Kesäretkeilykauden avaus perinteisesti kerrottuna

 

Tämä retki tulee nyt dokumentoiduksi harvinaisen perusteellisesti, mutta ollos huoleton – ei tule tavaksi. Retkellä on tavallista suurempi merkitys, koska teen sen ikäänkuin kenraaliharjoituksena kesä-heinäkuun vaihteeseen suunnittelemaani Pomokairan-vaellusta ajatellen. Harjoitukseen kuuluu, että pakkaan rinkkaan myös ei-välttämätöntä tavaraa, jotta saan sen painon nostettua kahteenkymmeneen kiloon tai vähän ylikin. En ole kovin vahva – varsinkaan selästä – joten haluan tuntumaa 20-kiloisen taakan alla vaeltamiseen. Myös ruokahuolto on harjoitusta: varaan evästä 4000 kcal suuruisen vuorokausitarpeen mukaisesti ja yritän myös syödä sen kaiken.

Retki alkaa linja-automatkalla Hannusperälle, joka sijaitsee Oulun ja Kuusamon välisen valtatien varrella, 10 kilometriä Kiimingistä Kuusamoon päin. Bussi pysähtyy pysäkille, mutta jää parinkymmenen metrin päähän paikasta, jossa seison. Kestää hetken tajuta, että olen paikallisliikenteen pysäkillä ja kaukoliikenteen pysähdyspaikka on siellä kauempana. Tomppeli! Rinkka solahtaa tavaratilaan ja löydän bussista paikan iäkkäämmän miehen vierestä. ”Sullahan oli iso reppu”, hän avaa keskustelun. Selviää, että hän on menossa kotiin Pudasjärvelle; palaamassa kotiin Turkuun suuntautuneelta matkaltaan. Juttelemme yöjunassa matkustamisen mukavuudesta ja alkukesän sääskitilanteesta. Kiimingin jälkeen rupean silmäilemään kädessäni olevaa karttaa, jotta osaisin jäädä oikeassa kohdassa pois. Samalla seuraan ulkona voimistuvaa sadetta – tietysti vedenpitävä retkeilytakkini on rinkassa.

Niinhän siinä käy, että kun sade on voimakkaimmillaan, on minun aika jäädä bussista. Nopeasti rinkka tavaratilasta ja tien varteen kaivamaan takkia esille. Onneksi olen pakannut sen päällimmäiseksi, joten sen esille saanti ei kestä kauaa. Kun saan takin päälle, ja rinkan selkään, sade lakkaa.

Pieni sade ei harmita, koska sen ansiosta on mukavan viileää. Keskellä päivää lämpötila kipusi jo 27 asteeseen, mutta juuri ennen bussille lähtöä oli enää 20 astetta. Nyt ei varmaan ihan sitäkään. Sateen ansiosta myös luonto tuoksuu hyvälle ja märkää soratietä on kiva kävellä.

Aiemmassa blogipäivityksessä olen jo kertonut jalkavaivastani, joka haittaa kulkemista jo alusta alkaen. En enää toista tuota sairauskertomusta tässä. Myös rinkka painaa – erityisesti näin retken alussa, kun mukana on kaikki ruoka ja vesipullotkin täynnä. Pidän taukoja usein, vaikka se hidastaakin kulkemistani. Olenhan nyt vapaalla, eikä minulla ole varsinaisesti aikataulua. Tämän illan aikana on tarkoitus kulkea viidentoista kilometrin matka, mikä normaalilla 3 km/h keskivauhdillani tarkoittaisi sitä, että olisin yöpaikassani suunnilleen kymmeneltä illalla. Yleensä pyrin aloittamaan leiriytymisen kahdeksan jälkeen, viimeistään yhdeksältä, koska tiedän jo, että iltatoimet teltan pystyttämisineen, iltapaloineen ja ihan vain paikalleen asettumisineen kestävät hyvin pari tuntia. Vasta sen jälkeen kannattaa ruveta odottelemaan nukahtamista.

Loukkojärven kylässä kuljen monen sellaisen talon ohi, joiden pihalla on koira. Ja aina se koira rupeaa räkyttämään heti minut havaitessaan ja louskuttaa, kunnes olen kadonnut näköpiiristä. Tämä on jo ihan tarpeeksi ärsyttävää, mutta ikävämpi kokemus on vielä tulossa. Yhden talon pihassa oleva koira ei tyydy mekastamaan aidan takaa, vaan se tietää reitin aidan ympäri. Sieltä se kiertää tielle ja juoksee kohti koko ajan räkyttäen. Se tulee aina parin metrin päähän irvistelemään ja haukkumaan. En tiedä koiran rotua, mutta se on sellainen mustan, tuuhean turkin peitossa oleva, suunnilleen mäyräkoiran kokoinen, mutta vähän pitempijalkainen, kippurahäntäinen olento. Yritän ensin jatkaa matkaani ja olla välittämättä koirasta, mutta se asettuu suoraan eteeni ja jatkaa ärhentelyään. ”Okei, pelataan tämä peli sitten sinun säännöillä”, sanon koiralle, ja rupean minäkin esiintymään uhkaavasti. Pysähdyn ja otan sitten lyhyitä, teräviä askelia suoraan kohti koiraa ja tuijotan sitä silmiin. Rääpäle perääntyy sen verran, että pääsen sen rinnalle ja kohta ohi, jolloin voin jatkaa matkaani ja koira jää taakse. Ja tietysti se rupeaa nyt seuraamaan minua, koko ajan räkyttäen. Päätän, että nyt saa riittää. ”Saatanan rakki, jos et kohta häivy niin heitän sua kivellä”, tiuskaisen koiralle vihaisimmalla äänelläni. Sitten otan muutaman nopean askeleen sitä kohti, ja johan menee viesti perille. Piski luikkii häntä koipien välissä muutaman metrin päähän, pysähtyy, kääntyy taas minua kohti. Otan uuden spurtin koiran suuntaan. Nyt elukka vihdoin ymmärtää kipittää kunnolla kauemmas ja sitten takaisin kotiinsa. Olipa harvinaisen ärsyttävä piski.

Eihän tuosta tietenkään koiraa voi syyttää, vaan sen idiootteja omistajia, jotka jättävät koiran irrallaan pihalle, josta se pääsee helposti karkaamaan tielle. Minullehan tuosta ei mielipahaa lukuunottamatta ollut merkittävää harmia, mutta entäpä jos minun tilallani olisi ollut vaikka koulusta kävellen kotiin palaava ekaluokkalainen, joka ei uskaltaisi jatkaa matkaa, kun pelkää, että koira tulee ja puree.

Myöhemmin tällä samalla retkellä koen aivan toisenlaisen koirakohtaamisen: toisen retkipäivän iltana vastaan tulee metsäpolulla nuoripari kolmen koiran kanssa. Koirista yksi on kiinni ja kaksi irrallaan. Nuo irrallaan olevat koirat on opetettu niin hyvin, että kun emäntä käskee niitä istumaan paikalleen, ne istuvat heti, ja vasta, kun emäntä antaa luvan, koirat lähtevät liikkeelle ja silloinkin täsmälleen siihen suuntaan, minkä emäntä on niille osoittanut.

On sääli, että koiria hankkivat myös sellaiset ihmiset, jotka eivät ymmärrä, miten niiden kanssa on toimittava. Koira tarvitsee rajat, ja on ihmisen tehtävä asettaa ne. Jotkut koirat ovat luonnostaan uteliaita ja ystävällisiä, toiset taas ärhäköitä ja sopivan tilanteen tullen jopa vaarallisia. Tämä täytyisi koiranomistajan ymmärtää, ja järjestää koiran elinpiiri sen mukaiseksi. Esimerkiksi tuo tielle sännännyt koira ei sovi irrallaan pidettäväksi. Jos sama meno jatkuu, ennen pitkää koira joko kiusaa jonkun pelokkaan lapsen itkuun asti tai sitten se jää tiellä auton alle.

Päätän työntää kokemuksen mielessäni taka-alalle ja keskittyä nauttimaan kauniista järvimaisemasta. Ja pianhan on päivällisen aika. Katson kartasta, että noin kilometrin päässä on tien lähellä hiekkakuoppia, joissa on vettä. Arvelen sieltä löytyvän ruuanlaittoon sopivan paikan.

Oikein arveltu. Asetun lammen rannalle, viritän retkikeittiöni kuumentamaan muutaman desilitran vettä, jotka tarvitsen päivälliseksi varaamani retkiruoka-annoksen valmistamiseen. Tämä on niitä ”lisää kiehuvaa vettä ja anna hautua” -ruokia, jotka ovat helppokäyttöisiä ja ravintosisällöltäänkin sopivia, mutta ei niiden maku yleensä ole juuri mistään kotoisin. Eikä koostumus. Enempi sellaisia lusikoitavia mössöjä ne ovat, mutta tietoisen valinnan olen tässä tehnyt. Jos viitsisin nähdä hiukan vaivaa, voisin kotona kuivata erilaisia aineksia, joista saisin sitten retkellä laadittua mitä maittavimpia aterioita.

Päivällistauolta matkaa jatkaessani huomaan maassa poronpapanoita, jotka ovat melko tuoreita. Muutaman sadan metrin päässä lammen takana on kartalle merkitty erotusaita. Täällä siis tosiaankin on poroja. Havainto yllättää, sillä ollaan kuitenkin vain kolmenkymmenen kilometrin päässä Oulun keskustasta. Mutta toden totta: onhan yksi Suomen poronhoitoalueen paliskunnista nimeltäänkin Kiimingin paliskunta. Aina sitä oppii jotain.

Kuulen voimistuvaa kaklatusta ja kohta kolme joutsenta lentää läheltä ohi. Menee pari minuuttia, ja kaklatus voimistuu, ja näen puunlatvojen takana lisää joutsenia. Ja lisää. Ja lisää. Yritän laskea ne – niitä on ainakin sata. Vaikuttaa ihan siltä kuin ne ensimmäiset olisivat olleet tiedustelujoukko, ja pääjoukko seurasi perässä. Olen ainakin kerran aiemminkin nähnyt, kuinka joutsenparvi käyttää tiedustelijoita nousevien ilmavirtausten etsimiseen, ja kun ne sellaisen löytävät, pääjoukko – jossa voi olla kymmeniä tai satoja lintuja – tulee sitten suoraan siihen ja alkaa kaarrella termiikissä kohti korkeuksia.

Jatkan matkaani länttä kohti ja päivällispaikastani noin kuuden kilometrin päässä saavun Kiimingin ja Yli-Iin väliselle maantielle. Tämä on taas sellainen paljon parjaamani asfalttitie, mutta suurimman osan sitä kuljettavasta matkasta pystyn kävelemään asfaltin ulkopuolella. Lisäksi mielialaani kohottaa heti maantieosuuden alussa ohitseni ajava ulkomaan kilvissä oleva matkamoottoripyörä, jonka selässä on kaksi ihmistä: sieltä heilautetaan vaeltajalle kättä. Tällainen tuntuu aina kivalta, ja itsekin pyrin moottoripyörällä varsinkin pitempää reissua ajaessani aina heilauttamaan kättä niin jalkaisin kuin polkupyörällä vaeltaville. Vaikka toiset kulkevat lihasvoimalla ja toiset konevoimalla, ollaan kuitenkin jossain määrin lajitovereita.

Isoa tietä ei tarvitse pitkästi kävellä, kun saan taas kääntyä soratielle – alan olla yöpaikkani lähellä. Tämä seutu on minulle tuttua kahdeltakin aikaisemmalta retkeltä: viime kesäkuun alussa kävin melkein tässä asti ja toissakesän alussa ajelin moottoripyörällä juuri tästä.

Etsin teltalle hiekkakuoppien takaa hyvän paikan – sellaisen, johon aamuaurinko ei paista suoraan – ja käyn leiriytymään. Haen lisää vettä hiekkakuopasta. Tämä on pohjavesialuetta, joten kuoppiin kertyvä vesi on pohjavettä ja siten erinomaista juotavaksi ja ruuanlaittoon. Syön vielä iltapalan, ja sitten vetäydyn telttaan. Kuovit ja kurjet huutelevat lähisoilla. Kello on jo yli puolenyön, joten matkanteko on tänään ollut hitaampaa kuin normaali 3 km/h. Sen tuo raskas taakka ja kipeä jalka tekevät.

Alkuyöstä teen erikoisen havainnon. Minulla on kaiken touhuamisen jäljiltä lämmin, joten pötköttelen aluksi makuupussin päällä, ylläni vain lyhyet alushousut. Pieni lämpömittarini tietää kertoa, että lämpötila teltassa on neljätoista astetta. Silti en palele. Vasta, kun ehkä puoli tuntia tai kolme varttia myöhemmin liikahdan selinmakuulta kyljelleni, tunnen kylmyyttä. Yhtäkkiä palelen niin, että tärisen. Kääriydyn äkkiä makuupussiin. Tulinkohan havainnollistaneeksi ihon lähellä vallitsevan mikroilmaston merkitystä liikkumattoman ihmisen lämpötaloudelle: kun iho lämmittää sitä lähinnä olevan ilmakerroksen, ei kauempana oleva viileä ilma pääse iholle, eikä ihminen tunne kylmyyttä. Pienikin liikahdus rikkoo tämän ilmakerroksen, ja sitten tulee hetkessä vilu.

Asennon vaihtaminen tuntuu kantapään sivulla ilkeänä vihlaisuna. Jalka on niin arka, että saan asetella sen todella varovasti, etten tuntisi siinä kipua. Otan tuhdin annoksen särkylääkettä ja vielä nukahtamislääkkeen lisäksi, ja näillä saan itseni tainnutettua levolliseen uneen.

Aamulla heräilen hyvin nukkuneena ja tyytyväisenä siihen, että teltassa ei tullut kuuma – paikan valinta siis onnistui. Aamuaskareiden jälkeen lähden taas kulkemaan. Tästä näyttää tulevan lämmin päivä; taivaalla ei ole juuri hattaraakaan. Myöhemmin pilviä tulee kyllä lisää, ja alkaa tuulla, mutta silti on kovin lämmin. Vähempikin riittäisi – varsinkin, kun kulkeminen on sekä rinkan painon että etenkin jalkavaivan takia vähemmän miellyttävää. Aamupäivällä meinaa sattua liikenneonnettomuus: kyykäärme on jäädä haahuilijan ylikävelemäksi. Kärmes luikertaa vauhdilla tielle ja kun huomaamme toisemme, pysähdymme molemmat. Kengästäni on käärmeen päähän vain puoli metriä. Jähmetyn paikalleni ja annan matelijan tehdä seuraavan liikkeen. Se vääntäytyy kerälle ja alkaa sitten saman tien oikaista itseään takaisin tulosuuntaansa, jonne se kiemurtelee niin nopeasti, etten ehdi edes kuvaa ottaa. Jälkeenpäin ajattelen, että onneksi se ei päättänyt hyökätä. En varmasti olisi ehtinyt pois puremaetäisyydeltä riittävän nopeasti. Onhan minulla kyypakkaus aina mukana, mutta siitä huolimatta käärmeen purema tietäisi retken välitöntä keskeyttämistä.

Jossain lähellä kukkuu käki. Lintu on päättänyt tehdä kaikille selväksi, kenen reviiristä on kyse, ja niinpä kukunta on lähes tauotonta. Välillä se kuitenkin sekoaa rytmissä, pysähtyy hetkeksi miettimään, pitikö seuraavaksi tulla kuk vai kuu. Kun se tämän saa selvitettyä, jatkuu yksitoikkoinen kukunta minuuttitolkulla, kunnes lintu menee taas epävireeseen.

Iltapäivällä kahvitaukoa pitäessäni katselen koillisen suunnalla kohoavaa ukkospilveä, josta kantautuu vaimeaa jyrinää. Matkareitilleni ei sadepilviä osu, mutta iltaa kohden taivaalle kertyy kuitenkin sen verran pilviä, että ne yhdessä tuulen kanssa viilentävät ilman mukavaksi kulkea. Kiiminkijoen ylitettyäni puen jo takin päälle.

Pitkin päivää olen miettinyt keinoja keventää Pomokairassa kannettavaa kuormaa ja lyhentää päivämatkoja, mutta lopulta on pakko tunnustaa tosiasiat: tällä jalalla ei kävellä näin raskaan rinkan kanssa sellaisia matkoja, joita vaelluksella pitäisi kävellä. Pomokairan-vaellus on siis jätettävä ainakin tänä kesänä tekemättä. Päätös on raskas, ja pettymys pitkään suunnitellun, vuoden kohokohdaksi ajatellun retken peruuntumisesta suuri. Huomaan kuitenkin itsessäni piirteen, jonka olen ennenkin pannut merkille: kun tie nousee pystyyn sellaisen syyn takia, jolle en voi mitään, on minun helpompi hyväksyä tilanne kuin silloin, kun vastoinkäymisen syynä on jokin sellainen asia, jonka olisin toisin toimimalla voinut välttää. Siten en nytkään vaivu rypemään itsesäälissä tai muissa sen kaltaisissa tunteissa, vaan rupean sen sijaan suunnittelemaan vaihtoehtoisia tapoja retkeilyviettini tyydyttämiseen tänä kesänä.

Yöpaikakseni löydän pienen niemen Kantoperällä sijaitsevan hiekkakuoppalammen rannalta. Paikka on tällaisena hiljalleen tyyntyvänä kesäiltana niin kaunis ja tunnelmallinen, että voisin sanoa tätä kesäretkieni tähän asti hienoimmaksi yöpaikaksi. Ja kuin kirsikkana kermavaahdon päälle lammelle laskeutuu vielä yksinäinen joutsen, joka aikansa kaklattaa ja mekastaa kuin kyselläkseen, olisiko lähistöllä kavereita, mutta kun niitä ei näy eikä kuulu, se tyytyy kohtaloonsa ja asettuu yksikseen kellumaan. Minä asetun yksikseni istumaan iltaa rantakivelle ja laittelen samalla iltapalaa. Tuntuu kuin joutsen olisi tullut paikalle tarkoituksella, pettynyttä kulkijaa seurallaan lohduttamaan. Eihän tällaisessa tilanteessa voi olla murhemielellä. Vaikka päivään liittyy ison haaveen toteutumisesta luopumisen haikeutta, on tämä ilta niin hieno, että huomaan olevani yllättäen hyvällä tuulella, suorastaan iloinen. Iltapalasteltuani käyn nukkumaan – jälleen kipulääkkeiden turvin, mutta näin se on nyt tehtävä.

Aamulla herätessäni sade ropisee telttakankaaseen. Vettä ei tule paljon, mutta kuitenkin sen verran, että juuri tällaisia tilanteita varten mukaan varaamani Fjellduken pääsee käyttöön. Teen siitä sadekatoksen, jonka alla valmistan aamiaiseni, syön, ja sitten pakkaan tavarat. On mukavampi pakata, kun tavarat eivät siinä samalla kastu.

Soitan kotoa itselleni noutajan – tämä retki on tehnyt tehtävänsä eikä ole mitään mieltä enää venyttää sitä. Sovin noudon lähimpään autolla helposti saavutettavaan paikkaan, eikä minun tarvitse kävellä viittä kilometriäkään. Retken viimeisten tuntien aikana olen jo ehtinyt ajatella monia ajatuksia tämän kesän retkeilystä ja keinoista kiertää jalkavaivojen asettamat rajoitukset. Näihin keinoihin ja niiden pohjalta syntyviin suunnitelmiin ja aikanaan toteutettaviin retkiin palataan sitten, kun ne ovat vähän ajankohtaisempia.

Kulkusuuntani on tässä kartalla oikealta vasemmalle eli lähtöpiste on Hannusperällä. Ensimmäinen päivä sinisellä, toinen vihreällä ja kolmas punaisella.



Hannuksen oulu. Niinpä – Kiimingin kuntaahan ei enää ole, vaan se on osa Oulun kaupunkia nykyään.



Alkukesän vihreyttä sateen kasteleman soratien varrella.

Tuulahdus menneisyydestä – kilometritolppa. Näitähän ei enää nykyään pystytetä.



Mesimarjan kukkia. Sadesää kirkastaa värit kerrassaan herkullisiksi.



Ensimmäisenä iltana välillä paistaa aurinko, välillä satelee hiljalleen. 



Vettä täynnä oleva pilvi leijailee hiekkakuoppaan muodostuneen lammen ylle ja on aivan tyyntä. Tässä paikassa pidän ensimmäisen illan päivällistauon.



Uusiutuvaa mäntymetsää. Muutaman vuosikymmenen päästä tämä alue on taas hakattavissa.

Miten niin Oulussa on tasaista? Tie Kiimingistä Yli-Iihin on välillä ihan kunnon kumpareikkoa.



Telttani ensimmäisessä yöpaikassa. 



Yksi Onkamonselän lammista, jotka ovat syntyneet, kun pohjavesialueelle kaivetut hiekkakuopat ovat täyttyneet vedellä.



Myös tieojissa oleva vesi on pohjavesialueella kirkasta. 



Puupino tarjoaa hetken helpotuksen varjon muodossa.



Iso ukkospilvi kohoaa koillisen suunnalla ja kaukainen jyrinä kertoo, että jossain Yli-Iin takamailla on ukonilma meneillään.



Toisen yön lampimaisemaa ilta-auringon valossa. 



Kaunis iltaseuralaiseni.



Kaveri yrittää välillä vähän mekastaa, mutta ei saa vastausta lajitovereilta. Kamerani optiikka ei ihan riitä näin kaukaa otettaviin kuviin.



Viimeisenä aamuna ripsii vettä, joten viritän Fjelldukenin sadekatokseksi aamutoimiani suojaamaan.



Teltan paikka näkyy kuivana plänttinä märässä maassa. 



Myös Kantoperän hiekkakuoppalammet ovat kirkasvetisiä.



Kuljen retkeni viimeiset kilometrit kauniin kangasmetsän halki vievää tietä.