Aihearkisto: Tarppi

Lumikenkäilyretki Vasikkasuolle

Neljä viikkoa hiihtoloman jälkeen on taas päästävä retkelle. Retkillä tulee usein mieleen asioita, joita tekisi mieli joskus kokeilla. Tätä retkeä suunnitellessani koitan palauttaa näitä mieleeni.

Talviretkeilykauden avausreissulla Rokualla mietin, että joskus voisin lähteä lumikenkäilyretkelle niin, että kuljettaisin tavarat ahkion sijaan rinkassa. Minäpä teen nyt sellaisen retken.

Olen myös ajatellut, että tämänkin talven aikana voisin yöpyä ainakin kerran omatekemän tarpin alla; kahdesti olen sitä tähän mennessä majoitteena käyttänyt, ja louteen muotoon pystytettynä se on ollut varsin passeli majoite. Minäpä teen nyt sellaisen retken.

Olen myös muistellut, että Oulussa on ainakin kolme paikkaa, joissa tiedän olevan riekkoja: Vasikkasuo, Kotasuo ja Kuovisuo. Kahdelta ensiksimainitulta paikalta minulla on omakohtaisia jälki- ja äänihavaintoja, Kuovisuon riekoista olen jostain lukenut. Näin keväällä riekot saattavat olla laulutuulella, joten niitä voisi juuri nyt olla mahdollista havaita. Minäpä teen nyt sellaisen retken.

Hiihtolomalla pohdin myös makuupussiasioita. Untuvapussini on hyvin lämmin, jopa liian lämmin pikkupakkasilla. Sellaisilla yöpyessäni voisin joskus kokeilla kahden sisäkkäisen kesäpussin yhdistelmää. Minäpä teen nyt sellaisen retken.

Siinähän sitä jo onkin lähtökohtia yhdelle retkelle. Yksi asia, jota nyt ei ole tarpeellista sisällyttää retkeen, on pitkä matka. Sen vuoksi suunnittelen tästä vain yhden yön pituisen retken, ja siihenkin hyvin lyhyet matkat sekä lähtöpaikasta yöpymispaikalle että yöpymispaikalta määränpäähän. Koska mukana ei ole ahkiota, voin käyttää siirtymiin julkisia kulkuneuvoja. Se asettaa omat rajoituksensa lähtöpaikalle ja määränpäälle, mutta koska yksi mahdollinen riekkopaikka sijaitsee Vasikkasuolla, jonne on lähimmältä linja-autopysäkiltä vain muutaman kilometrin matka, ei tästä rajoituksesta ole minulle minkäänlaista haittaa.

Loue on näppärä ja kevyeksikin mielletty majoite. Pieni vaellustelttani, Tarptent Moment DW, on sekin niin kevyt, että varsinaiseen grammanviilaukseen en tällä keinoin pääse. Tarppini painaa 715 grammaa. Käytän sen kanssa mielelläni jonkinlaista maavaatetta (tällä retkellä mukaan lähtee Savotan avaruuspeite, 330 grammaa) ainakin näin talvella estämässä lumen pääsy varusteisiin. Louteen alla on myös kylmempää kuin umpinaisessa teltassa, minkä vuoksi mukaan pitää ottaa lämpimämpi makuupussi tai enemmän vaatetta. Tarptent painaa 1100 grammaa, joten kokonaisuutena se tulee kevyemmäksi kuin tarppi. Mutta onhan omatekemässä majoitteessa toki ihan oma tunnelmansa.

Aloitan retkeni myöhään: lähden kotoa vasta kuudelta. Maasto-osuus alkaa tutusta paikasta, Takumaantien itäpäästä, Jäälin Shellin kohdalta, Jäälinjärven pysäkiltä – monta tapaa nimetä sama paikka. Tästä olen lähtenyt retkelle monta kertaa, koska paikkaan on helppo tulla linja-autolla ja siitä on varsin lyhyt matka mukaviin maastoihin.

Nyt lähden kulkemaan kohti hiekkakuoppien välistä kannasta. Alkumatkasta pärjään vielä ilman lumikenkiä, vaikka iltapäivällä alkanut lumisade onkin muuttanut maiseman jälleen talviseksi. Kannakselle päästyäni laitan läpsyttimet kuitenkin jo jalkaan, sillä pehmeää lunta on tässä jo enemmän, ja se on epätasaista, joten tavallisilla kengillä käveleminen on epämukavaa.

Kuoppien länsipuolelle päästyäni siirryn umpihankeen. Tosiaan umpihankeen. Lunta on tässä puolisen metriä, eikä hankikannosta ole tietoakaan. Jokainen askel on otettava varoen, kun ei voi tietää, uppoaako lumikenkä kymmenen vai viisikymmentä senttiä. Lämpötila on kuluvalla viikolla pysytellyt enimmäkseen plussan puolella, eivätkä pienet yöpakkaset ole ehtineet jäädyttää päivän aikana soseutunutta lunta takaisin kantavaksi hangeksi. Metsäsuksilla täällä saattaisi pärjätä hiukan paremmin, mutta ei tässä soseessa kyllä mikään kumivenettä pienempi kellu.

Muutama vuosi sitten, kun toimin amerikkalaisen jalkapallon juniorivalmentajana, aloitimme treenit aina lämmittelyllä, johon usein sisältyi polvennostojuoksua. Tänään saan oman osuuteni tuosta lajista – tosin ikäni mukaisella arvokkuudella hitaammin suoritettuna, kilon lisäpaino kummassakin jalassa ja seitsemäntoista kilon lisäpaino selässä.

Eteneminen on ihan mahdottoman raskasta, kun jokaisen askeleen jälkeen nostan jalan lumikenkineen puolimetrisestä nuoskalumesta ylös, siirrän sen niin pitkälle eteen kuin kohtuudella yletän, sitten vaihdan painon etummaiselle jalalle, joka tässä vaiheessa solahtaa jonnekin lumihangen uumeniin, ja sitten teen saman taas toiselle jalalle. Sauvat toki nekin uppoavat lumeen ihan kiitettävästi. Normaali ihminen saattaisi tällaisessa tilanteessa ruveta päästelemään ärräpäitä, mutta minua tämä alkaa naurattaa. Haasteista pitävä retkeilijä sai taas ansionsa mukaan.

Vasikkasuon alueella sijaitsee mahdollisesti Suomen suurin kalliolouhos. Alueella myös varastoidaan jätevedenpuhdistamon jätelietettä. Näistä jompikumpi tai molemmat lienevät syynä alueella leijailevaan hienojakoiseen pölyyn, joka tekee lumihanget harmaiksi ja saa jälkeni näyttämään siltä kuin pinnan alla olisi todella märkää sohjoa (katso kuvat jäljempänä). Tämä on vahinko, sillä ilman tätä haittaa alue olisi mitä mainiointa retkeilymaastoa.

Lumipeitteen paksuus vaihtelee, kuten näin keväällä usein käy. Forecan lumensyvyyskartan mukaan Oulussa on nyt tasan 50 senttiä lunta – maastossa lumipeitteen paksuus vaihtelee nollan ja seitsemänkymmenen sentin välillä.

Riekkojahdin kannalta olosuhteet eivät ole optimaaliset. Lumisade on peittänyt kaikki lumen pinnalla mahdollisesti olevat jäljet. Kun pysähtelen tasaamaan hengitystä ja pulssia, kuuntelen, kuuluisiko jostain päin kuukerrusta. Ei kuulu, mutta yhdessä kohtaa näen matalalla lentävän linnun, joka kokonsa, värityksensä ja lentotyylinsä puolesta voisi olla riekko. Muutan etenemissuuntani päästäkseni mahdollisimman lähelle paikkaa, jossa lintu oli. Eihän se välttämättä ole ollut lumen pinnalla lähimaillakaan, mutta parempaakaan johtolankaa minulle ei tarjoudu. Tämäkin johtaa vesiperään – en löydä jälkiä enkä havaitse koko illan aikana mitään muutakaan riekkoihin viittaavaa.

Lumisade on loppunut ja taivas alkaa kirkastua. Matalalla olevan auringon säde löytää tiensä pilvien ja puiden välistä kulkijan silmiin asti. Auringonlasku tosiaan lähestyy ja alan suunnitella leiriytymistä. Olisi kiva valita paikka valoisassa.

Eteneminen on ollut aivan käsittämättömän hidasta. En taida päästä edes avosuolle asti. Etsin hieman avaramman paikan, josta rupean katselemaan sopivaa puuta, johon voisin virittää louteen huippunarun. Voisin pystyttää sen myös vaellussauvan avulla, mutta aiemmilla kokeilukerroilla olen havainnut puuhun ripustamisen paremmaksi vaihtoehdoksi. Siinä ripustuskorkeutta vaihtelemalla voi helposti säätää, kuinka leveäksi louteen oviaukko jää. Nyt on hyvin kosteaa, eikä yöllä ole tulossa kovasti pakkasta, joten haluan majoitteeni avaraksi. Silloin ilmanvaihto pysynee riittävänä eikä kondensaatio muodostu ongelmaksi.

Laskevan auringon valo värittää iltapilvet kaikkiin mahdollisiin punaisen ja oranssin sävyihin. Samalla toisessa suunnassa väistyvä pilvipeite tuo näkyviin kuun ja vähitellen myös tähdet alkavat syttyä taivaalle.

Louteen pystytykseen ei kauaa mene. Kerään käden ulottuville vielä riittävästi lunta – kun nyt kerran on satanut aivan uutta, käytän sitä mieluummin kuin alempana olevia harmaita kerroksia. Valmistan päivällisen kotoa termarissa tuomastani kuumasta vedestä, Real Turmat -retkiruuan puolikkaasta ja pikariisistä. Tutkin gps-reittitallennettani. Sen mukaan olen edennyt tämän illan aikana 2,3 kilometriä keskinopeudella 1,2 km/h. Ilmankos se auringonlasku tuli niin pian.

Taivaan kirkastuttua ilma kuivuu ja kylmenee. Minulla on louteessani mukava olo: olen sujauttanut jalat makuupussiin ja ylävartaloa lämmittää parin ohuemman kerroksen päällä oleva tosilämmin Devold -villapaita. Päivällisen syötyäni pidän pienen tauon, sulatan lumesta uutta vettä ja sitten syön vielä iltapuuron. Yhdentoista aikaan sammutan valot ja käyn nukkumaan.

Retken reitti (2,3 km suuntaansa).

Alkumatka lumisateista metsätietä pitkin.

Hiekkakuoppien välinen kannas.

Nollakelissä satava lumi on tahmeaa ja tarttuu joka paikkaan…

… varsinkin lumikenkien pohjiin.

Jäljet näyttävät siltä kuin pinnan alla olisi tosimärkää sohjoa. Kyse ei kuitenkaan ole sohjosta, vaan pölylaskeuman harmaannuttamasta lumesta.

Retken upottavimmassa paikassa lunta on seitsemänkymmentä senttiä. Läpsyttimet uppoavat siihen lähes pohjaa myöten.

Auringonlaskun lähestyessä taivas alkaa kirkastua ja ilta-aurinko pääsee kurkistamaan metsään.

Ennen leiriytymistä tarkistan vielä tämän pikkusuon riekonjälkien varalta. Mitään en löydä.

Iltapilvet tulessa hetki ennen auringonlaskua.

Herään yön aikana muutaman kerran ja ihmettelen ympärillä näkyvän maiseman valoisuutta. Täysikuu on enää muutaman päivän päässä. Tällaista en pääse koskaan teltassa yöpyessäni näkemään – ei sieltä viitsi könytä ulos, vaikka näkymä olisikin palkitseva.

Aamulla paistaa aurinko, ja koska olen pystyttänyt louteeni tuuliennusteen mukaisesti matala pää luoteen suuntaan, on oviaukko aamuauringon suunnassa. Mikäs tässä on auringonpaisteessa aloittaa aamutoimet. Valmistan aamupuuron jälleen termariveteen – käyttämäni Isosteel Duo -termospullo on iso ja painava, mutta tärkein ominaisuus eli eristyskyky on huippuluokkaa. Kun pullon illalla täyttää kiehuvalla vedellä, on se vielä aamulla niin kuumaa, ettei sitä jäähdyttämättä pysty juomaan.

Sulatan samalla lisää lunta. Vaikka olen kerännyt lumen eilen sataneesta uudesta kerroksesta, on siinäkin jo pölylaskeumaa niin paljon, että pannun pohjalle kertyy tummaa sakkaa. Olen ottanut mukaan kahvisuodattimen, mutta pöly on niin hienojakoista, että osa siitä pääsee suodattimestakin läpi. Onneksi saasta on niin painavaa, että se laskeutuu astian pohjalle ja kun veden kaataa varovasti astiasta toiseen, saa käyttöönsä suhteellisen puhdasta vettä.

Aamupalan syötyäni lähden kokeilemaan, onko yöpakkanen kovettanut hangen kantavaksi. Asia tulee selväksi jo ensimmäisellä askeleella: ei ole. Lumikengät uppoavat lumeen aivan samalla tavoin kuin eilen. Hylkään alkuperäisen reittisuunnitelman jatkaa tästä avosuon kautta Takumaantielle ja sieltä takaisin linja-autopysäkille. Ei tässä kannata jatkaa enää riekkojahtia edes äänten toivossa, koska Takumaantiellä kuuluu olevan mopoilijat päristelemässä. Minulla on äänitysvälineet mukana, kun toivoin saavani edes jotain luontoääniä tallennettua, mutta en minä mopon pärinää siihen taustalle halua.

Ryhdyn pakkaamaan kamppeitani ja sitten lähden kotimatkalle. Riekot jäävät nyt löytämättä, mutta retken muut tavoitteet – lumikenkäily rinkan kanssa, louteessa yöpyminen ja kahden kesämakuupussin käyttäminen sisäkkäin – ovat toteutuneet ja kaikki osoittautuivat käyttökelpoisiksi. Kolme neljästä ei ole huono saldo.

Pölylaskeumaa vesipannun pohjalla. Tämän verran sitä kertyy yhteen vesilitraan tarvittavan lumen sulatuksesta.

Aamumaisema #1.

Aamumaisema #2.

Omatekemä tarppi louteeksi pystytettynä.

Neliönmuotoinen kangas ei laskeudu ihan kauniisti. Tässä käytössä parempi lopputulos edellyttäisi ketjukäyrän huomioonottamista kankaan muodoissa. Nukkumiseenhan nuo kurtut eivät vaikuta.

Aamun hankikantokokelu. Ei kanna.

Paluumatka omia jälkiä pitkin.

Lumen harmaudesta huolimatta maisema on kaunis.

Aurinkoisimmista paikoista lumi on jo huvennut.

Läps läps läps.

Pohjavedellä täyttynyt hiekkakuoppa. Vastarannalla on hieno hiekkapohjainen uimaranta.

Taivaalle muodostuvat pienet poutapilvet tuovat tunnelmaan häivähdyksen lähestyvää kesää.

Tästäkin retkestä syntyi myös video.