Aihearkisto: Lähiretki

Hellepäivän metsäretki

Heinäkuun lopulla on jälleen päästävä retkelle. Paitsi, että haluan metsään, haluan myös testata uutta retkijalustaani ensin tällaisella lyhyellä retkellä. Sen vuoksi retkestä syntyy myös video. Aloitan retken lyhyellä linja-automatkalla kotoa Tuirasta Välikylään. Varsinainen metsäretkiosuus alkaa vajaan kilometrin pituisen asfalttimarssin jälkeen. Kartalla metsätien alku on merkitty puomilla suljetuksi, mutta ei siellä mitään puomia ole. Sukellan metsän keskelle ja saan välittömästi ympärilleni kiitettävän määrän hyttysiä.

Pysähdyn kuvaamaan retkivideon ensimmäiset otokset. Joudun hetken aikaa odottelemaan, kun ensin edestäpäin lähestyy auto ja sitten takaa saapuu pyörällä liikkuva marjastaja. Hemmetti. En minä tällaista ruuhkaa odottanut metsässä kohtaavani.

Otokset kuvattuani jatkan matkaa. En ole ennen ollut tällä tiellä. Aiemmin täältä päin retkiä aloittaessani olen ookannut onnikalla Jäälinjärven pysäkille ja lähtenyt siitä kulkemaan Takumaantietä myöten. Näiden kahden reitin väliin jää Vasikkasuon valtava louhosalue, joka levittää ympäristöönsä paitsi melua, myös suuret määrät hienojakoista pölyä. Tuon pölylaskeuman olen huomannut talviretkilläni, kun erityisesti keväällä lumi ei ole valkoista, vaan harmaata.

Nyt maastossa ei ole valkoista eikä harmaata, vaan vihreää. Runsaan puolen kilometrin kulkemisen jälkeen tie muuttuu. Tänne on ajettu kuormakaupalla soraa, joka on kipattu tielle sellaiseksi laakeaksi muodostelmaksi, joka tehokkaasti estää tavallisilla autoilla ajamisen. Voihan sen läpiajamisen näinkin estää, mutta enempi keljuilulta tällainen tuntuu. Varsinkin, kun kääntymispaikkoja on niukasti. Kävelijäähän tämä ei tietysti haittaa ollenkaan.

Huomaan tien reunassa, metrin päässä jaloistani, paksun kyykäärmeen. Kärmes livahtaa tiehensä niin nopeasti, etten ehdi edes kuvaa ottamaan, vaikka kamera on kuvausvalmiina kädessä. Hieman myöhemmin kohtaan toisen kyyn – tämä köllöttelee kaikessa rauhassa keskellä tietä eikä reagoi minuun muuten kuin kääntämällä päätä ja katselemalla ilmeisen uteliaana outoa kulkijaa. Arvelen, että kyseessä on tämän kesän poikanen, sillä se on huomattavasti ensin näkemääni kyytä lyhyempi ja ohuempi, ja matelijan käyttäytyminen vaikuttaa siltä kuin pikkuinen ei oikein vielä osaisi. Kierrän käärmeen turvallisen matkan päästä. Pikkukäärme seuraa minua katseella. Voi pientä. Toivottavasti se saa elää täällä rauhassa ja kasvaa isoksi.

Vitsakankaan montuilla pahoitan mieleni, kun löydän useita metsään hylättyjä kodinkoneita ja huonekaluja. Montun rannalla kaksi hajotettua ja poltettua autoa. Mielialani kohenee kuitenkin pian, kun siirryn tieltä hakkuuaukiolle istuakseni kannon nokkaan välipalalle: vierestä lentää teeriemo, joka laskeutuu maahan sen näköisesti kuin sillä saattaisi olla siellä pesä ja poikaset.

Ylitän Alakyläntien ohitettuani sitä ennen louhosalueen aivan sen vierestä, pitkin tietä, jota raskaat maansiirtoautot ajavat louhokselle ja sieltä pois. Tarkoitukseni on jatkaa matkaa Nurmeslehdontietä pitkin, mutta käyn sitä ennen mutkan Alakyläntien toisella puolella olevalla alueella, jossa on mm. erilaisten maansiirtojätteiden läjityspaikkoja. Haluan käydä katsomassa, mitä täällä vuosikymmeniä lojuneelle laahakaivinkoneen raadolle kuuluu. Hyvin se siellä jakselee. Sitten palaan vielä hetkeksi Alakyläntielle, vaikka voisin mennä suoraan Nurmeslehdontielle. Suora reitti veisi kuitenkin läpi alueen, jolla liikkuminen ilman lupaa ei ole sallittua.

Puolitoista kilometriä Nurmeslehdontietä riittää. Sen jälkeen pysähdyn pitämään lounastauon ja aterioituani jatkan pitkin Navettakankaantietä. Nämä seudut ovat minulle kovin rakkaita, sillä täällä tein aikuisiän retkeilyharrastukseni ensimmäiset retket neljä-viisi vuotta sitten, kun olin oivaltanut, että retkeily on se minun juttuni.

Ei täällä yksin tarvitse tallustella. Hyttysiä on paljon, kärpäsiä niin ikään enemmän kuin tarvitsisin, ja nyt myös paarmoja. Niitä ei vielä toissapäivänä ollut juurikaan, kun kävin hillasuolla. Onhan nyt kyllä juuri täydelliset olosuhteet paarmakauden alkamiselle: eletään heinäkuun loppua ja lämpötila hipoo hellelukemia.

Alitan Raasakan ja Leväsuon välisen sähkölinjan. Poistun Navettakankaantieltä ja lähden ajopolkua pitkin kohti Kivenkangasta ja edelleen paikkaa, jossa yhytän jälleen Nurmeslehdontien. Nautin suunnattomasti täällä kulkemisesta. Tänne saapuminen on kuin kotiin palaisi – niin vahva ja tärkeä on aiempien retkien muisto. Edes joka välissä pistämään pyrkivät paarmat eivät iloani laimenna. Sen sijaan pari seuraavaa kokemusta saattavat minut hämmentyneeseen mielentilaan.

Ajopolun vieressä on vanha hiekkakuoppa, ja etiäinen kutsuu minut katsomaan sitä tarkemmin. Syy selviää, kun näen kuopan pohjalla luita. Isoja luita. Päättelen, että kyse on hirven luista. Päätelmäni saa retken jälkeen vahvistuksen, kun etsin netistä kuvia aiheesta. Hiukan ihmettelen, miksi näitä täällä on – olen ollut siinä käsityksessä, että ammutut hirvet teurastetaan ja paloitellaan jossain muualla kuin metsässä. Tässä on luita ainakin kahdesta hirvestä, sillä löydän kaksi pääkalloa, mutta ei tässä kaikkia luita ole. Vain noita raajojen luita, kalloja, leukaluita ja pari leveää, mahdollisesti lapaluuta.

Löydän maastosta myös ison rankakasan, jossa osa rangoista on palaneita. Täälläpäin on ollut tällaisia ennenkin. Minulla on hämärä muistikuva, että olisin jokunen vuosi sitten lukenut uutisen alueella tahallaan sytytetyistä puupinoista, mutta en ole tästä varma. Jos näin todella on, niin en voi kuin ihmetellä asiasta vastuussa olevien ihmisten järjenjuoksua.

Retken loppu lähestyy. Ylitän Kalimeenojan huonokuntoista siltaa pitkin. Sillalle on merkitty yhden tonnin painorajoitus, joten sinne ei kovin isoilla autoilla ole asiaa. Siltalankut ovat monesta kohdasta irrallaan ja muualtakin kovasti lahonneita. Pahiten hapertuneita kohtia on paikattu vanerilevyillä.

Kivenkankaantien viimeistä suoraa kävellessäni havahdun miettimään, minne olen menossa. En ole vielä päättänyt, mihin retkeni päättyy. Vaihtoehtoja ovat ainakin Ritaharju, Herukka ja Holstinmäki. Ritaharjun hylkään ensimmäisenä – se on niin ankean näköinen kaupunginosa, että sinne ei tee mieli mennä. Herukkaan voisin muuten mennäkin, mutta sinne nämä tälle alueelle tekemäni retket ovat useimmiten päättyneet. Nyt jotain muuta. Siis Holstinmäelle.

Perille ison tien varteen päästyäni tarkistan linja-autoaikataulut. Kello on nyt 17.23 ja seuraava kaupunkiin menevä onnikka tulee tähän kello 17.59. Pitkäksi menee odotus. Päätän kävellä Herukkaan, josta tiedän menevän useampia busseja. Kävellessäni teen laajemman aikatauluhaun ja huomaan, että kun menen vajaan kahden kilometrin päässä olevalle pysäkille, pääsen siitä linja-autoon vain viiden minuutin odottelun jälkeen.

Tämähän meni oikein hyvin.

Retken reitti (Välikylästä Holstinmäelle 22 km + 2 km lisämatka Herukkaan).

Metsätieosuuden alku.

Heinäkuussa metsässä on vihreää.

Kauniisti syötyä puuta.

Pikkuinen.

Hirveä vaiva on näidenkin metsään raahaamisessa ollut. Helpommalla ne olisi voinut viedä asianmukaisesti hävitettäväksi Ruskon jätekeskukseen.

Yksi päivän monista autonromuista.

Vitsakankaan monttu. Ollaan pohjavesialueella, joten vesi on kirkasta.

Varjo seuraa kulkijaa – ei, vaan sehän menee edellä.

Jäteasfalttikasa meinaa levitä Nurmeslehdontielle.

Mikä ihme?

Lisää törkyä. Tämä sohva olisi todennäköisesti ollut vielä kunnostettavissa, mutta metsäänhän sekin on pitänyt tuoda.

Kesän ensimmäinen tatti.

Haapaperhonen.

Haapaperhonen toisesta suunnasta.

Joku toukka kai näitä lehtiä tällä tavoin rullalle käärii?

Tuoretta ojitusta.

Rentun ruusu kukkii.

Osittain palanut rankakasa. Tahallaan sytytetty?

Hirven raajojen luita.

Hirven leukaluu.

Hirven pääkallo.

Tuulahdus menneisyydestä. Heinäseipäitä ei nykyään enää paljoa näe.

Jokin hopeatäplä – tarkempaa lajinmääritystä en osaa tehdä.

Kalimeenoja (kutsutaan myös nimellä Kalimeenjoki).

Tästä neljänsadan metrin päässä on ampumarata. Olen ollut siinä käsityksessä, että ampumarata on sitä varten, että ampuminen tapahtuu siellä. Nähtävästi olen ymmärtänyt asian väärin.

Kellonväylän sillalta on hyvä bongata viimehetken ohituksia.

Rautatie Kellon asemalta Ouluun päin.

Katso myös retkestä kuvaamani video.