Ei, otsikko ei tarkoita minua. En ole kumpaakaan noista. Minua voisi ehkä luonnehtia verkkaiseksi viisneloseksi. Varmasti yhtä lähellä totuutta on myös ystäväni kommentti, kun kerroin hänelle tämänkertaisen kävelyretkeni suunnitelman: ”hullu, hullumpi, Tapsa”. Otan tuon luonnehdinnan kohteliaisuutena.
Kävelyhommat on tosiaan taas ajankohtaisia. Minulla on vielä tänä vuonna hiihtoloma, vai talvilomaksiko sitä kevättalvella olevaa viikon pituista lomaa nyt pitää kutsua. Tämä on näitä amiselämän iloja. Vuosi sitten kävin hiihtolomalla Enontekiöllä viiden yön pituisella hiihtovaelluksella. Tänä vuonna sellainen ei käy, koska hartia ei edelleenkään ole kunnossa. Tuon ongelman kuntoon saaminen tuntuu olevan harvinaisen pitkässä kuusessa. Kun asiasta tammikuussa kerroin, olin odottamassa fysiatrin vastaanotolle pääsyä ja sitä ennen tehtävää Mediracer-tutkimusta.
Mediracer tehtiin ja kuten odottaa sopi, rannekanavissa ei ole mitään vikaa. Sitten kävin fysiatrilla, joka tutki perusteellisesti, mutta ei muuta konkreettista keksinyt kuin tuikata olkapäähän kortisonia (josta ei tälläkään kerralla ollut mitään hyötyä) ja pyytää kaularangasta röntgenkuvat. Tuo rangan kuvaaminen liittyy siihen, kun olen hoitaville henkilöille maininnut kaularangassani olevasta pienestä epäjatkuvuuskohdasta – paremman diagnoosin puuttuessa sitä epäillään mahdolliseksi hartiaongelman syyksi. Suhtaudun tähänkin epäillen, koska se rangassa oleva epäjatkuvuuskohta on symmetrinen, mutta hartiavaiva on hyvin selvästi vain vasemmalla puolella.
No, kuvat otettiin ja lausunto meni fysiatrille, jonka piti soittaa minulle viime viikolla. Ei soittanut, koska oli sairaana sinä päivänä. Ja se sattui sitten olemaan hänen viimeinen päivänsä tuossa työpaikassa, joten kas kummaa, minulla vaihtuu taas lääkäri. Nyt tätä kirjoittaessani odottelen, että se uusi lääkäri, fysiatri hänkin, soittaa minulle. Sen on määrä tapahtua ylihuomenna. Mitähän siitäkin sitten tulee. Taas uusi lääkäri, joka ei ole itse minua tutkinut, eikä tunne tapausta muuten kuin mitä pystyy potilaskertomuksesta lukemaan.
Tämä on muuten kahdestoista terveydenhuollon ammattihenkilö, joka tätä ongelmaani hoitaa. Siis vi**u kahdestoista!!! Uskotteko, että alan vähitellen turhautua.
Tämän vaivan kanssa pystyn kyllä elämään. Pystyn, koska minun on pakko. Ei se kivaa ole, mutta vaihtoehtojakaan ei ole.
Mutta palataanpa asiaan. Siihen kävelyyn. Eikun ei palatakaan ihan vielä.
Kun en voi varsinaista vaellusta tehdä, suunnittelin tähän hiihtoloman alkuun retken, joka sisältäisi maltillisesti hiihtämistä meren jäällä ja sen lisäksi paljon pilkkimistä. Pari yötä ehkä olisin sillä reissulla. Sekin suunnitelma jää odottamaan toteuttamista myöhemmin, koska tähän tuli muita kiireitä. Minulla kun on nämä opiskelut tässä loppusuoralla ja sen jälkeen edessä on ryhtyminen yrittäjäksi ja oman huonekaluverstaan perustaminen. Tähän liittyvät asiat ovat edenneet odotettua suotuisammin ja sen vuoksi päätin aikaistaa työtilan vuokraamista parilla kuukaudella. Sen tilan olen nyt vuokrannut ja kun tila on vuokrattu, on se varusteltava ennen kuin sen voi ottaa käyttöön. Tämä hiihtolomaviikko kuluu nyt siis verstaan varusteluhommiin – oikeastaan aika kiva ajoitus, koska nyt saan rauhassa laittaa paikat kuntoon enkä joudu sen takia lintsaamaan koulusta.
Voitaisko jo mennä asiaan?
Voidaan.
Tosin pahoin pelkään, että tässä tulee vielä yksi ketunlenkki ennen kuin päästään matkaan.
Tutut reitit alkavat olla tosiaankin tuttuja, joten reittisuunnitelmia tehdessä täytyy ajatella asioita hieman laajemmin. Edellinen kävelyni, Rapsakka nelikymppinen Tyrnävältä Ouluun, oli reitin puolesta varsin onnistunut. Pääsin kävelemään uusissa maisemissa. Jotain sellaista haluan nytkin tehdä ja tälläkin kertaa voisin aloittaa päivän linja-autosiirtymällä kävelyn alkupisteeseen. Tutkin linja-autoaikatauluja ja päädyn Pudasjärven suuntaan. Mittaan kartalta sopivan matkan ja asetan retken alkupisteen Hetekylän tienhaaraan eli Niemitalon juustolan kohdalle. Tuonne pääsen kätevästi Eskelisen Lapin Linjojen aamupikavuorolla, jolla olen monet kerrat matkustanut Lappiin. Valitsemastani lähtöpisteestä on kotiin 64 kilometriä, mutta niin pitkää matkaa en aio kävellä. Riittää, jos kävelen Kiiminkiin asti – siitä tulee 45 kilometriä. Ja tässä on myös tämän kävelyn haaste: Niemitalon ja Kiimingin välillä ei ole palveluita eikä matkan varrella ole montakaan mahdollisuutta poispääsyyn – linja-autoliikenteen vuorovälit ovat tällä reitillä pitkät – joten käytännössä tuo 45 kilometriä on myös minimimatka, joka minun on käveltävä, ja josta minun on suoriuduttava omavaraisesti eli ilman ruoka- tai juomatäydennyksiä. Siten reppuun on pakattava ruokaa ja juomaa koko päiväksi ja myös riittävästi vaatetta kaikkiin päivän aikana mahdollisiin olosuhteisiin. Osprey Talon 33 on juuri sopivan kokoinen kantolaite tähän tehtävään.
Alun perin ajattelen kävellä tämän reissun lauantaina, maaliskuun 3. päivänä, mutta sille päivälle on tarjolla sen verran hyviä syitä ajatella asia uusiksi, että vaihdan retkipäiväksi sunnuntain. Tämän muutoksen seurauksena havaitsen mielenkiintoisen asian.
Kun lauantain aikana yritän tehdä askareita, jotka vaatisivat keskittymistä, ei niistä tule mitään. Yritän useampaa hommaa, mutta kaikki menevät enemmän tai vähemmän äpöstykseksi. Lopulta ajaudun viettämään ison osan päivästä lueskellen ja lepäillen. Ei sekään ole hullumpi tapa viettää lauantaita.
Tälle on ihan luonnollinen selitys. Pitkään kävelyyn valmistautuminen käsittää minulla kolme keskeistä asiaa: jalat, vatsa ja pää. Jaloista huolehtiminen tarkoittaa tietynlaista jumppaamista ja tietynlaista venyttelyä, joilla pyrin torjumaan plantaarifaskiitiksi ja juoksijan polveksi kutsuttujen vaivojen ilmaantumista kävelyn aikana. Vatsasta huolehtiminen tarkoittaa retkiruokien valitsemista niin, että saan niistä riittävästi energiaa pitkän päivän aikana. Eikä haittaa, vaikka ruoka myös maistuisi hyvältä. Se kolmas eli pääasia on sitten ihan pääasia – eikä pelkästään kävelyssä, vaan monessa muussakin tekemisessä.
Olen kokenut tarpeelliseksi valmistautua henkisesti asioihin, jotka haluan saada tehdyksi. Oli kyse sitten retkestä tai työhommista tai kouluhommista tai vaikka ihan kotiaskareistakin. Minun on saatava itseni oikeanlaiseen moodiin pystyäkseni suoriutumaan asioista niin kuin niistä haluan suoriutua. Sen takia minun on vaikea muuttaa suunnitelmia nopeasti ja erityisen vaikeita ovat tilanteet, joissa minusta riippumattomat syyt pakottavat minut muuttamaan suunnitelmiani. Tämänkertainen muutos, kävelyn vaihtaminen lauantailta sunnuntaille, oli oma päätökseni, jonka tekemiseen ei liittynyt mitään pakkoa.
Pitkän kävelyn edellyttämä henkinen valmistautuminen tarkoittaa henkisen varavoimanlähteen lataamista. Kun olen päättänyt kävelyn ajankohdan, käynnistyy pääni sisällä prosessi, joka siirtää energiaa muista lokeroista kävelylle varattuun lokeroon. Samalla, kun kävelylokero täyttyy, muut tyhjenevät ja mitä lähempänä suunniteltu kävelyajankohta on, sitä huonommin pystyn suoriutumaan mistään muista henkistä energiaa vaativista aktiviteeteista.
Näin käy lauantaina. Täyteen ladattu varavoimanlähde on ehdyttänyt muut, enkä kykene kaivamaan sisältäni esille sellaista vireystilaa, joka mahdollistaisi muiden henkistä energiaa vaativien asioiden tekemisen.
Täysin luonnollinen ja selitettävissä oleva ilmiö siis.
Ja NYT lähdemme kävelemään.
Linja-automatka lähtöpisteeseen kestää vajaan tunnin. Kello näyttää vartin yli yhdeksää, kun aloitan kävelyni. Pakkasta on viitisentoista astetta ja matkan alussa palelen hiukan. En kuitenkaan lisää vaatetta, koska aurinko paistaa ja odotettavissa on huomattavaa lämpenemistä päivän aikana.
Yksi tämän kävelyn tarkoituksista on katsoa, miltä elokuiselta Maantievaellukselta tutut paikat näyttävät talviasussa. Maantievaelluskertomuksen viimeisessä osassa totesin, että ”olen ottanut tämän tien omakseni, se on osa minua ja minä olen osa sitä”. En ole unohtanut noita paikkoja seitsemässä kuukaudessa. Paksusta lumipeitteestä huolimatta tunnistan vaivatta esimerkiksi ajopolun risteyksen, jossa kuvasin retkivideolle otoksen, jossa kerron suoran päässä odottavasta herkuttelupaikasta, Niemitalon juustolasta.
Tien pinta on reunaviivojen väliseltä alueelta sula. Pyrin kävelemään enimmäkseen siellä, koska pientareilla on monin paikoin hyvin liukasta jäätä ja irtolunta. Kävelen tien vasenta laitaa ja aina, kun tulee autoja vastaan, siirryn reunemmas, vaikka siellä käveleminen onkin vaivalloisempaa. Yritän myös kuunnella takaa tulevaa liikennettä havaitakseni, milloin siellä on ohitustapahtuma alkamassa. Tällaisella maantiekävelyllä on kaikkein ikävintä, kun selän takaa lähestyvä auto lähtee ohittamaan toista autoa niin, että se on vasemmalla kaistalla juuri kävelijän kohdalla. Silloin jalankulkijan sivuuttaminen tapahtuu nopeuseroon suhteutettuna aivan liian läheltä.
Auringonpaisteisessa maisemassa kelpaa lepuuttaa silmiä. Toisaalta avosuot ovat myös suolaa haavoihini – niin kovasti tekisi mieli sinne hiihtämään ja ahkiota vetämään. Mutta ei tänä talvena. Talven toistaiseksi ainoa ahkionvetoretkihän osoitti, että hartianseutu kipeytyy siinä hommassa niin paljon, että harrastus on paras jättää täksi talveksi odottamaan. Se meren jäälle suunnittelemani pilkkireissu ehkä olisi kuitenkin mahdollisuuksien rajoissa, sillä jäällä ahkion vetäminen on aika paljon kevyempää kuin umpihangessa. Suolle ehdin myöhemminkin. Eiväthän ne täältä mihinkään katoa.
Vastaantulevasta autosta heilautetaan kättä. Ehdin juuri ja juuri huomata sen ja vastaan tervehdykseen. Tällaisia heilautuksia saattaa tulla useammastakin autosta, mutta aina en muista katsoa vastaantulijoita niin tarkasti, ja vaikka muistaisinkin, niin usein taivas heijastuu tuulilasista niin, ettei autoon sisälle näe.
Kymmenen kilometriä käveltyäni on aika pysähtyä lounaalle. Olen varannut mukaan kaksi pussia valmisretkiruokia. Ensin pysähdyn levähdyspaikalle laittamaan appeen hautumaan. Nyt tarjolla oleva ateria vaatii 15 minuutin haudutuksen. Retkimuonapussi kädessä jatkan kävelemistä ja yritän löytää sopivan lounastaukopaikan ohjeen mukaisen haudutusajan täytyttyä.
Sopiva paikka löytyy jo puolen kilometrin päästä: huomaan Panuman risteyksen jälkeen tien oikealla puolella metsätyökoneiden kääntöpaikaksi auratun lenkin. Ruoka ei ole vielä aivan valmista, mutta paikka on niin hyvä, että pidän taukoni siinä. Löydän lenkin varrelta paikan, johon aurinko paistaa, mutta heikko tuuli ei sovi. Tuota tuulta en juurikaan huomaa kävellessäni, sillä se puhaltaa selän takaa.
Iso annos retkiruokaa ja jälkkäriksi rivi suklaata sekä kupillinen kahvia. Kyllä näillä taas jaksaa.
Matka jatkuu. Ohitan risteyksen, josta elokuussa käännyin maantievaelluksen toisen yön leiripaikalle vievälle pikkutielle. Olisi hauskaa nähdä ihan se leiripaikkakin nyt talviasussa, mutta tietä sinne saakka ei varmasti ole aurattu eikä ilman suksia tai lumikenkiä ole mitään järkeä lähteä tuonne asti.
Aurinko lämmittää niin, että saan vähentää vaatetta. Saavun Hirvisuon kohdalle. Tämä suo on Oulun ja Pudasjärven välisistä avosoista suurin, mutta sen laajuutta ei nykyään pääse kovin hyvin ihailemaan maantieltä käsin – tien ja suon välissä kasvaa niin paljon puita. Linja-auton kyydissä ollaan sen verran korkeammalla, että noiden puiden yli näkee, mutta autokyydissä vauhti on turhan kova maisemien ihailun kannalta.
Hirvisuon levähdyspaikan kohdalla GPS kertoo minun kulkeneen jo 19 kilometriä. Tässä on hyvä pitää kahvitauko. Hirvisuo on tosiaan iso. Jos tästä levähdyspaikalta lähtisi hiihtämään avosuoalueen ympäri reunoja pitkin, tulisi lenkille pituutta 30-35 kilometriä. Kunhan saan hartiani kuntoon, niin enköhän minä joskus tuon käy hiihtämässä.
Löydän tien varresta lisää tuttuja taukopaikkoja. Päivän lämpimin aika on käsillä ja koska taivas on lähes pilvetön, lienee lupa odottaa lämpötilan laskevan voimakkaasti, jahka aurinko painuu taas alemmas. Ulkoilusään puolesta tämä on kyllä tämän vuoden hienoin päivä tähän asti. Oulun seudulla kevät alkaa usein heti hiihtoloman jälkeen, mutta täällä hiukan kauempana rannikosta tästä alkaa talven paras osa: lumipeite on paksuimmillaan, päivä on jo selvästi pidentynyt vuoden alusta, aurinko valaisee ja lämmittää, ja kunhan edetään huhtikuulle, alkaa hankikantokin olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Tänä talvena hanki kyllä kantaa jo nyt aika hyvin, sillä talveen on sisältynyt useitakin suojasääjaksoja.
Aiemmilla pitkillä kävelyillä omaksumani kävelytyyli, ”leppoisa tallustelu”, toimii hyvin. Lisäksi pian Hirvisuon jälkeen tapahtuu se, mikä parhailla kävelyilläni tapahtuu yleensäkin jossain 20-25 kilometrin kohdalla: ajatukset hidastuvat ja lopulta pysähtyvät kokonaan. Havahdun huomaamaan, että en ole vähään aikaan ajatellut mitään. Tämäkään ajatus ei asetu pitkäksi aikaa asumaan päähäni, vaan jonkin matkan päässä huomaan olevani taas samassa, ajatuksista tyhjässä kuplassa.
Missähän minä olen ja paljonko olen jo kävellyt? Lähestyn näköjään Arkalaa. Tästä pari kilometriä myöhemmin ohitan Mastomaan, jossa vietin maantievaelluksen ensimmäisen yön. Tässä pystyn melkein näkemään leiripaikalle, koska se oli alle sadan metrin päässä maantiestä ja nyt eivät lehtipuutkaan estä näkyvyyttä.
Joloksentien risteyksessä saan kolmekymmentä kilometriä täyteen. Tavoitteeseen on siis vielä viitisentoista kilometriä. Kello on puoli viisi ja aurinko paistaa vielä, mutta on se jo suhteellisen matalalla. Huomaan tämän erityisesti minua seuraavasta pitkästä varjosta. Auringonlaskuun on vähän yli tunti ja sen jälkeen päivänvaloa riittää vielä ehkä vajaaksi tunniksi. Minulla on otsalamppu mukana ja oranssi turvaliivi on ollut päällä koko matkan. Pimeys ei siis varsinaisesti haittaa mitään, mutta katsoin jo linja-autossa aamulla, että jäljellä olevalla matkalla on monia paikkoja, joissa tie kapenee aurausvallien välissä niin ahtaaksi ränniksi, ettei siinä ole kovin mukavaa eikä turvallista, jos kohdalle osuu paljon autoja. Pari kertaa joudunkin siirtymään aurausvallin päälle, kun vastaan tulee rekka ja selän takaa lähestyy muita autoja, joiden takia rekka joutuu pysyttelemään tiukasti omalla kaistallaan.
Minulla on mukana vielä toinen retkiruoka-annos. Olin ajatellut pysähtyä jossain kohdassa syömään sen, mutta matkaa Kiiminkiin on enää se viisitoista kilometriä, enkä ole vielä ollenkaan nälkäinen. Voisin oikeastaan säästää tuon ruuan jollekin toiselle retkelle ja mennä tämän loppumatkan suklaan ja pähkinöiden voimalla. Kiimingissä joudun todennäköisesti kuitenkin odottelemaan linja-autoa sen verran, että ehdin siinä käydä vaikka ABC:llä syömässä jotain. Tai jos pääsen linja-autoon ilman odottelua, saavun kotiin niin aikaisin, että voin syödä päivälliseni siellä.
Näiden pohdintojen tuloksena syntyy päätös vetää loppumatka pikamarssina. Saan tähän samalla mukavasti lisähaastetta: miten onnistuu viidentoista kilometrin tempaisu, kun takana on jo kolmekymmentä kilometriä?
Odotusten mukaisesti lämpötila alkaa nopeasti laskea, kun aurinko laskee. Oikeastaan noita auringonlaskuja on tänään kaksi: ensin aurinko painuu taivaanrannan lähellä olevan pilviverhon taakse ja hieman myöhemmin laskee kokonaan. Pilven reunalla näkyy hetken aikaa oranssina hehkuva sivuaurinko, mutta en saa siitä kunnollista kuvaa otettua. Säilyyhän se toki aikansa muistikuvanakin.
Loppumatka menee kolminkertaisen kiristymisen merkeissä. Ensinnäkin kiristyy pakkanen. Se ei haittaa mitään – liikkeellä ollessa ei palele, ja repussa on lisä- ja vaihtovaatetta riittävästi. Toinen kiristyvä asia on vauhti. Etenkin siinä vaiheessa, kun saan Kiimingin valot näkyviin, ei tee mieli enää hidastella, vaan painelen menemään minkä jaloistani irti saan. Kolmas kiristyminen on jotain, mitä en haluaisi retkilläni kokea, mutta jota on vaikea välttää tällaisella reitillä, jolla liikkuu autoilijoita. Noin joka toinen vastaantulijoista pitää pitkät valot päällä kohtaamishetkellä. Siinä kävelijän pinna kiristyy, kun tulee sokaistuksi muutaman minuutin välein. Mistä noita idiootteja oikein tulee?
Yleensä tällaisilla pitkillä kävelyillä keskivauhti asettuu jonnekin kolmen ja puolen tuntikilometrin paikkeille. Tällä kävelyllä kokonaiskeskivauhdiksi tulee 4,3 km/h. Näin kovaa vauhtia en ole ennen tällaista matkaa painellutkaan. Karttaohjelmani (Locus Map) osaa kertoa, että tämän kävelyn ensimmäisen kolmanneksen (15 km) keskivauhti oli 4,1 km/h, toisen kolmanneksen 4,4 km/h ja viimeisen 4,7 km/h. Viimeinen 5 kilometriä meni vauhdilla 5 km/h ja viimeinen kilometri peräti 5,5 km/h haipakkaa.
Niin että kyllä täältä pesee ja tarvittaessa vielä linkoaakin – ainakin, jos on kävelystä kyse.
Saavun Kiiminkiin sopivasti niin, että seuraavan kaupunkiin menevän linja-auton lähtöön on hieman yli puoli tuntia. Ehdin siis toteuttaa suunnitelmani käydä ABC:llä pikaruoka-aterialla ennen onnikkamatkaa. Tauon aikana mietin, pitäisikö laittaa lisää vaatetta päälle. Enpä taida jaksaa.
Olisi kannattanut.
ABC:ltä ei ole kuin muutama sata metriä linja-autopysäkille, eikä kyytiä tarvitse odottaa muutamaa minuuttia pitempään. Mutta ne ovat kylmimmät minuuttini pitkään aikaan! Kävellessäni olen hikoillut sen verran, että paita on hiukan kostea, ja kun tauon aikana keho on mennyt lepotilaan, palelen ihan kunnolla. Lisäksi pakkaskelin vauhdikas kävely on kangistanut lonkkanivelet – erityisesti oikealta puolelta – niin, että kävely on vaivalloista vaappumista. Tämä siitä loppumatkan kovasta vauhdista seurasi. Ja ehkä iltaa kohti kiristyvässä pakkasessa olisi ollut asiallista lisätä vaatetta erityisesti niin, että alaraajojen saranat olisivat pysyneet lämpiminä. Polvet tosin ovat edelleen oikein hyvässä kunnossa eikä niistä kuulu edes hiljaista valitusta.
Kävelyn kokonaispituudeksi tulee 45 kilometriä, mikä oikeuttaa pitkien kävelyideni tilastossa neljänteen sijaan. Tätä pitempiä ovat vain Kuudenkympin vappumarssi, Kävelykuntotesti ja Viidenkympin vappumarssi.
Nämä pitkät, yli 40 kilometrin kävelyt alkavat olla jo rutiinia. Joskus linjasin, että voin merkitä kaikki vähintään 40 kilometrin pituisest kävelyretket blogiini tunnisteella ”extreme”, mutta en ole siitä enää niin varma. Jotenkin tuntuu liioittelulta, kun tiedän pystyväni vetämään tällaiset kävelyt oikeastaan milloin vain. Tästä kyllä seuraa myös pieni ongelma. Kun aina ei ole aikaa koko päivän pituiselle kävelylle, olisi hyvä tehdä lyhyempiä, mutta niihin ei välttämättä löydy motivaatiota. Ruokahalu kasvaa kävellessä, vai miten se meni.
Hyvää treeniähän nämä ovat. Se 70 km matka on tämän vuoden tavoitteena edelleen ja sitä varten on paikallaan tehdä näitä lyhyempiä kävelyitä tässä kevättalven ja kevään aikana – esimerkiksi niin, että sitä mukaa kuin ilmat lämpenevät, pitenevät matkat. Mutta yritän olla ottamatta paineita tästä. Olennaista tässäkin harrastuksessa on, että sen parissa on kivaa eikä harrastus muutu suorittamiseksi.
