Seitsemän huiputusta Enontekiöllä, osa 1: Palkisoivi ja Jierstivaara

Kesän 2017 Lapin-matkani ei suuntaudu tutulle Ailigastunturin alueelle, vaan menen Enontekiölle huiputtamaan tuntureita. Kohteen lisäksi myös reissun toteutustapa on uusi: menen kohteen lähelle – tässä tapauksessa Enontekiön Näkkälään – autolla, sitten otan autosta leiriytymisvarusteet sisältävän rinkan ja patikoin noin puolentoista kilometrin päähän autolta pystyttämään leirin. Siinä nukun yön, aamulla pakkaan tavarat rinkkaan ja palaan autolle. Rinkka leiriytymisvarusteineen jää sinne päiväksi ja tilalle otan 18-litraisen repun, johon pakkaan päiväretkivarustuksen. Sen kanssa käyn huiputtamassa ensimmäisenä päivänä kaksi tunturia, Palkisoivin ja Jierstivaaran. Näistä jälkimmäinen kiinnostaa erityisesti siksi, että sen huipulla on Struven ketjun piste. Huiputusten jälkeen palaan autolle, vaihdan pikkurepun rinkkaan ja menen taas leiriytymään. Ja seuraavana päivänä samalla periaatteella lisää huiputusta toisaalla.

Ajomatkaa kotoa Näkkälään kertyy 513 kilometriä, joten minulla menee siihen koko päivä. Olen tottumaton pitkien matkojen ajaja, minkä vuoksi haluan pitää taukoja usein. Välttämättömiä pysähdyspaikkoja tällä matkalla ovat mm. Merihelmi, Kukkolankoski sekä Pörröporo. Merihelmessä ja Kukkolankoskella käyn kahvilla, Pörröporossa syön lohikeittoa. Lisäksi pysähdyn Muoniossa syömässä ja ostoksilla.

Kolarin ja Palojoensuun väli on tietyön vuoksi hidas ajettava. Parannushanke on erittäin tervetullut, sillä valtatie 21 on nykymuodossaan kovin kapea ja mutkainen. Tämän kesän aikana työ etenee siis Palojoensuuhun asti, ja toivottavasti jo seuraavana vuonna siitä eteenpäin. Kapea ja mutkainen tie, Lapin talvi ja liukkaisiin oloihin tottumattomat rekkakuskit sekä huonoilla renkailla varustettu kalusto ovat vaarallinen yhdistelmä. Jospa nyt aloitettujen töiden myötä saataisiin suurin osa jokatalvisista kinokseensuistumisista jätettyä historiaan.

Kohdetta lähestyessäni katselen lumihuippuisia tuntureita ihmeissäni. Tästä voi tulla mielenkiintoista. Minun oli alun perin tarkoitus lähteä reissuun keskiviikkona, mutta lykkäsin lähtöä päivällä vedenpaisumuksen vuoksi. Ajomatkan aikana saan tiedon, että tänään torstaina aamulla on Näkkälässä mitattu kolme senttiä lunta – tällaista ei ole heinäkuussa koskaan aiemmin tapahtunut. Ounastunturin laki on laajalti lumen peitossa, samoin kaikki vähänkin korkeammat nyppylät. Myös huomisen huiputuskohteeni, Palkisoivi ja Jierstivaara ovat tällä hetkellä valkoisina.

Tunturien lumisuus ei sinänsä ole aihe minkäänlaisille suunnitelmanmuutoksille. Jätettyäni auton parkkiin kävelen alueelle, jolta olen kartan perusteella arvellut löytäväni mukavan leiripaikan. Näin myös tapahtuu. Aurinkoisessa +5-asteisessa kesäillassa pystytän teltan Etelä-Paallojärven länsipuolelle ja sitten käyn ilta-ateriaa valmistamaan.

Ensimmäinen yö on kylmä, lämpötila laskee alimmillaan nollaan. Nukkumista tämä ei ole haitannut, pikemminkin päinvastoin. Tästä homma jatkuu niin, että syön aamupalan, puran leirin, pakkaan tavarat rinkkaan ja palaan takaisin autolle. Sieltä otan päivärepun, johon olen pakannut mm. sadevaatteet, hiukan lisävaatetusta kylmän varalta sekä ruokaa ja vettä. Lounasta ja jälkiruokakahvia varten mukana on termospullossa 0,35 litraa kuumaa vettä; kylmävesipulloissa on yhteensä puolitoista litraa vettä.

Tälle päivälle suunnittelemani huiputusreitti on suunnilleen kaksikymmentä kilometriä pitkä. Koska kuvaan jälleen videota, voin arvioida keskivauhdikseni noin kaksi kilometriä tunnissa. Odotettavissa on siis noin kymmenen tunnin pituinen retki. Aamupalaksi olen syönyt tuhdin annoksen itse sekoittamaani mysliä, jossa on ruis- ja kaurahiutaleita, marjarouheita, auringonkukansiemeniä, kuivahedelmiä ja rusinoita sekä maitojauhetta. Leirissä juon myös kupillisen kahvia. Leirivarusteet autoon jätettyäni ja ennen varsinaiselle retkelle lähtöä juon purkillisen (2,5 dl) mustikkasoppaa. Retkelle olen varannut mukaan tällaiset eväät:

  • aamupäivän välipala: annos (40 g) kuivalihaa
  • lounas: 90 g purkki kanasäilykettä ja annos perunamuhennosta (0,5 dl jauhetta)
  • kahvi (1 kupillinen)
  • iltapäivän välipalat: salami snack -makkaroita (60 g) 2 kpl, suklaata (100 g), cashew-pähkinöitä (100 g)

Vesitäydennykset otan luonnollisesti maastosta ja vaikka purovesi on kirkasta ja näyttää puhtaalta, desinfioin kaiken aina Micropur-tabletilla.

Aamu oli aurinkoinen, mutta jo ennen Palkisoivin huippua alkaa sataa. Pilvet tulevat selkäni takaa, joten saan olla tarkkana havaitakseni lähestyvän sateen ennen kuin se on kohdalla. Retkivideolla näkyy, kuinka vaatetukseni väri vaihtelee pitkin päivää: auringon paistaessa päällimmäisenä on oranssi takki, sateessa keltainen sadetakki. Samoin oranssi reppuni muuttuu ajoittain keltaiseksi, kun laitan sen päälle sadesuojuksen.

Ylempänä tunturissa kuljen välillä pitkiä pätkiä lumella. Maasto on myös lumettomissa paikoissa hyvin märkää – viime päivien sateet ovat täyttäneet kaikki painanteet vedellä ja sulavasta lumesta sitä tulee koko ajan lisää. Jokainen jalansija on syytä valita huolella. Vaikka jalassa on kumpparit, ei niidenkään varsi riitä, jos astuu puoli metriä syvään, veden täyttämään kuoppaan.

Maaston märkyydestä huolimatta pystyn etenemään suunnittelemaani reittiä pitkin. Vain yhdessä kohdassa lähtöpaikan ja Palkisoivin välillä joudun poikkeamaan mönkijäuralta kauemmas, kun ura on niin täynnä vettä, ettei sitä pitkin ole järkevää kävellä. Lopullinen poistuminen uralta tapahtuu 520 metrin korkeuskäyrällä. Siitä Palkisoivin huipulle on enää muutama sata metriä vaakasuoraan ja kaksikymmentä metriä pystysuoraan.

Palkisoivi on vain välitavoite enkä pysähdy huipulle kuin hetkeksi. Päivän pääkohde, Jierstivaara Struven ketjun pisteineen on tästä neljän ja puolen kilometrin päässä – linnuntietä. Käytännössä matka on jonkin verran pitempi. Ensin lähden laskeutumaan kolmisenkymmentä metriä alemmas, josta sitten kiipeän ensin Jierstivaaran etelähuipulle, 630 metrin korkeuteen, ja sitten pohjoishuipulle, joka on 645,8 metrin korkeudessa. Matkalle mahtuu yksi mahdollisesti hankala paikka – Palkisoivin itäpuolella on likimain pohjois-eteläsuuntainen yli neljä kilometriä pitkä kosteikko, jossa on niin suota kuin järviäkin. Kartalta olen katsonut, että yhdestä kohdasta tämän kosteikon läpi voisi päästä suhteellisen helposti. Tosin nyt vallitsevissa olosuhteissa tuollaiset notkelmat eivät ole missään kuivia, mutta ehkä jossain on vähemmän märkää kuin toisaalla.

Kosteikkoon laskeutuessani alkaa sataa, ensin heikosti ja sitten voimakkaasti. Tuuli lennättää vettä lähes vaakasuoraan. Tarkastelen kosteikkoa ja kyllä, siinä on yksi kohta, jossa ei ole ehkä yhtä märkää kuin muualla. Siitä on yritettävä. Jos se ei onnistu, ja joudun kiertämään, tulee melkoinen ketunlenkki. Olen kyllä henkisesti valmistautunut siihen, että jos jossain on vettä yli sen, mihin kumppareiden varret riittävät, otan saappaat jalasta ja käärin lahkeet rullalle. Tätä varten olen lisännyt Tretorn-saappaisiini lenkit, joiden varassa voin laittaa ne roikkumaan esimerkiksi repun olkaviilekkeisiin ripustettavista hihnoista. Yllättävästi näissä vaelluskumppareina myytävissä jalkineissa ei sellaisia lenkkejä ole tehtaalta tullessa ollut.

Kosteikon pohjalla on märkää ja siellä virtaa puro, mutta se on ylitettävissä. Juuri, kun olen astumaisillani puron yli, huomaan näkökenttäni yläreunassa liikettä. Edessäni olevaan rinteeseen on ilmestynyt poro, joka lähtee laskeutumaan suoraan minua kohti. Pysähdyn. Kohta rinteeseen ilmestyy toinen poro, joka sekin lähtee tulemaan kohti. Ja pian seuraava, ja vielä lisää. Puolenkymmentä poroa laskeutuu rinnettä myöten kohti paikkaa, jossa olen. Ne tulevat yllättävän lähelle, vain noin kymmenen metrin päähän, ja jäävät siihen pällistelemään. Pysyn aivan liikkumattomana, en edes kuvia tohdi ottaa.

Yleensä minä tällaisissa tilanteissa muutan etenemissuuntaani ja väistän poroja. Tällä kertaa en sitä halua tehdä, koska tämä on ainoa paikka, mistä pääsen kohtuudella kosteikon läpi. Siksi jään odottamaan, mitä porot päättävät tehdä. Osa niistä lipittää vettä maassa olevista kuopista, muut vain toljottavat. Sitten ne lähtevät vähitellen palaamaan rinnettä pitkin takaisin ylös, mutta eivät kuitenkaan hupene harjanteen taakse, vaan jäävät ylärinteeseen pällistelemään.

Jatkan matkaa ja ylitän puron. Sitten lähden alarinnettä pitkin vasemmalle ja tarkkailen samalla, mitä porot tekevät. Ne lähtevät samaan suuntaan, pysähtyvät pian taas tuijottamaan, sitten jatkavat matkaa pysähtyäkseen taas hetken päästä. Muutaman toiston jälkeen ne kyllästyvät ja lähtevät pois. Sitten minäkin tohdin muuttaa suuntaa päästäkseni kunnolla jatkamaan kiipeämistä.

Tämä oli jännää, ja oikeastaan aika kivaakin. Onhan täällä tunturissa toki muutenkin kivaa, kun maisemat muuttuvat sitä hienommiksi mitä korkeammalle pääsen, mutta kyllä minä tykkään siitä, kun retkillä tapahtuu jotain. Ainakin silloin, kun se, mitä tapahtuu, ei ole vaarallista tai kenellekään tahi millekään vahingoksi.

Ja sitten meinaa sattua vahinko.

Riekko pyrähtää lentoon puolen metrin päässä jalastani. Refleksinomaisesti pysähdyn heti, ja katson ympärilleni. Siinä puolen metrin päässä jalastani on riekon pesä, ja pesässä munat. Huh. Olipa lähellä.

Tiedostan kyllä, että varvikossa varvikon värisenä liikkumatta hautova riekko on käytännössä mahdoton havaita, ellei kirjaimellisesti ole astumassa sen päälle, mutta silti ajatus, että astuisin pesän päälle ja rikkoisin linnun munat, on kestämätön. Tunturiluonto on antanut minulle niin monta hienoa lahjaa, että en voisi ikinä antaa itselleni anteeksi, jos varomattomuuttani tuhoaisin riekon – tai minkä tahansa muun tunturilinnun – pesän.

Onneksi niin ei tälläkään kertaa käynyt. Jatkan nopeasti matkaa ja jatkossa yritän katsoa eteeni entistäkin tarkemmin.

Suunnistaminen on tänään helppoa. Alkumatkan kuljin mönkijäuraa pitkin ja sitten, kun Palkisoivin huippu tuli näkyviin, lähdin sitä kohti. Palkisoivin huipulta saatoin jo ottaa katsesuunnan kohti Jierstivaaraa, eikä tuon kosteikon ylityskohdankaan löytäminen ollut vaikeaa, kun maastoa saattoi ylhäältäkäsin tarkkailla. Ailigastunturilla olen kokenut, millaista pilven sisällä kulkeminen on. Tänään reittini kulkee suurelta osin sellaisissa korkeuksissa, että pilven alareuna voisi olla alempana. Nyt näin ei kuitenkaan ole, vaan näkyvyys on ajoittaisia sadekuuroja lukuunottamatta oikein hyvä.

Lunta on paikoin runsaasti. Parin päivän takainen sade lienee tullut kovan tuulen kera, joten lumi on päässyt kinostumaan ja enimmillään sitä on reitilläni neljänkymmenen sentin paksuudelta. En kuitenkaan rupea sen kummemmin kiertämään noita lumipaikkoja, koska onhan se kivaa kävellä lumella heinäkuussa. Erityisen hienolta tuntuu kävellä hohtavanvalkoisella lumella silloin, kun aurinko paistaa ja erämaa kylpee valossa.

Jierstivaaran etelähuipulla on iso kivi, jonka luona käyn kääntymässä, ja sitten otan suunnan kohti pohjoishuippua. Sinne on rakennettu iso kiviröykkiö, joka muista tunturinhuippuröykkiöistä poiketen on suoran ympyrälieriön muotoinen ja yli kaksi metriä korkea. Mutta eihän tämä mikään tavallinen huippu olekaan, vaan yksi niistä paikoista, joiden avulla herra Struve 1800-luvulla mittasi maapallon muotoa ja kokoa. Varsinainen kolmiopiste on merkitty maastoon parin sentin paksuisella metallitangolla, joka on istutettu isoon kiveen. Lisäksi huipulla on jäänteitä rakennelmista, joista yksi on ehkä ollut pieni kolmion muotoinen torni.

Viivähdän tässä pitkähkön tovin. Paikka on hieno, maisemat ovat hienot, kaikki on hienoa. Tähän huipulle pääsy ei ollut erityisen raskas urakka, vaan pikemminkin poikkeuksellisen helppo ja leppoisa kiipeäminen. Olen kiivennyt lähtöpaikalta 275 metriä noin 10 kilometrin matkalla, mikä tarkoittaa keskimäärin alle kolmen prosentin nousua. Ei siis tosiaankaan mikään urotyö.

Täältä on kuitenkin päästävä vielä poiskin. En halua palata samaa reittiä takaisin, vaan otan tästä suunnan kohti länsiluodetta – pyrin mahdollisimman suoraan Näkkälän ja Pöyrisjärven väliselle tielle. Tai eihän tuo varsinainen tie ole, vaan kai lähinnä mönkijäura. Ajopoluksi se on kartalla merkitty. Tässä laskeutuminen on huomattavasti jyrkempää kuin mitä tänne nousu oli: laskeudun 265 metriä 1,6 kilometrin matkalla. Siis keskimäärin 16 prosentin myötälettä. Jännää, että lähes sama korkeusero, jonka tulin kymmenen kilometrin matkalla ylöspäin, hupenee palatessa yhteen lyhyeen rinteeseen.

Laitan kielen keskelle suuta ja lähden laskeutumaan. Myös tässä rinteessä – joka nyt kylpee iltapäivän auringossa – on paljon lunta, joka sulaa vauhdilla. Koko rinne on oikeastaan yhtä suurta puroa; tästä ei kuivaa paikkaa löydä mistään. Laskeutuminen on siis paitsi tavanomaisen kompurointivaaran, myös märässä maastossa aina läsnä olevan liukastumisvaaran vuoksi tehtävä hitaasti ja harkiten.

Reitin valinta onnistuu jälleen ns. nappiin. En joudu juurikaan mutkittelemaan, ja pääsen ajopolulle jokseenkin tarkkaan siinä, missä oli tarkoituskin. Tästä sitten loppumatka autolle on taas sellaista suhteellisen puuduttavaa polkumarssia – autolle on vielä seitsemän ja puoli kilometriä matkaa, ja sen jälkeen on vielä siirryttävä leiripaikalle. No, tämä on taas yksi sellainen tehtävä, joka vain on tehtävä.

Huiputuksiin valitsemani toteutustapa on ainakin tämänpäiväisen perusteella oikein hyvä. Parinkymmenen kilometrin päivämatka ei ole liian pitkä, kun kannettavana on vain kevyehkö päiväreppu. Lähtöpainoa sillä oli noin kahdeksan kiloa, mikä sisältää siis sadevaatteet (jotka olivat osan ajasta päällä), ruokaa (joka tuli matkan aikana syödyksi), vettä (jonka määrä vaihteli päivän mittaan) ja kuvauskaluston (joka oli lähes koko ajan kädessä). Käytännössä reppu siis painoi suurimman osan ajasta selvästi vähemmän kuin tuon kahdeksan kiloa.

Evästä on ollut mukana tarpeeksi, mutta ei yhtään liikaa. Myöhemmin tällä reissulla tulee tehtäväksi pitempiäkin päivämatkoja, joten silloin on otettava vähän enemmän muonaa matkaan. Olen pakannut kotona mukaan erilaisia ruokia sillä tavoin, että minulla on päivittäisissä syömisissä muunteluvaraa. Ehkä teen niin, että otan pitemmiksi päiviksi mukaan vielä yhden annospussin mysliä, koska se on sitten maastossa ollessa helppo valmistaa syöntikuntoon lisäämällä annokseen vain vettä.

Autolle saavuttuani siirrän muutamia tavaroita repusta rinkkaan ja sitten lähden samaan suuntaan kuin eilen. Aamulla leiripaikalta autolle kävellessäni katsoin, olisiko matkan varrella muita mahdollisia leiripaikkoja kuin se, jossa viime yönä olin. Yksi tällainen on Matsasenvaaran itäpuolella, nimettömän lammen rannalla, pienessä niemessä. Sinne ei autolta tule kuin kilometrin verran kävelyä, ja paikka on aivan uskomattoman kaunis. Se on myös riittävän avoin, joten sääskistäkään ei nyt ole harmia – niitä kun on tänään, ilman selvästi lämmettyä, huomattavasti enemmän kuin eilen. Tähän laitan reissun toisen leirin, ja jos ei ihmeitä satu, olen tässä myös seuraavan yön.

Huiputusreissuni on alkanut erinomaisesti. Minulla oli tälle päivälle kaksi tavoitetta – Palkisoivi ja Jierstivaara – jotka molemmat saavutin. Retken pituudeksi tuli suunnitelman mukainen 20 kilometriä ja aikaa siihen meni 9 tuntia 19 minuuttia. Niiltäkin osin homma toimi kuten olin arvellut.

Tästä on hyvä jatkaa. Huomenna yritän huiputtaa valtakunnanrajalla olevan Termisvaaran ja tarkastaa huipulla olevan rajapyykin. Siitä tulee selvästi tätä pitempi päivä – kartalta etukäteen mittaamani matka on noin 25 kilometriä – mutta siihen voi tulla lisäyksiä, koska maasto on märempää kuin odotin ja todennäköisesti joudun ainakin joissakin kohdissa vähän etsimään kulkukelpoisia reittejä. Mutta huominen pitää huolen itsestään. Ensin keskityn nauttimaan tästä illasta, auringonpaisteesta ja tavattoman kauniista leiripaikastani.

Katso myös video tästä päivästä!

Päivän reitti (20 km).

Päivän reitin korkeusprofiili. Matalin kohta 370 m, korkein 645 m.

Menomatkan herkkä luontohetki: höyhenpallot (isokoskeloita) päiväuinnilla äidin kanssa. Kuvattu Kukkolankosken rantakahvilan vieressä.

Välipalaa Kukkolankosken kahvilassa: graavilohirieskaa ja lätty kera hillon ja kermavaahdon.

Esikuva ja nykyversio. Skoda Citigo, omaa sukua Volkswagen Up!, on yksinkertaisena ja edullisena autona kelpo seuraaja legendaariselle Kuppelwagenille. Kuvattu Pörröporon parkkipaikalla.

Yöjuna odottelee etelään lähtöä Kolarin asemalla. Näissä rungoissa näkee kaikenvärisiä vaunuja.

Valtatiellä 21 tehdään Kolarin ja Palojoensuun välillä parannustöitä. Kunhan työt saadaan valmiiksi, tässä kyllä kelpaa ajella.

Hettaa lähestyessäni alkaa maisemaan ilmestyä valkoista.

Ensimmäistä kertaa Näkkälän tiellä. On hienoa olla täällä!

Näkkälän parkkipaikka. Suomalaiskansalliseen tyyliin hajuraot muistetaan jättää myös pysäköitäessä.

Ensimmäisen yön leiripaikka. On vielä niin kylmää, että sääsket eivät ole lähteneet liikkeelle ja koivikon keskellä pystyy hyvin oleskelemaan. Seuraavana päivänä tilanne muuttuu.

Varhainen korento lämmittelee.

Mönkijäura Palkisoiville. Ei ehkä heti uskoisi, että eletään heinäkuuta!

Lapissa kaikki kukkii nopeasti. Lumi tulee ja menee ajallaan.

Mitä ylemmäksi nousen, sitä suurempi osa maanpinnasta on valkoisena.

Täällähän saa kahlata jo ihan tosissaan. Paikoin olisi ihan lumikenkäilykelit.

Jierstivaaran luminen rinne.

Lunta neljäkymmentä senttiä.

Tästä alkaa viimeinen nousu Jierstivaaran pohjoishuipulle.

Jalassa tottakai ArmaSkin -rakontorjuntasukat. Osta omasi blogini Kauppa -välilehdeltä!

Struven ketjun piste Jierstivaaran huipulla.

Sinne hupeni 265 korkeusmetriä runsaan puolentoista kilometrin matkalla.

Tuntureilta valuvat sadevedet ja lumien sulamisvedet kertyvät laaksoon, jossa Pöyrisjärvelle vievä mönkijäura menee.

Toisen ja kolmannen yön leiripaikkani on yksi kauneimmista ikinä.

Panoraama leiripaikalta.

4 vastausta artikkeliin ”Seitsemän huiputusta Enontekiöllä, osa 1: Palkisoivi ja Jierstivaara

  1. Anna

    Ekan kuvan linnut ovat silkkiuikun sijaan isokoskeloita; naaras ja poikasia.

    Hienoja kesämaisemia pohjoisesta, vaikka yllättävän lumista tänä vuonna onkin 🙂

    Vastaa
    1. TapaniK Artikkelin kirjoittaja

      Kovin pitkäaikaisesta ilosta ei kyllä nytkään ollut kyse – nuo lumet sulivat parissa päivässä. Muutamin paikoin tunturissa oli sitten ihan viimetalvisiakin lumia, ne olivat paljon tiiviimpiä ja myös likaisempia kinoksia.

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *