Aihearkisto: Revontulet

Tarpin ja talviteltan korkkaus

Lokakuussa avaan vihdoin pyöräretkeilykauden tälle vuodelle. Alun perin en uskonut tänä vuonna pyöräretkiä tekevänikään, koska jalat tuntuvat taas kestävän kävelemistä. Muutin kuitenkin mieleni, kun ilmaantui tarve tehdä retki niin suuren varustemäärän kanssa, että niitä en jaksaisi millään kantaa.

Ensinnäkin ostin kesällä kunnon talviteltan. Se on malliltaan Fjällräven Akka Endurance 2 – kahden hengen tunneliteltta ympärivuotiseen käyttöön. Useista eri vaihtoehdoista päädyin tähän, koska teltassa on valtava eteinen. Se on peräti 193 cm pitkä, mikä tarkoittaa, että täysikokoinen ahkio mahtuu eteiseen sisälle. Tämä tekee talviretkeilystä erityisesti tuulisissa tai lumisateisissa oloissa huomattavasti miellyttävämpää, kun ahkion voi pakata ja purkaa säältä suojassa. Kun sitten sain tästä teltasta erittäin houkuttelevan tarjouksen, ei asian kanssa tarvinnut pitempään vatuloida.

Teltan pystyttäminen pitää opetella hyvän sään aikana. Varsinkin sooloretkeilijän on varmistettava hyvissä ajoin, että majoitteen pystytys onnistuu myös huonoissa olosuhteissa. Sitä ei todellakaan opetella talven ensimmäisellä retkellä. Siispä nyt on talviteltanpystytysharjoitusretken aika.

Toinen syy pyöräretkelle on tarppi. Rupesin nimittäin tänä syksynä opettelemaan varusteiden ompelua Shelbyn järjestämällä kurssilla. Tämä kurssi on pyörinyt jo vuosia ja sen opettajana toimii saksalaissyntyinen räätälimestari, jolla on yli 30 vuoden kokemus ompelutöistä ja viimeisen vuosikymmenen ajan hän on tehnyt retkeilyvarusteita. Parempaa opettajaa ei voisi toivoa. Niinpä lähdin kurssille ja ensimmäiseksi työkseni valitsin tarpin laatimisen. Ja kun saan sen valmiiksi, on sitä lähdettävä tietysti testaamaan.

Akka painaa 3,8 kiloa ja mukaan on otettava muutakin painavaa tavaraa: talvimakuupussini painaa 2,7 kiloa ja talvella käyttämäni makuualusta sekin 1,8 kiloa. Tarppi ei ole raskas, se painaa vain 715 grammaa. Näistä ja muista viikonloppuretkellä tarvittavista varusteista kertyy reilusti yli 20 kiloa mukaan otettavaa, joten – koska ei vielä ole luntakaan – on ainoa vaihtoehtoni tehdä pyöräretki. Ja onhan se kiva saada tällekin kesälle yksi sellainen aikaiseksi!

Odotettavissa on kylmä viikonloppu – yöllä voi pakkanen hiipiä lähemmäs kymmentä astetta, eikä päivälläkään päästä monta astetta nollan yläpuolelle. En ole koskaan pyöräretkeillyt näin kylmässä, enkä viime vuosina muutenkaan harrastanut pyöräilyä kesäkelien ulkopuolella. Siksi kuljen retkeä edeltävällä viikolla töissä poikkeuksellisesti pyörällä ja yritän kokeilujen kautta päätellä, millainen vaatetus olisi retkelle oikea. Vaikka tiedän, että kylmällä säällä pyöräily on kylmää hommaa, yllätyn silti siitä, kuinka kylmää se oikeasti onkaan. Ainakin kävelemiseen verrattuna. Muutaman kokeilun jälkeen uskon löytäneeni retkelle sopivat pyöräilyvaatteet. Ja olen pahasti hakoteillä, mutta sitäpä en vielä tässä vaiheessa voi tietää.

Perjantaina työpäivän jälkeen polkaisen kotiin, pukeudun valitsemiini retkivaatteisiin ja lastaan pyörän. Pääsen matkaan viideltä iltapäivällä – tunti ja vartti ennen auringonlaskua. Ajomatkaa tälle ensimmäiselle retkipäivälle on noin 20 kilometriä, joten arvelen päivänvalon riittävän juuri sopivasti leiripaikan valitsemiseen.

Jo kymmenen kilometriä ajettuani minulle on selvinnyt, että pitemmän matkan ajaminen raskaasti lastatulla pyörällä on aivan muuta kuin neljän kilometrin pikapyrähdys kotoa töihin. Vaikka vähennän vaatetta, olen pian aivan hiessä. Erityisesti hanskat osoittautuvat aivan liian kuumiksi. Minulla käsiä yleensä palelee herkästi, joten otin mukaan hyvin lämpimät hanskat. Vielä vähän ennen lähtöä harkitsin kevyempien hanskojen mukaan ottamista, mutta pöljyyden puuskassa jätin ne kotiin.

Ajelen tuttua reittiä Oulusta Haukiputaalle. Asuin Haukiputaalla 2-vuotiaasta 22-vuotiaaksi ja olen ajanut tuon välin polkupyörällä varovaisesti arvioidenkin parisataa kertaa. Edellisen kerran ajoin Oulusta Haukiputaalle heinäkuussa 2014. Muutama paikka on siitä taas muuttunut toisenlaiseksi, mutta tunnistan silti monia asioita vuosikymmenten takaa.

Tähän retkitarinaan ei tule reittikarttaa. GPS-loggerini pahoitti mielensä, kun tallennustilaa vapauttaakseni poistin vanhat tallenteet tietämättä, että loggeri olisi vaatinut sen jälkeen vielä muitakin toimenpiteitä alkaakseen taas tallentaa reittitietoja. Ikävä oppia kaikki.

Ajelen vanhaa nelostietä (nykyinen tie 847) Kelloon saakka. Kalimeenojan sillan jälkeen käännyn vasemmalle; vanhalle Kellon tielle, joka kulkee ensin koulukeskuksen ja sitten ostoskeskuksen ohi. Pikku pätkä Kiviniemeen menevää tietä ja sitten käännyn oikealle Kellon Nuorisoseuran talon kohdalta. Yritän tähyillä, olisiko Hekkalanlahdella joutsenia. Ei ole. Tuo lammikko ei ole enää pitkiin aikoihin ollut lahti – nimi selittyy maankohoamisella: tähän on joskus kauan sitten ulottunut merenlahti, jonka ranta on ollut vanhan nelostien toisella puolella, Takkuranta -nimisellä kylällä.

Pohjois-Kellossa käännyn vasemmalle, Isonniementielle, joka muuttuu pian soratieksi. Isoniemi on sikäli erikoinen paikka Haukiputaalla, että siitä näkee ja kuulee kahta eri muotoa. Esimerkiksi Haukiputaan keskustan ja Isoniemen välinen metsäalue on joissakin kartoissa merkitty Isonniemenkankaaksi, toisissa Isoniemenkankaaksi. En ole itsekään varma, kumpaa muotoa pitäisin oikeana, joten käytän niitä sekaisin.

Soratieosuuden alkumetreillä huomaan auringon laskevan. Samalla laskee lämpötila: varttitunnissa +1 asteesta -1 asteeseen. Numeroina pieni muutos tuntuu kasvoilla selvästi. Taivas on lähes pilvetön, joten päivänvaloa tässä riittänee vielä ainakin tunniksi. Pyrin silti löytämään leiripaikan mahdollisimman pian.

Ajettuani soratietä kolmisen kilometriä näen oikealle lähtevän, pyörällä ajettavissa olevan metsätien. Lähden hakemaan leiripaikkaa sieltä. Tämä metsä on täynnä samansuuntaisia pikkuteitä, mutta hiekkaisen maaperän vuoksi niistä monet ovat ajokelvottomia ainakin tavallisella pyörällä. Maastopyörä tai fatbike olisi toki eri asia.

Metsätiellä kohtaan puolukanpoimijan. On kuulemma huono marjapaikka juuri tässä. Juttelemme hetken syksyn marjatilanteesta ja retkeilystä, ja sitten jatkamme omille tahoillemme. Ajelen metsätietä vielä muutaman sata metriä, kunnes näen vasemmalla puolellani lupaavan näköistä jäkälikköä. Pistän pyörän parkkiin ja jalkaudun tutkimaan maastoa tarkemmin. Hyvältä näyttää! Valitsen paikan, haen pyöräni sinne ja ryhdyn leiriytymään.

Retkeni ensimmäisen yön teemana on uuden tarppini kokeilu. Olen etsinyt netistä erilaisia tapoja sen pystyttämiseen, ja nyt kokeilen tapaa, jonka olen arvioinut parhaaksi. Siihen tarvitaan yksi keppi – mukana on vaellussauva tätä varten – ja seitsemän maakiilaa. Pystytys onnistuu muuten hyvin, mutta sauva on hiukan liian lyhyt. En osannut ottaa huomioon sitä, että sauvan pituudesta menee tavallaan hukkaan viitisentoista senttiä, kun tarpin pystyttää niin, että yksi kiinnityslenkki roikkuu piikki ylöspäin pystytetyn sauvan sommasta. Täytynee lisätä tarpin reunaan purjerenkaalla vahvistettu reikä, jotta tarpin saa ripustettua suoraan sauvan piikkiin. Näitä reikiä tarvitaan itse asiassa useampiakin, jotta tarpissa on valmius erilaisiin pystytyksiin yhden tai kahden vaellussauvan avulla.

Muutoin homma tuntuu toimivan. Tarpin alle jää ruhtinaallisesti tilaa, joten saan kaikki varusteeni sinne, eikä ole edes ahdasta. Lisäksi tarpin korkein kohta jää niin ylös, että mahdun hyvin istuskelemaan siellä ruokaa valmistaessani. Tässä kun olisi vielä rakotulet edessä, niin olisipa mukavaa! Sellaisesta voin kuitenkin vain haaveilla, sillä mm. A. E. Järvisen kirjoista tutut käytännöt – havulaavun teko sekä kelon tai tervaskannon polttaminen – eivät enää käy päinsä. Ja parempi näin. Nykyaikainen retkeilijä tekee asentonsa niin, ettei siitä jää maastoon minkäänlaisia jälkiä.

Illan pimetessä tähdet syttyvät taivaalle ja lämpötila laskee. Valmistan ensin päivällisen – tuttuun tyyliin puolikas annos valmisretkiruokaa ja kourallinen pikariisiä, ruokajuomaksi vettä, sekä jälkiruuaksi kaksi riviä Fazerin sinistä. Vähän myöhemmin syön vielä iltapalan: ruisleipää, kinkkupasteijaa ja kofeiinitonta kahvia. Nuo tuubissa myytävät pasteijat (kinkku tai maksa) ovat olleet aina suurta herkkuani retkillä. Ainoa vika niissä on se, että näin kylmällä ilmalla ne eivät oikein tahdo tulla tuubista ulos. Asian saa kuitenkin helposti korjattua lämmittämällä tuubia hetken aikaa vesihauteessa.

Minulla on nyt mukana kirja. Tähän aikaan vuodesta pimeä tulee aikaisin, ja kun haluan saada leirin valmiiksi päivänvalon aikana, jää siihen vielä pitkästi iltaa jotenkin kulutettavaksi. Iltalukemiseni on talviretkeilykauden läheisyyteen soveliasta: Christer Bouchtin Lähdin etelämantereelle. Lueskelun lomassa lämmitän pannullisen vettä, jonka laitan termospulloon. Onpahan sitten aamukahvivesi valmiiksi kuumaa, eikä tarvitse ensi töiksi ruveta sitä lämmittämään.

Kun maltan keskeyttää syömisen ja lukemisen, vilkaisen taivaalle. Pohjoisen suunnalla kajastaa heikko revontulivyö, joka voimistuu nopeasti. Otan kameran esille ja etsin jalustaksi sopivan kannon. Saan muutamia oikein onnistuneita otoksia sekä tähtitaivaasta että revontulista.

Kun taivaan valot lopulta hiipuvat, pesen hampaat ja valmistaudun yöpuulle. Kaivaudun syvälle makuupussiin ja luen vielä muutaman sivun kirjaa. Juuri nukkumaan ruvetessani lentää kurkia leirini ylitse. Yksi niitä ainakin on, ehkä enemmänkin. Ääni vain kuuluu, mitään en pimeydestä erota.

On muuten aika hienoa ruveta nukkumaan niin, että voi viimeiseksi ennen silmien sulkemista katsella tähtitaivasta.

Perjantain ajomatka: 22 km.

Tähän asentoon pystytetty tarppi kestänee kohtalaisesti tuultakin, kunhan majoitteen pystyttää matala pää tuuleen päin.

Tähän asentoon pystytetty tarppi kestänee kohtalaisesti tuultakin, kunhan majoitteen pystyttää matala pää tuuleen päin.

Perjantai-illan tähtitaivas.

Perjantai-illan tähtitaivas.

Tarppini revontulien alla.

Tarppini revontulien alla.

Reposet vaeltavat vauhdilla pitkin pohjoista taivaanpuoliskoa. Puolen minuutin valotusajoilla on hieman vaikeaa pysyä perässä.

Reposet vaeltavat vauhdilla pitkin pohjoista taivaanpuoliskoa. Puolen minuutin valotusajoilla on hieman vaikeaa pysyä perässä.

Illan revontulinäytelmä on lyhyt, mutta kiihkeä. Taivaalla tapahtuu koko ajan.

Illan revontulinäytelmä on lyhyt, mutta kiihkeä. Taivaalla tapahtuu koko ajan.

Näytöksen päättää pieni häivähdys punaista. Tämän jälkeen taivaan tulet sammuvat ja kulkijan on aika mennä nukkumaan. Tämä ja muut taivaskuvat tässä tarinassa ovat muuten luomukuvia: ei muuta käsittelyä kuin vasemman alanurkan vesileima.

Näytöksen päättää pieni häivähdys punaista. Tämän jälkeen taivaan tulet sammuvat ja kulkijan on aika mennä nukkumaan. Tämä ja muut taivaskuvat tässä tarinassa ovat muuten luomukuvia: ei muuta käsittelyä kuin vasemman alanurkan vesileima.

Aamuyöllä käväisen hereillä viiden aikaan. Katson lämpömittariani, joka on tarpin alla, noin puolen metrin päässä kasvoistani. -7 astetta. Tulikin ihan kunnon pakkanen. Vaikka makuupussini on hyvin lämmin talvipussi, palelen hiukan. Tätä olen ihmetellyt aikaisemmillakin pakkassään retkilläni. Nyt vihdoin keksin syyn: olen ostanut väärän kokoisen pussin. Tämä on liian iso, tai minä olen liian pieni. Jos laitan itseni pussiin niin, että pääpuoli on kohdallaan, jää jalkopäähän jalkaterän pituuden verran tyhjää tilaa. Sen lämmittämiseen ei jalkojeni tuottama lämpö riitä, joten pussin pää on jatkuvasti kylmä. Jos taas laitan jalat ihan perille asti, ja pään edelleen kohdalleen, jää pussi siltä väliltä sykkyrälle. Sekään ei ole hyvä. Päätän hankkia uuden, oikean kokoisen talvipussin. Ja tällä kertaa ostan untuvapussin.

Torkun vielä muutaman tunnin ja kellon lähestyessä yhdeksää ryhdyn aamutoimiin. Vielä makuupussissa loikoillen puputan muutaman kinkkupasteijaleivän ja rivin suklaata. Retkellä on kivaa, kun saa aamupalallakin suklaata. Aamiaisen jälkeen levitän makuupussin ja -alustan tuulettumaan. Suojatakseni makuualustaa risuilta ja maanpinnan kosteudelta minulla on ollut Fjellduken majoitteeni lattiana. Sen päällä on myös hyvä tuulettaa makuupussi.

Retkelle lähtiessäni pakkasin tavarat niin, että leirin pystyttämiseen tarvittavat olivat pyörän etusivulaukuissa. Näin saatoin ottaa ne nopeasti esille ilman, että tarvitsi purkaa koko kuormaa takasivulaukkujen päältä. Minullahan on nyt sivulaukkuihin pakattujen tavaroiden lisäksi kolme isoa lieriötä mukana: makuupussi, makuualusta ja talviteltta. Nyt pakkaan tavarat hieman erilaiseen järjestykseen: etulaukut täyttyvät jälleen päivän aikana tarvittavista varusteista ja mm. tarppi saa mennä takalaukkuun. Sitähän en tällä retkellä enää tarvitse.

Koska en ole tänä vuonna käynyt pyöräretkillä, on rutiini hieman hukassa. Siksi aamutoimet pakkaamisineen kestävät tänään lähes kaksi tuntia, kun normaalisti pääsen liikkeelle puolessatoista tunnissa. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että en ehdi kauaskaan leiripaikastani ennen kuin on lounasaika. Niinpä pysähdyn jo muutaman kilometrin ajettuani Annanmäen laavulle.

Lounaan jälkeenkään en vielä aja kovin pitkälle. Käyn tapaamassa vanhempiani, jotka asuvat edelleen lapsuuden kotitalossani Haukiputaalla. Täytän samalla vesipullot, joita minulla on mukana kolmen litran edestä. Sitten on vielä litran termospullo, jonka täytin illalla ja johon lisäsin vielä aamulla hieman vettä. Vaikka on viileää, on nestettä silti saatava riittävästi.

Vanhempieni talon pihasta lähtö tuo mieleen muistoja. Tältä samalta pihalta lähdin heinäkuussa 1980 elämäni ensimmäiselle pyöräretkelle. En uppoudu tässä muistoihini tämän enempää, sillä olen kertonut pyöräretkeilijän historiani jo toisaalla tässä blogissa.

Lopulta pääsen matkaan. Nyt tämä pyöräretki oikeastaan vasta alkaa. Ajelen ensin muutaman mutkan kautta, sillä haluan käydä katsomassa vielä eräitä lapsuudesta ja nuoruudesta tuttuja paikkoja. Sitten palaan vanhan nelostien vartta kulkevalle pyörätielle ja jatkan matkaani pohjoiseen.

Vähän ennen Iihin saapumista minut ohittaa perävaunullinen traktori. Kuljettaja heilauttaa kättä ja vastaan tervehdykseen. En aja aivan Iin keskustaan saakka, vaan käännyn Sorosen risteyksestä kohti Yli-Iitä. Kartan mukaan tie menisi oikein mukavasti ja suoraan jokivarteen, mutta ähäkutti: radan yli ei pääse. Tämähän kyllä selviää karttaa tarkkaan lukemalla, mutta enpä ollut niin huolellinen. Onneksi asiasta kerrotaan sentään umpikujaa osoittavalla liikennemerkillä kuutisensataa metriä ennen oletettua radanylityspaikkaa.

Jos olisin liikkeellä rinkan kanssa, olisi kiusaus radan ylittämiseen tuosta kohdasta suuri. Onneksi nyt ei tarvitse edes miettiä asiaa. Kyseinen radanylityskohta on nimittäin erittäin vaarallinen: parisataa metriä etelämpänä rautatiessä on jyrkähkö mutka, jonka takaa 140 km/h ajava juna saattaa yllättää varomattoman kulkijan. Tuossa vauhdissa juna kulkee joka sekunti 40 metriä. Radan ylittäminen paikasta, jossa ei ole tasoristeystä, kestää nopeimmillaankin viitisentoista sekuntia, jos lasketaan aika siitä, kun ruvetaan kiipeämään ratapenkalle siihen, kun ollaan vastaavassa paikassa radan toisella puolella. Viidessätoista sekunnissa sataaneljääkymppiä kulkeva juna etenee 600 metriä, eikä tuossa kohdin ole välttämättä näkyvyyttä niin kauas.

Ja vaikka radan ehtisikin ylittää turvallisesti juuri ennen junan tuloa, aiheuttaa jokainen radan lähistöllä seikkaileva tomppeli veturinkuljettajalle ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Joten eiköhän sovita niin, että ylitetään ne rautatiet vain luvallisista paikoista. Aina.

Joudun ajamaan nyt Iissä pitemmän lenkin kuin olin alun perin ajatellut. Vaikka lisämatka hieman harmittaakin, olen myös mielissäni, sillä nyt näen Iistä paikkoja, joissa en muuten tulisi käyneeksi. Aikaahan minulla on, koska näiden lisämutkienkin kanssa päivän kokonaisajomatka ei ylittäne kuuttakymmentä kilometriä. Toki siinäkin on tekemistä, kun pyöräilykuntoni on lajin vähäisen harrastamisen vuoksi tällä hetkellä todella heikko.

Ajelen Iijoen eteläpuolista tietä, joka on nimeltään Maalismaantie, Lavalammentien risteykseen asti. Tästä alkaa retken seuraava soratieosuus. Tie on selvästi vasta kunnostettu. Se on huomattavasti leveämpi kuin odotin, mutta onneksi kunnostuksesta on kuitenkin sen verran aikaa, että enimmät irtokivet ovat lentäneet tien reunoille ja ajourat ovat kovalla savipinnalla. Vielä sentään osataan tehdä tällaisiakin sorateitä, eikä pelkkiä kuulalaakerisorarännejä.

Alkaa taas tulla nälkä. Mietin, mitä tekisin. Ajaisinko perille asti ja söisin päivällisen siellä, vai pysähtyisinkö jo aiemmin. Päätän pysähtyä. Kokemus on osoittanut, että jos retkellä on vaihtoehtoina syödä joko aikaisemmin tai myöhemmin, kannattaa aina syödä aikaisemmin. Silloin jaksaa paremmin.

Olen huomannut karttaa tutkiessani, että ajoreittini varrella, Isokankaalla, on erotusaita. Ollaan Kiimingin paliskunnan alueella, joka on yksi Suomen eteläisimmistä paliskunnista. Idempänä poronhoitoalue jatkuu vielä kauemmas etelään, mutta täällä Perämeren rannikolla se loppuu Kiiminkiin. Haluaisin käydä tuolla erotusaidalla, joten jospa pitäisin päivällistauon siellä.

Erotusaidalla käydäkseni minun pitää poiketa Lavalammentieltä 400 metrin päähän. En kuitenkaan pääse kuin vähän toistasataa metriä, koska tie on poikki. Tien molemmin puolin on tuossa kohtaa suo, joka on tulvinut tien yli niin, että tie katoaa veden ja jään alle. En siis pääsekään erotusaidalle, mutta pidän silti päivällispaussin tässä. Siirryn tieltä vähän sivummalle ja rupean valmistelemaan ateriaani. Se ei ole tälläkään kertaa monimutkainen operaatio, sillä termarissa on vielä kuumaa vettä jäljellä.

Ruuan hautuessa kävelen vauhdikkaasti edestakaisin. Jalkojani nimittäin palelee. Lämmönsäätely on tässä säässä pyöräillessä kokemattomalle huomattavasti vaikeampaa kuin lämpimänä vuodenaikana. Tänään lämpötila ei ole noussut kolmea astetta ylemmäs, mutta silti hikoilen ajaessani, ja kun yritän viilentää oloa avaamalla takin vetoketjua, tuntuu kylmä ilma epämukavalta. Jalkaterät, jotka minulla muutenkin palelevat herkästi, tuntuvat puolestaan jäähtyvän ihan kunnolla. Jostain syystä vasen jalkani tuntuu kylmemmältä kuin oikea. Olen huomannut tämän monesti muulloinkin. Ehkä siinä on vielä heikompi verenkierto kuin oikeassa jalassa.

Osasyynä näihin säätövaikeuksiin on vaatevalinta, joka meni monista kokeiluista huolimatta pieleen. Sain viikolla työmatkapyöräilyn yhteydessä väärän kuvan tarkenemisesta ja otin liian tiiviit housut ja takin mukaan. Kyllä nämäkin hengittävät, mutta eivät tarpeeksi. Koitanpa muistaa tämän, jos vielä erehdyn tekemään pyöräretkiä näin kylmällä säällä.

Saan jalat lämpimiksi ja lämmin ruoka tuntuu yhtä hyvältä kuin aina. Juon vielä kupillisen kahviakin. Yksi auto kääntyy erotusaidalle vievälle tielle. Se pysähtyy hieman ennen tulvakohtaa. Kuljettaja kerää rohkeutta ja lähtee sitten ajamaan. Jäät rutisevat renkaiden alla. Kolmen metrin jälkeen rohkeus loppuu, auto pysähtyy ja lähtee sitten peruuttamaan. Pyörät sutivat hieman, mutta saavat sitten pitävän otteen tien pinnasta. Auto peruuttaa vähän matkaa, kääntyy tiellä olevalla levikkeellä ja lähtee sitten pois. Olisiko ollut samanlainen utelias kulkija kuin minäkin.

Syöntitaukoni oli oikea-aikainen, sillä aurinko laskee pian ja lämpötila alkaa nopeasti laskea. Tänään mennään pakkaselle jo ennen auringonlaskua ja taivas on jälleen pilvetön. Se näyttää aivan samalta kuin tammikuisina pakkaspäivinä, mutta lumeton maisema paljastaa, että eletään vielä syksyä.

En ole ottanut juurikaan kuvia ajomatkan aikana. Minulla ei nyt ole reppua mukana, vaan kamerakin on etusivulaukussa. Sen kaivaminen sieltä on sen verran vaivalloista, että kuvat jäävät ottamatta. Toisaalta ei tässä ajomatkan aikana nyt niin kuvauksellisia asioita ole tapahtunutkaan.

Ajoitukseni menee tänään samalla tavoin kuin eilen: saavun leiripaikkaani hieman auringonlaskun jälkeen. Tänäänkin saan pystyttää uuden majoitteen ensimmäistä kertaa: vuorossa on uusi talvitelttani Fjällräven Akka Endurance 2. Se on tunnelimallinen teltta, jossa on kolme kaarta. Näin helpoissa olosuhteissa teltan voisi pystyttää miten vain, mutta haluan harjoitella pystytyksen niin kuin tekisin sen avotunturissa talvella. Levitän teltan auki ensiksi niin, että saan kuviteltuun tuuleen päin olevan päädyn kahdella kiilalla maahan kiinni. Tämän jälkeen laitan kaaret paikalleen (talvikäytössä kaaret olisivat yhtä liitoskohtaa lukuunottamatta kokoon teipatut ja puoliksi kaaritunneleissa, mikä helpottaa pystyttämistä huomattavasti), ja sitten siirryn teltan toiseen päähän ja nostan majoitteen pystyyn kiinnittäen samalla tämän päädyn maahan. Sitten laitan teltan kaikista kiinnityspisteistään maahan kiinni.

Jos ensimmäisen yön majoitteeni oli vaatimaton, niin nyt otetaan vahinko takaisin korkojen kera: uusi erämaakaksioni on kerrassaan hulppea! Kaikki tavarani mahtuvat vaivatta teltan nukkumatilaan, mutta siirrän tyhjät sivulaukut kuitenkin eteisen puolelle yöksi. Tämä on kahden hengen teltta, mutta vaativissa talviolosuhteissa tällainen on sopiva yksin liikkuvalle. Kaksin liikkuvat ottaisivat sitten majoitteekseen kolmen hengen teltan. Näin toimittaessa riittää teltassa tilaa paitsi nukkumiseen, myös mm. lumen sulatukseen, ruuan laittoon ja vain oleskeluun. Avotunturissahan saattaa joskus sää äityä niin ankaraksi, että on viisasta pysyä paikallaan ja odottaa parempia olosuhteita. Silloin on hyvä, jos seinät eivät kaadu päälle.

Teltan pystytettyäni ja tavarat sinne järjestettyäni ryhdyn viettämään iltaa eiliseltä tutulla tavalla: luen kirjaa, kirjoitan muistiinpanoja vihkoon, syön pasteijaleipiä ja juon kahvia – jälleen sitä kofeiinitonta, ettei yöunet mene – välillä käyn ulkona ja otan taas kuvia tähtitaivaasta. Revontulia ei tänään ole tarjolla. Valmistan myös termospullollisen kuumaa vettä aamua varten.

Vihkostani löytyy tältä illalta merkintä: ”Nautin olostani ja alan kaivata talviretkelle. Olisiko marraskuussa jo lunta?”. Onhan sitä lunta, mutta missä, onkin kokonaan toinen juttu. En usko lähteväni seuraavalla retkellä minnekään kovin kauas. On siis viisainta valmistautua henkisesti siihen, että ainakaan ennen joulukuuta ei lumille päästä. Eikä välttämättä edes silloin, sillä samana päivänä, kun tätä kirjoitan (retken jälkeinen maanantai), olen lukenut netistä, että alkutalvesta odotetaan keskimääräistä lämpimämpää. Pöh.

Lauantain ajomatka: 60 km.

Kurkistus ulos tarpin alta lauantaiaamuna.

Kurkistus ulos tarpin alta lauantaiaamuna.

Tarppileirini päivänvalossa.

Tarppileirini päivänvalossa.

Pyörä on saanut kauniin kuorrutuksen yön aikana.

Pyörä on saanut kauniin kuorrutuksen yön aikana.

Nostalgiakuva Haukiputaalta. Tältä pihalta alkoi pyöräretkeilijän taipaleeni 35 vuotta sitten.

Nostalgiakuva Haukiputaalta. Tältä pihalta alkoi pyöräretkeilijän taipaleeni 35 vuotta sitten.

Iin eteläpuolella pyörätie on tehty vanhan nelostien paikalle. Yhdessä kohdassa on tien alkuperäinen leveys vielä näkyvissä.

Iin eteläpuolella pyörätie on tehty vanhan nelostien paikalle. Yhdessä kohdassa on tien alkuperäinen leveys vielä näkyvissä.

Tie erotusaidalle on poikki.

Tie erotusaidalle on poikki.

Auringonlaskun hetki lauantaina. Pilvetön taivas enteilee jälleen kylmää yötä.

Auringonlaskun hetki lauantaina. Pilvetön taivas enteilee jälleen kylmää yötä.

Iltaruskoa Onkamonselän hiekkakuoppalammilla.

Iltaruskoa Onkamonselän hiekkakuoppalammilla.

Erämaakaksioni ensimmäistä kertaa pystytettynä.

Erämaakaksioni ensimmäistä kertaa pystytettynä.

Kaikki tavarat mahtuvat hyvin tänne herrasväen puolelle. Siirrän sivulaukut kuitenkin yöksi eteiseen.

Kaikki tavarat mahtuvat hyvin tänne herrasväen puolelle. Siirrän sivulaukut kuitenkin yöksi eteiseen.

Lähes kaksi metriä pitkä eteinen. Tässä kelpaa sitten talvella pakata ahkio ennen liikkeellelähtöä.

Lähes kaksi metriä pitkä eteinen. Tässä kelpaa sitten talvella pakata ahkio ennen liikkeellelähtöä.

Otava lauantai-illan tähtitaivaalla. Ei reposia, mutta kelpaa tämäkin.

Otava lauantai-illan tähtitaivaalla. Ei reposia, mutta kelpaa tämäkin.

Retken toinen yö sujuu hyvin ilman palelua, kun työnnän jalat pussin perälle saakka. Tässä tosin on se huono puoli, että pää meinaa hautautua liian syvälle pussin pääpuolen aukkoon, minkä seurauksena hengitysilman kosteus kastelee pussin pinnan märäksi. Se tosin ei nyt paljoa haittaa, koska pussi pääsee tämän päivän jälkeen taas varastoon kuivumaan.

Aamu on aurinkoinen ja otan muutaman kuvan kirkkaassa valossa kylpevästä maisemasta. Ihailen sinistä erämaakaksiotani vielä joka suunnasta ennen kuin maltan ruveta purkamaan leiriä. Taivas on suurelta osin pilvetön ja on aivan tyyntä. On sellainen sää, että jos nyt olisi kesä, ja olisin pitkällä matkalla, olisi helppo tehdä päätös lepopäivän pitämisestä. Nyt en voi kuitenkaan jäädä nautiskelemaan, sillä on retken viimeinen päivä ja edessä on vielä 35 kilometriä poljettavaa. Kamppeet kasaan ja matkaan siis, Kiimingin kautta Ouluun.

Nämä retkien viimeiset päivät ovat aina enemmän tai vähemmän pakkopullaa, kun jäljellä on vain ne pakolliset kilometrit kotiin ja siellä sitten varusteiden purkaminen, kuivattaminen ja muu huolto. Retki on ollut oikein onnistunut, mutta en silti kykene enää pääsemään kunnon tunnelmaan. Auringonpaiste, joka muutoin olisi oikein mukava asia, ja kohentaisi mielialaa, on tänään yksinomaan ärsyttävä. Valopallo paistaa niin matalalta, että se osuu silmiin pyöräilykypärän lipan alta. Se paistaa kuitenkin niin kirkkaasti, että on pidettävä aurinkolaseja. Silloin kasvoihin osuva paiste heijastuu lasien sisäpinnasta niin, että välillä en näe mitään muuta kuin tuon heijastuksen. Kulkusuuntanikin muuttuu juuri hankalasti niin, että vaikka aurinko päivän mittaan kiertyy taivaalla, se paistaa koko ajan vastaan.

Ärtymykseni ei johdu vain auringosta. Toinen, ja tärkeämpi syy on väsymys. Kuten totesin jo edellä, on pyöräilykuntoni tänä syksynä heikko, ja vaikka tämä reissu ei ole ollut kilometreinä mitattuna mitenkään pitkä, on se rapakuntoiselle pyöräilijälle melkoinen rasitus. Vaan mitäs läksit, kuten tv:stä tuttu Kikkeliskokkelis-mies kysyisi.

Niin. Edellisellä retkelläni vaivoina olivat märät kengät ja alkava flunssa kuumeineen. Nyt huonosta pyöräilykunnosta johtuva väsymys. Seuraavasta retkestä kannattaisi varmaan tehdä kevyt ja leppoisa. Mitenkäs sellaisia tehtiinkään?

Sunnuntain ajomatka: 35 km.

Erämaakaksio päivänvalossa.

Erämaakaksio päivänvalossa.

Yöllä on ollut jälleen reippaasti pakkasta.

Yöllä on ollut jälleen reippaasti pakkasta.

Aamuaurinko haihduttaa hiljalleen lammen pinnalta kohonnutta sumua.

Aamuaurinko haihduttaa hiljalleen lammen pinnalta kohonnutta sumua.

Sunnuntaiaamun rauhaa.

Sunnuntaiaamun rauhaa.