilometriä ennen kotia.

”Viisikymmentä kilometriä. Nyt se on tehty.”

Saavun perille kotiin kello 20.46 eli melko tarkkaan 14 tuntia lähtöni jälkeen. Polvia lukuunottamatta jalkani ovat kestäneet tämän koitoksen paremmin kuin uskalsin toivoa.

”Kokonaismatkaksi tuli 50,5 km. Nyt lämmin suihku ja sitten päivän päätteeksi iso kylmä olut ja pari kinkkuvoileipää.”

Suihkussakäynnin jälkeen ja olutlasin äärellä alan vähitellen tajuta, mitä tuli tehtyä. Erityisen hienolta tämä tuntuu siksi, että vain vajaa vuosi sitten olin jalkojeni suhteen suorastaan epätoivoinen: jalkavaivat tuntuivat estävän kävelemisen lähes kokonaan. Onneksi kuitenkin ymmärsin tuolloin, mistä vaivat aiheutuvat, ja miten ne parannetaan. Nyt jalat ovat täydessä iskussa ja voin olla varma, että ne kestävät ainakin sen, mitä tarvitaan. Ehkä tässä voisi joskus vielä yrittää kuuttakymmentä kilometriäkin. Jatkossa taidan kuitenkin tyytyä huomattavasti tämänpäiväistä maltillisempiin päivämatkoihin.

Otsikkokuva on kuvaruutukaappaus retkellä kuvaamastani videomateriaalista.