Aihearkisto: Grammanviilaus

Kevytretki Isonniemenkankaalle

Vuoden 2016 kesä alkaa Oulussa sään puolesta hyvin suomalaisesti: heti koulujen päätyttyä päivälämpötilat putoavat kymmenen asteen tuntumaan ja pohjoisen puoleinen tuuli vie mennessään vähäisenkin lämmöntunteen. Erityisen selvästi tämän tuntee Merikoskenkadun linja-autopysäkillä – tuo katu kun on kerrostalojen reunustamana varsinainen tuulitunneli. Menen pysäkille hyvissä ajoin odottamaan linjan 20B autoa, jolla minun on tarkoitus matkustaa Haukiputaalle, Annalankankaan pysäkille, josta lähtisin tämänkertaiselle retkelleni.

Mr. Murphy on hereillä. Koska olen tullut pysäkille ajoissa, ja koska sää on kylmä ja tuulinen, onnikka on myöhässä. Kun se lopulta – toistakymmentä minuuttia aikataulun mukaista saapumisaikaa myöhemmin – saapuu paikalle, huomaan auton olevan aivan täynnä. Se on niin täysi, että kuljettaja avaa ensin vain keskioven, josta poistuu muutama matkustaja. Näiden poistuttua ja käytävällä olevien ihmisten valuttua taaksepäin täyttämään syntynyt pieni tyhjä tila kuljettaja avaa etuoven ja päästää muutaman matkustajan kyytiin.

Läheskään kaikki halukkaat eivät autoon mahdu. Minulla ei ole minnekään kiire, joten jään sovinnolla pysäkille. Noin täydessä autossa ei olisi muutenkaan kiva matkustaa rinkan kanssa. Muistelen kaipauksella 1990-lukua, jolloin Oulussa käytettiin kunnollisen kokoisia linja-autoja. Nykysäädökset sallisivat linja-autolle (3-akselisena) jopa 15 metrin pituuden, mutta Oulussa paikallisliikenteen autot ovat suurelta osin alle 12-metrisiä. Jokunen sitä pitempi auto on liikenteessä, mutta niistäkin valtaosa on alle 13-metrisiä. Minulle on muodostunut mielikuva, että kun Oulun paikallisliikenne takavuosina kilpailutettiin, kirjoitettiin kalustovaatimukset pitkälti sen mukaisiksi, millaista kalustoa Koskilinjoilla tuolloin oli. Seuraukset ovat tässä. Jos matkustajia on hiukankin enemmän, tulee onnikka täyteen ja osa matkustajista jää pysäkille. Kolme lisämetriä bussin pituuteen tarkoittaisi neljää istuinriviä eli kuuttatoista istumapaikkaa – tai jos lisäpituus hyödynnettäisiin seisomapaikkoina, mahtuisi kyytiin kymmeniä matkustajia enemmän.

Pysäkillä oleva aikataulunäyttö tietää kertoa, että seuraava Haukiputaalle päin menevä auto tulee kuudentoista minuutin päästä. Se ei kuitenkaan ole kaksikymppinen, koska näin kesäaikataulukaudella ne menevät tunnin välein. Seuraava auto on linjalla 21, joka menee Kiviniemeen. Mikäs siinä, voinhan minä vaihtaa retkeni aloituspaikan toisaalle. Minulla kun ei ole tälle retkelle mitään muuta suunniteltuna kuin alue, jonne menen, ja summittainen kotiinpaluuaika. Kaksykkösellä voin ajella vaikka Virpiniementien risteykseen ja lähteä sitten sieltä kävelemään.

Tässä on aikaa sen verran, että en viitsi kökkiä paikallani tässä tuulitunnelissa niin kauaa. Lähden kävelemään kohti Länsi-Tuiraa ajatuksella nousta onnikan kyytiin Hartaantien pysäkiltä. Vajaan kilometrin matka rauhallisesti kävellen ja parit liikennevalot odotellen vie riittävän suuren osan odotusajasta. Tai siis veisi, jos tämä linja-auto olisi ajallaan. Mutta eipä ole. Odottelu Hartaantien pysäkillä sujuu kuitenkin mukavasti, koska pysäkkikatos suojaa tuulelta, mutta ei varjosta auringolta. Lopulta pääsen matkaan. Retkeni ensimmäinen kilometri on vienyt tasan tunnin. Mutta kuten sanottu, kiirettä minulla ei ole, eikä edes aikataulua, joten tästä hidastelusta ei ole minulle minkäänlaista harmia.

Niin, otsikossa käytän sanaa ”kevytretki”. Tästä retkestä on tarkoitus tehdä kevyt sekä fyysisesti että henkisesti. Fyysinen keveys tulee siitä, että tavaraa lähtee mukaan niukasti, joten rinkka on kevyt, ja henkinen keveys liittyy jo edellä mainitsemaani tarkan reitti- tai aikataulusuunnitelman puuttumiseen. Vaikka on viileää, ei kuitenkaan ole niin kylmää, että olisi tarvetta kantaa suurta määrää lämmintä vaatetta mukana. Siten kantolaitteeksi riittää pienin rinkkani, Deuter ACT Lite 40+10, jonka lähtöpainoksi tulee noin 11,5 kiloa. Tämä paino sisältää 3,5 litraa vettä ja vuorokauden ruuat (noin 800 grammaa). Tässä ei kuitenkaan ole kyse mistään pitkälle viedystä grammanviilauksesta. Sellaiselle en ottaisi mukaan kameraa enkä kaasukeitintä, vaan korvaisin ne kevyemmillä vaihtoehdoilla. Myös muutaman lähinnä mukavuusvarusteeksi luokiteltavan tavaran pois jättämällä saisin kantamusta kevyemmäksi, mutta kevyt se on nytkin. Näillä mennään.

Lopulta jään bussista Virpiniementien risteystä lähinnä olevalla pysäkillä. Tästä lähden kävelemään pitkin Virpiniementietä parin kilometrin verran ohittaen Letonrannan alueen, joka on hiljattain kaavoitettu omakotitontteja täyteen. Alueelle on jo tehty kadut ja nopeimmat rakentajat ovat jo aloittaneet talojen sokkelien valun. Olen menossa alueelle, joka jää Virpiniemen, Annalankankaan ja Isonniemen muodostaman kolmion sisään. Kuten ilmakuvasta näkyy, on tämä alue suurelta osin uhrattu maa-ainesten hankintaan. Jo 1960-luvulla täältä ajettiin jatkuvalla kuorma-autorallilla hiekkaa ja soraa lähialueiden rakentamistarpeisiin. Sama jatkuu vielä nykyäänkin – vain kalusto on muuttunut huomattavasti järeämmäksi. Siinä, missä 60-luvulla ajettiin kaksiakselisilla kuorma-autoilla, on nykyään käytössä 8- tai 9-akseliset täysperävaunuyhdistelmät. Maanotto meinasi tuhota Perämeren Suomen-puoleisen rannikon korkeimman kohdan, Runtelinharjun, kokonaan, mutta viime hetkellä siitä saatiin pieni osa suojeltua. Täytyy olla tyytyväinen edes siihen, kun menetettyjä maisemia ei takaisinkaan saa.

Kävellessäni mietin, että nyt on otollinen aika retkeillä tällä alueella. Sitä tuhotaan sellaista vauhtia, että muutaman vuoden kuluttua näistä lapsuuteni seikkailumaaastoista on enää muistot jäljellä. Enkä tarkoita nyt vain soranottoa. Virpiniemi on jo pilattu, kun golfkentän rakentamisen myötä hiihtomajan eteläpuolinen maasto raiskattiin täydellisesti. Meren ranta Virpiniemen ja Kiviniemen väliltä rakentuu vähitellen täyteen omakotitaloja – nyt rakenteilla olevan Letonrannan ja Meriniemen välillä ei ole enää pitkästi luonnontilaista merenrantaa. Haukiputaan ja Virpiniemen yhdistävää Virpiväylää tuskin on rakennettu vain läpikulkureitiksi. Eiköhän sen varsi jossain vaiheessa ala täyttyä omakotitonteista. Enkä pidä mahdottomana sitäkään, että jokusen vuoden päästä Santaholman alue lähtee laajenemaan kohti etelää.

Mutta nyt tosiaan kävelen linja-autopysäkiltä ensin pari kilometriä polun alkuun ja siitä vielä toiset pari kilometriä, kunnes olen jättänyt Virpiniemen eläinurheilukeskuksen taakseni ja pääsen metsään. Päästyäni kohtuullisen matkan päähän tiestä löydän istumapaikaksi sopivan kannon. Tässä pidän tauon, puputan vähän kuivalihaa ja hörppään vettä.

Tämä metsäalue on suurelta osin itä-länsi -suuntaisten polkujen halkoma. Minä olen matkalla kohti pohjoista, joten en mene polkuja pitkin. Maasto on enimmäkseen kuivaa jäkäläkangasta tai varvikkoa, jossa on helppo kävellä ihan missä haluaa. Katoavan luonnonmaiseman synnyttämä harmi haihtuu mielestäni ja alan päästä retkitunnelmaan. Kaupungissa kolealta tuntunut sää on täällä metsässä mitä parhain retkeilysää: aurinko paistaa ja tuuli puhaltaa öttiäiset pois. Lisäksi tuuli jäähdyttää auringon lämmittämää ilmaa juuri sopivasti, jotta t-paidassa ja ohuessa takissa kulkiessa olo on miellyttävä: ei liian kylmä eikä liian lämmin. Minä kun liikkuessani yleensä hikoilen herkästi, niin nyt, kun sitä vaivaa ei ole, tuntuu oikein mukavalta.

Löydän metsästä kasan mustia jätesäkkejä. Ne ovat täynnä jotain. Tunnustelen ja päättelen, että säkeissä on jäkälää. Sitähän – erityisesti palleroporonjäkälää – täällä kasvaa paljon. Muistan, kuinka lapsuuden uimarantareissuilla Isonniementien varrella oli pitkiä pinoja jäkälän keruussa käytettäviä matalia puulaatikoita. Ilmeisesti nekin ovat nyt historiaa ja kerääjät pakkaavat jäkälät säkkiin. Olen nähnyt aiemmin toisaalla retkeillessäni jäkälää kerätyn verkkosäkkeihin. Kaipa se jäkälä umpinaisessakin säkissä vähän aikaa pärjää.

Löydän kuusen alta myös neljä haravaa. Nämä lienevät jäkälänkerääjien työvälineitä. Kaksi haravaa on jätetty ajattelemattomasti piikit ylöspäin. Ei näin. Käännän haravat toisinpäin. Tuskin noihin nyt kukaan olisi itseään satuttanut, mutta silti. On asioita, joita ei kertakaikkiaan tehdä, ja haravan jättäminen maahan piikit ylöspäin on yksi niistä.

Välillä pysähdyn ottamaan lähikuvia jäkälästä ja mäntyjen oksista. Sitten jatkan taas matkaa. En ole vielä kertaakaan katsonut karttaa tällä retkellä. Ei tarvitse, sillä osaan tämän maaston jo ulkoa. Ylitän Haukiputaan ja Virpiniemen välisen valaistun kuntoradan. Pian sen jälkeen saavun lähelle paikkaa, jossa olen telttaillut kahdella retkelläni: tammikuussa 2016 #twonights -päätösretkellä ja huhtikuussa 2016 pyöräretkeilykauden avausretkellä. Nyt en jää tähän yöksi, sillä ilta on vielä nuori ja kulkeminen kevyttä.

Vanhan hiekkakuopan pohjaa kulkiessani löydän niittyleinikkejä ja puna-ailakkeja, joiden kukista otan lähikuvia. Matkaa jatkaessani huomaan kaksi vanhaa pyöräkuormaajan rengasta lappeellaan maassa. Nuokin pitänyt jättää tänne, harmittelen, mutta sitten oivallan, että siinähän on mainio istumapaikka. On nimittäin tullut päivällisen aika – ihan huomaamatta. Minäpä pysähdyn tähän syömään.

Kevytretkellä keittiökin on kevyt. Olen ottanut mukaan MSR PocketRocket -kaasukeittimen sekä kaasupullon, jossa on vain 42 grammaa kaasua. Kokemukseni mukaan minulle riittää 25-30 grammaa vuorokaudessa, joten pärjään tällä hyvin. Kattilan, lautasen ja kahvikupin virkaa tekee peltimuki. Pakkausvaiheessa harkitsin myös Esbit -keittimen mukaan ottamista, mutta peltimukini on hiukan liian pieni Esbitin päälle laitettavaksi. Se ei pysyisi siinä tukevasti. Lisäksi Esbitin polttoaine ei pala aivan puhtaasti, vaan sotkee keittoastian pohjan. Painon kannalta valinnalla ei juuri ole merkitystä, sillä Esbit + vuorokauden polttoaine painavat suunnilleen saman kuin nyt mukana oleva vajaa kaasupullo + PocketRocket.

Ruokalistalla on BlåBand Välimeren kanapastaa, jota olen tuttuun tapaan jatkanut pikariisillä. Jälkiruuaksi pari riviä Pandan minttutäytesuklaata. Tällaisella viileällä säällä voi ottaa täytesuklaata mukaan, helteellä sen kanssa kävisi huonosti.

Hiekkaisessa maassa on pieniä reikiä, joiden tuntumassa vilistää mustia muurahaisia. Seuraan, kuinka muurahainen, joka on matkalla pesäkoloon, lennähtää tuulenpuuskan vaikutuksesta parikymmentä senttiä tulosuuntaansa. Sieltä se vipeltää takaisin pesää kohti, kunnes uusi tuulenpuuska jälleen palauttaa sen kauemmas. Alkaa naurattaa, vaikka pientä hyönteistä tällainen todennäköisesti pännii.

Edessäni kohoaa korkea hiekkadyyni. Sopivasti näkymää rajaamalla syntyy vaikutelma aavikosta. Hiekka on hienojakoista ja erittäin tasalaatuista. En ihmettele yhtään, että tätä halutaan hyödyntää. Ei monessakaan paikassa ole näin paljoa näin hyvää tavaraa näin pienellä alueella.

Kierrän hiekkadyynin itäpuolelta ja saan näkyviini pienen, mutta korkean kumpareen. Tuolla ylhäällä voisi olla hienoa telttailla. Kiipeän ylös vain todetakseni, että kumpareen laella on niin tiheää männikköä, ettei sinne saa telttaa sopimaan. Ja ainoat väljemmät kohdat ovat epätasaisia ja pinnaltaan hiekkaisia, joten ei tämä nyt leiripaikaksi sovellu. Palaan takaisin alas ja päätän etsiä leiripaikan hiukan lännempää.

Isonniementie menee tässä aivan vieressä. Lähden kulkemaan sitä pitkin, koska tien molemmin puolin on vähän matkan päässä sellaista kuivaa kangasmetsää, josta varmasti löytyy hyvä paikka yöksi. Välillä tie menee aivan hiekkakuopan halki – oikeastaan kuopan pohjan kautta. Kuopassa on iso pyöräkuormaaja moottoriluukku auki, nähtävästi koneen kuljettaja tekee siinä päivän päätöstarkistukset ennen kotiin lähtöä. Kun olin opiskeluaikana kesätöissä tietyömaalla, olin tilaisuudessa seurata, kuinka kaivinkoneurakoitsija aina työpäivän päätteeksi kiersi koneensa rasvaprässin kanssa ja truuttasi rasvaa kaikkiin nivelkohtiin. Arvatenkin myös pyöräkuormaajat vaativat tällaisissa hyvin pölisevissä olosuhteissa tietyt päivittäistarkistukset ja -huollot pysyäkseen kunnossa.

Kuopasta noustua näkyy tien vasemmalla puolella juuri sellaista metsää kuin muistelinkin siellä olevan. Lähden etsimään leiripaikkaa. Löydän useita sopivia, ja mieleen tulee taas vanha viisaus: paras on hyvän pahin vihollinen. Voisin taas pyöriä ympäri metsää ja vatuloida leiripaikan valinnan kanssa, mutta nyt en tee sitä. Kun löydän hyvältä vaikuttavan paikan, käyn vain pikaisesti tarkistamassa, että olen riittävän kaukana tiestä ja poluista. Tässäkin kun on niitä metsää parinsadan metrin välein halkovia polkuja. Olen valitsemaani paikkaan tyytyväinen.

Telttaa pystyttäessäni huomaan tuulen tyyntyneen. Sääsketkin ovat huomanneet sen ja niitä on ympärilläni sakea pilvi. Minulla ei ole karkotetta mukanani, koska aion tänäkin kesänä pärjätä ilman. Se edellyttää tietynlaista siedätyshoitoa näin alkukestästä, joten annan sääskien pistää rauhassa. Hätistän pois vain ne, jotka yrittävät mennä suuhun, nenään tai silmiin.

Jossain aivan lähellä kukkuu käki. Toivottavasti se ei mekasta koko yötä. Tosin on minulla korvatulpat, joten enköhän pärjää, vaikka se jatkaisi pitempäänkin. Leiripaikkani on sen verran kiva, että viivyttelen telttaan vetäytymisen kanssa. Lämmitän veden iltapuuroa varten ulkona ja vasta puuron syötyäni kömmin sisälle. Samassa ovenavauksessa telttaan pääsee vain kaksi sääskeä, mitä pidän hyvänä saavutuksena. Viime kesän tunturivaelluksella tekniikka oli vielä hukassa ja sain tappaa kymmeniä inisijöitä teltasta useana iltana.

Illan luontoäänenä jatkaa käki, mutta kun aamulla herään, on hallitsevaksi ääneksi muuttunut sorarekkojen jyrinä ja kolina. Niitä menee leiripaikkani molemmin puolin olevia teitä pitkin vähän väliä. Vaikka soraa on ajettu täältä vuosikymmeniä, riittää sitä silti vielä pitkäksi aikaa. Ainakin, jos kaikki vielä nyt koskematta olevat alueet uhrataan. Toivottavasti ei kuitenkaan.

Nyt olisi lähdettävä kotimatkalle. Matkaa Annalankankaan pysäkille ei ole tästä kuin neljä ja puoli kilometriä. Mitähän reittiä kulkisin. Lähden leiripaikastani ensin etelään, jossa sadan metrin päässä menee ajopolku ja siitä sadan metrin päässä isompi tie, jota sorarekat jyrräävät läheiselle montulle ja takaisin. Kävellessäni hahmottelen reittisuunnitelman: kävelen ensin Annanmäen laavulle, jossa syön lounaan, ja sieltä sitten ison tien varteen ja bussipysäkille.

Voisin kulkea koko matkan tietä pitkin, mutta on hauskempaa kävellä maastossa, vaikka maasto tässä tarkoittaakin hiekkakuopan pohjaa. Ohitan eilisen kumpareen etelän puolelta. Yhytän valaistun kuntoradan hieman ennen laavua ja kävelen loppumatkan sitä pitkin. Laavulla on sotkuista. Nuotiopaikan ympärillä maassa lojuu makkarapaketteja ja litistettyjä energiajuomatölkkejä. En jaksa käsittää, että ihmiset, jotka vaivautuvat tänne asti, eivät jaksa edes laittaa roskiaan roskikseen, joka on laavun vieressä, muutaman metrin päässä nuotiopaikasta. Oikeastaanhan tuo roskiskin on turha, koska kyllä roskat pitäisi viedä itse pois. Siivoan pahimmat sotkut roskikseen ja rupean sitten valmistelemaan lounastani.

Aterioin kaikessa rauhassa ja päätän lounaani kahvikupillisella ja suklaalevyn viimeisillä riveillä. Kahvia hörppiessäni jaloittelen laavun vieressä. Panen merkille tuulen muuttumisen kylmemmäksi ja kosteammaksi. Taivas on vetäytynyt harmaaseen pilveen tuulen suunnassa. Tarkistan netistä sääennusteen. Sateiden pitäisi olla tulossa vasta illaksi, mutta Forecan mobiilisääsovellus näyttää tutkakuvan, jossa sadealueen reuna on aivan lähellä. Eihän sen sateen vielä pitänyt tulla.

Tieto lähestyvästä sateesta saa minuun vauhtia. Minulla kun ei ole mukanani minkäänlaisia sadevarusteita. Arvioin vaihtoehtojani. Seuraava linja-auto kaupunkiin lähtee Haukiputaalta 35 minuutin päästä. Luostarinvainion pysäkille on tästä kolme kilometriä matkaa, Annalankankaan pysäkille parisataa metriä vähemmän. Tai sitten voisin mennä Viikin pysäkille, joka sekin on kolmen kilometrin päässä. Valitsen näistä Luostarinvainion, koska se on pysäkeistä eteläisin ja sinne bussi tulee muutamaa minuuttia myöhemmin kuin Viikkiin. Kun ajoitus menee näin tarkaksi, on hyvä hyödyntää nämä viimeisetkin minuutit.

Kävellessäni katselen taivaalla vyöryviä harmaita pilviä. Sadetta niistä ei kuitenkaan ainakaan kohdalleni tule. Pysäkille ehdin muutamaa minuuttia ennen linja-auton oletettua tuloaikaa. Vasta nyt hoksaan, että minullahan on aurinkoisen aamun jäljiltä vielä aurinkolasit päässä. Vaihdan tilalle kirkaslinssiset, ja äsken niin synkän harmaalta vaikuttanut taivas on heti paljon vaaleampi. Eikä näytä ollenkaan sateiselta. Tarkistan sadetutkan uudelleen, nyt huolellisemmin. Sama kuva, jota äsken katsoin, on siellä edelleen, mutta kun liu’utan animaation aikasäädintä eri suuntiin, on sekä edellinen että seuraava kuva täysin sateeton. Mitä ihmettä? Tarkistan vielä Ilmatieteen laitoksen tutkakuvan. Ei sateesta tietoakaan. No voi perhana. Nyt kyllä annoin pienen softabugin jymäyttää itseäni oikein kunnolla. Aika noloa.

Enpä kuitenkaan viitsi enää lähteä takaisin metsään. Eiköhän tässä ollut ihan sopiva annos ulkoilmaa tälle retkelle. Ja onhan se kiva tulla ajoissa kotiin, niin ehtii tänään vielä tehdä muutakin kuin ne pakolliset retken päättymisen jälkeen tehtävät kuviot. Naurettavasta lopusta huolimatta tämä oli oikein kiva retki ja muistutti hyvin, että myös lyhyitä, yhden yön mittaisia retkiä kannattaa tehdä.

Sitä kaasua muuten meni tällä retkellä vaivaiset seitsemäntoista grammaa, joten saan ottaa saman vajaan pullon vielä kerran mukaan.

Retkireitti. Ensimmäinen päivä (8,0 km) sinisellä, toinen (4,9 km) punaisella.

Retkireitti. Ensimmäinen päivä (8,0 km) sinisellä, toinen (4,9 km) punaisella.

Kevytretken kevyt rinkka.

Kevytretken kevyt rinkka.

Suopursu kukkii, mutta koleassa säässä nämä eivät juurikaan tuoksu.

Suopursu kukkii, mutta koleassa säässä nämä eivät juurikaan tuoksu.

Alkukesän hallitseva väri havumetsässäkin on vaaleanvihreä.

Alkukesän hallitseva väri havumetsässäkin on vaaleanvihreä.

Virpiniemen koirakilparata.

Virpiniemen koirakilparata.

Lapsuudessani tämä alue oli jännittävää metsää, pikkupojan mielestä suorastaan erämaata. Nyt tilalla on asfalttia ja liikennemerkkejä.

Lapsuudessani tämä alue oli jännittävää metsää, pikkupojan mielestä suorastaan erämaata. Nyt tilalla on asfalttia ja liikennemerkkejä.

Virpiniemen ravirata.

Virpiniemen ravirata.

Jonkin ruosteiset jäännökset. Ehkä auton osa?

Jonkin ruosteiset jäännökset. Ehkä auton osa?

Alun perin se on ollut vaaleansininen.

Alun perin se on ollut vaaleansininen.

Tämän helppokulkuisempaa ei metsä juuri voi olla.

Tämän helppokulkuisempaa ei metsä juuri voi olla.

Jäkäläsäkkejä.

Jäkäläsäkkejä.

Jäkälänkerääjien työkalut sen jälkeen, kun käänsin piikit ylöspäin olleet haravat asianmukaiseen asentoon.

Jäkälänkerääjien työkalut sen jälkeen, kun käänsin piikit ylöspäin olleet haravat asianmukaiseen asentoon.

Siisti ja kompakti työmaa.

Siisti ja kompakti työmaa.

Lisää helppokulkuista metsää. Tällaisessa maastossa sielu lepää ja mieliala kohenee.

Lisää helppokulkuista metsää. Tällaisessa maastossa sielu lepää ja mieliala kohenee.

Tällaiset polut halkovat metsää sadan-parinsadan metrin välein.

Tällaiset polut halkovat metsää sadan-parinsadan metrin välein.

Lähikuva palleroporonjäkälästä.

Lähikuva palleroporonjäkälästä.

Männynoksa ja hämähäkinseittejä.

Männynoksa ja hämähäkinseittejä.

Kaksi jäkälää.

Kaksi jäkälää.

Niittyleinikinkukka ilta-auringossa.

Niittyleinikinkukka ilta-auringossa.

Puna-ailakki.

Puna-ailakki.

Kevytretken kevytkeittiö.

Kevytretken kevytkeittiö.

Hiekkainen kuopan pohja maisemoituu hitaasti.

Hiekkainen kuopan pohja maisemoituu hitaasti.

Hiukan pitemmälle maisemoitunutta hiekkakuopan pohjaa.

Hiukan pitemmälle maisemoitunutta hiekkakuopan pohjaa.

Hyvin hitaasti myös luontoon kuulumattomat asiat maisemoituvat.

Hyvin hitaasti myös luontoon kuulumattomat asiat maisemoituvat.

Suunnistus taisi mennä vähän pieleen, kun löysin itseni aavikon laidalta.

Suunnistus taisi mennä vähän pieleen, kun löysin itseni aavikon laidalta.

Kumpare, jonka laella olisi ollut hienoa telttailla.

Kumpare, jonka laella olisi ollut hienoa telttailla.

Näkymä kumpareen laelta. Edellisen kuvan ottopaikka on suunnilleen tämän kuvan keskellä.

Näkymä kumpareen laelta. Edellisen kuvan ottopaikka on suunnilleen tämän kuvan keskellä.

Telttailu näköalapaikalla ei onnistunut, mutta ei tämäkään paikka huono ole.

Telttailu näköalapaikalla ei onnistunut, mutta ei tämäkään paikka huono ole.

Hiukan pölyiset kengät ja lahkeet pehmeässä hiekassa taapertamisen jälkeen. Sekä kengät että housut ovat oikeasti mustat.

Hiukan pölyiset kengät ja lahkeet pehmeässä hiekassa taapertamisen jälkeen. Sekä kengät että housut ovat oikeasti mustat.

Tällaisia vaakasuoria hämähäkinverkkoja on varvikossa suunnilleen metrin välein.

Tällaisia vaakasuoria hämähäkinverkkoja on varvikossa suunnilleen metrin välein.

Yksi monista hiekkakuopille vievistä teistä.

Yksi monista hiekkakuopille vievistä teistä.

Raskaiden sorarekkojen alla tie on polkeutunut betonin kaltaiseksi kovaksi pinnaksi.

Raskaiden sorarekkojen alla tie on polkeutunut betonin kaltaiseksi kovaksi pinnaksi.

Tuuli ja sade muovaavat maisemaa jatkuvasti. Tämäkin rinne siirtyy monta senttiä vuodessa.

Tuuli ja sade muovaavat maisemaa jatkuvasti. Tämäkin rinne siirtyy monta senttiä vuodessa.

Annanmäen laavu.

Annanmäen laavu.