Kävelykuntotesti

Edellisestä pitkästä kävelystäni (Kuudenkympin vappumarssi) on jo yli puoli vuotta. Tai no, kävelinhän minä elokuisen maantievaellukseni ensimmäisenä päivänä 36 kilometriä, mutta se on hiukan eri asia. En ole kesän tai syksyn aikana erityisesti harrastanut pitkiä kävelymatkoja, vaan esimerkiksi syys-lokakuun aikana olen kävellyt keskimäärin 7-8 kilometriä päivässä. Siten katson olevani kävelykunnon suhteen perustasolla ja haluan selvittää, mihin se riittää.

Marraskuun kahdeksantenatoista päivänä, joka on lauantai, herään aamulla vartin yli kuusi. Olen pakannut repun edellisenä iltana lähes valmiiksi – vain termospullon täyttäminen kuumalla vedellä jää aamuksi, ja jääkaapista pitää muistaa ottaa mukaan kaksi keitettyä kananmunaa. Niiden lisäksi eväänä on kolme Salami Snack -makkaraa, 100 gramman Fazerina-suklaalevy, puoli litraa kylmää vettä ja se litran termarillinen kuumaa vettä. Talvikelillä kylmävesipullossa olevan veden juominen ei ole kivaa, kun se on niin kylmää. Nyt tarkoitukseni on sekoittaa siihen aina ennen juomista pieni määrä kuumaa vettä, jolloin saan juoda miellyttävän lämpöistä vettä.

Syön tukevan aamupalan ja tasan seitsemältä lähden kävelemään. Olen suunnitellut reitin, jonka kokonaispituus on ”riittävä” ja tarkoitukseni on kävellä sen verran kuin hyvältä tuntuu – sitten, kun en enää jaksa kävellä, voin palata linja-autolla kotiin. Toki asetan itselleni tavoitteen: minimi on 20 kilometriä, 30 olisi hyvä ja 40 erinomainen saavutus.

Marraskuinen lauantaiaamu on hieno. On vielä pimeää, lumiaurat kolistelevat siellä täällä eikä muita kulkijoita juuri näy. Ajatus edessä olevista (kymmenistä) kilometreistä kohentaa mielialaa entisestäänkin. Sää on marraskuun loppupuolen päivälle tyypillinen: pilvistä, lämpötila +1°C, heikkoa tuulta. Päivän aikana on odotettavissa ajoittaista lumisadetta.

Plussalla oleva lämpötila ja edellisen vuorokauden aikana satanut ohut lumikerros tekevät tien pinnan paikoin liukkaaksi. Olen ottanut kenkien liukuesteet mukaan, mutta ainakaan vielä niitä ei tarvitse ottaa käyttöön. Kelin vuoksi hylkään kuitenkin alkuperäisen ajatukseni kulkea osan matkasta metsäpolkuja pitkin.

Ensimmäinen kymppi täyttyy vain kaksi tuntia viisitoista minuuttia lähdön jälkeen. Pyrin pitämään tällä kävelyllä huolen erityisesti kahdesta asiasta: (1) ”leppoisa tallustelu” eli tasainen, pehmeä askellus, jossa jalat eivät käy liikeratojensa ääriasennoissa ja (2) ”jatkuva liike” eli vain hyvin lyhyitä taukoja (lähinnä kuvien ottamista varten) tai kävelyn tauottaminen vauhtia hetkeksi hidastamalla. Pitkät tauot ovat haitaksi, koska niiden aikana keho menee lepotilaan, josta sen narraaminen uudelleen liikkeelle on sitä työläämpää mitä enemmän kilometrejä on takana.

Tämän ensimmäisen peninkulman täyttyessä olen Hönttämäessä (kartta tekstin lopussa) ja sieltä lähden kaartamaan takaisin tulosuuntaani. Teen laajan kaarroksen Talvikankaan ympäri, koska en ole siellä aiemmin käynyt. On aina hauskaa kävellä paikoissa, joissa en ole aiemmin käynyt, vaikka myös tuttujen paikkojen löytäminen yhä uudelleen on kivaa sekin.

Pysähdyn hetkeksi puputtamaan ensimmäisen välipalan. Nämä keitetyt kananmunat ovat kyllä erinomaista retkievästä. Yhden sellaisen turvin jaksaa kävellä taas pitkän matkan. Katujen nimet ovat mielenkiintoisia. Ohitan Piirtoheinäntien, jonka luen ensin Piirtoheitintieksi. Olisikohan syytä pysähtyä kahville?

Minähän olen kohta Haapalehdossa ja siellä on Shell-asema, josta saan kahvia ja ruokaakin. Kun pääsen perille, on kello jo niin lähellä tavanomaista lounasaikaa, että päätän syödä kevyen aterian. Toinen vaihtoehto olisi syödä vasta Maikkulassa, mutta sinne on suunnittelemaani reittiä niin monen tunnin matka, että lounas lykkääntyisi tarpeettoman myöhäiseen. Paikallinen äijäparlamentti näkyy olevan koolla huoltsikan kahvilaravintolan pitkässä pöydässä.

Tauon jälkeen jatkan matkaa kohti Hiukkavaaraa. Tarkoitukseni on käydä tutustumassa uuteen ”Hiukkavaaran keskukseen” ja Vaskikankaan kaupunginosaan, jotka ovat vasta rakenteilla. Hiukkavaaran keskuksessa ei ole vielä muuta kuin Hiukkavaaratalo – iso monitoimirakennus, jossa on peruskoulu, päiväkoti, kirjasto, nuorisotalo ja liikuntasali. Näyttää jotenkin hassulta, kun täällä, keskellä ei mitään, on tällainen iso möykky, mutta onhan tässä ympärillä pian yli kuudentuhannen asukkaan kaupunginosa.

Katujen nimet ovat täälläkin kaupunginosakohtaisesti teemoitettuja: monitoimitalon ympäristössä on mm. Marssikatu, Kenttämarssi ja Tahtimarssi, Vaskikankaalla puolestaan mm. Soittajanlenkki ja Lyyrapiha, ja kun jatkan matkaani eteenpäin Kivikkokankaalle, löydän mm. Liikkujantien ja Juoksulenkin.

Hiukkavaarataloa ihmetellessäni saan 20 kilometriä täyteen. Minimitavoite on siten saavutettu, eikä kävely tunnu vielä missään. Siten on luontevaa ottaa suunta kohti tavoitteen seuraavaa tasoa, kolmeakymmentä kilometriä. Jatkan Saarelan kautta kohti Poikkimaantiensiltaa, jota myöten ylitän Oulujoen. Asetan reittini seuraavaksi kiintopisteeksi Neste Oulun Baarin, jossa suunnittelen pitäväni kahvitauon. Varmaan sieltä saa myös rähmäpullia (Berliininmunkkeja).

Eipäs saakaan. Ainoat rähmäpullat ovat jollain vaaleanruskealla töhnällä päällystettyjä munkkeja, mutta sellainen ei ole ollenkaan sama asia kuin aito Berliininmunkki. Onneksi vitriinissä on tarjolla hyvä korvike: kamelipulla. Viralliselta nimeltään varmaan kanelikierre tai jokin sen tapainen.

Pian kahvitauon jälkeen saan kolmekymmentä kilometriä täyteen. En ole saanut kävelystä vielä tarpeekseni, joten käyn uuden kympin kimppuun. Jos kerran kolmekymmentä kilometriä menee, niin menee se neljäskin. Addiktiohan tämä on, mutta ehkä aika terveellinen sellainen.

Jos tavoitteenani olisi tuo neljäkymmentä kilometriä, lähtisin tästä kävelemään kotia kohti. Paikasta, jossa 30 km tulee täyteen, olisi kotiin suorinta tietä melko tarkkaan kymmenen kilometriä. En kuitenkaan tee sitä. Jatkan matkaa päinvastaiseen suuntaan, kohti Iinattia. Vaikka olen julkisesti (somessa) todennut tavoittelevani neljääkymmentä kilometriä, on todellinen tavoitteeni jo korkeammalla. Viidessäkymmenessä. Jos kävelen tästä Iinatin kautta Metsokankaalle ja sieltä Kaakkuriin ja sitten kotiin, tulee kokonaismatkaksi tuo 50 kilometriä.

Lämpötila on päivän aikana hiukan alentunut ja nyt on ehkä asteen tai pari pakkasta. Tämä on hyvä asia, sillä nyt ei ole enää niin liukasta kuin aamulla.

Iinatintien pitkää suoraa kävellessäni alkaa sataa lunta. Tämä vajaan kolmen kilometrin pituinen suora on päivän ainoa osuus, jonka aikana en näe ainuttakaan ihmistä. Ennen tämä tie oli paljon käytetty läpikulkuväylä Kaakkurin ja Iinatin välillä, mutta nyt siitä ei autolla pääse enää ollenkaan, sillä kohtaan, jossa tie ylittää radan, on asennettu ajoesteitä ja tie kavennettu sellaiseksi, ettei siitä autolla mahdu. En ihan ymmärrä tämän tarpeellisuutta. Olisiko muutoksella haluttu poistaa käytöstä yksi potentiaalisesti vaarallinen tasoristeys? Ei tunnu uskottavalta, koska ensinnäkin tämä tasoristeys on varustettu varoituslaitteilla (valot ja puomit) ja onhan risteys muutoksen jälkeenkin vielä (kevyen liikenteen) käytössä. No, enpä minä kaikkia muitakaan Oulun liikenneväyläsuunnittelun tuotoksia ymmärrä.

Metsokankaalle saavuttuani arvioin jäljellä olevaa matkaa ja totean, että jos lähden tästä suorinta tietä kotiin päin, en saa haluamiani kilometrejä täyteen. Siksi teen laajan kaarroksen Metsokankaan ympäri ja kierroksen loppupuolella, kun kuljettu matka alkaa jo painaa jaloissa, päätän lisätä retkeni vaikeusastetta vielä pienellä haasteella. Eräästä risteyksestä minun pitäisi mennä suoraan, mutta käännyn tarkoituksella oikealle. Siitä olisi sitten helppo jatkaa kääntymällä seuraavasta risteyksestä vasemmalle, mutta jatkan siitä puolestaan suoraan eteenpäin. En yhtään tiedä, minne tämä tie vie, enkä tiedä, pääsenkö täältä Kaakkuriin muuten kuin palaamalla takaisin omia jälkiäni pitkin paikkaan, josta tämän tahallisen harhailun aloitin. Toki pystyisin helposti tarkistamaan sijaintini ja mahdollisen reitin kännykästä, jonka sovellus piirtää reittiä koko ajan kartalle, mutta pidän apuvälineen taskussa ja suunnistan höpsismin avulla.

Yhdessä risteyksessä sattuu hauska tapahtuma, kun oikealta lähestyy kaksi koiranpentua ulkoiluttavaa naista. Pentu huomaa minut ja pomppii luokseni tervehtimään. Laskeudun kyykkyyn ja pikkuinen yrittää tulla syliin. Hetken aikaa näyttää siltä, että saan tästä koiran matkaseuraksi, mutta päädyn kuitenkin palauttamaan pennun omistajalleen. ”Menehän siitä”, sanon pennulle ja ohjaan sen suuntaan, jossa naiset sitä kutsuvat. Koira pomppii takaisin omistajansa luo, mutta huomaa seuraavan lähestyvän jalankulkijan ja lähtee vuorostaan tätä tervehtimään.

Tämä oli kivaa! Jatkan matkaani jo pimenneessä illassa. Taivaalta satelee hiljalleen lunta. Kulkemani lähes neljäkymmentä kilometriä tuntuvat jo väsymyksenä jaloissa, mutta mihinkään ei satu. Olen saavuttamassa olotilan, jota näillä pitkillä kävelyilläni tavoittelen. Ympärilleni alkaa muodostua kupla, jossa olen vain minä, minun askeleeni ja edessä näkyvät muutamat metrit tietä.

Löydän risteyksen, josta näen hyväksi kääntyä vasemmalle. Täältä etsin reitin Kaakkuriin, jossa aikomukseni on pysähtyä Citymarketiin ja Heselle seuraavaa ruokatankkausta varten. Metsokankaalla tekemieni kaarrosten ansiosta saan neljäkymmentä kilometriä täyteen sopivasti Kaakkurissa. Koska jalat toimivat edelleen, en edes harkitse linja-autokyytiä, vaan päätän kävellä täältä kotiin asti. Matkaa sinne on jokseenkin tasan kymmenen kilometriä. Pieni lisämutka on kuitenkin tarpeen, koska asetan tarkaksi tavoitematkaksi viisikymmentäyksi kilometriä. Näin tästä tulee toiseksi pisin yhden päivän aikana kävelemäni matka.

Takana on siis jo yli neljäkymmentä kilometriä, mutta pääni ei ole tyhjentynyt ajatuksista. Sen sijaan siellä on tapahtunut muuta. Arkisessa elämässä pään sisälle kertyy kaikenlaista saastaa. Sitä syntyy mm. omista tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, muiden tekemisistä ja tekemättä jättämisistä sekä ahdistuksesta, jonka taustalla on ympäröivän yhteiskunnan ja ihmiskunnan kiihtyvä luisuminen kohti itseaiheutettua tuhoa. Tuo saasta kerrostuu vähitellen mielen pohjalle kuin Talvivaaran saasteet lähiseudun järviin. Pitkän kävelyn aikana mieleen muodostuu hyviä asioita, jotka reagoivat pohjalla vellovan saastan kanssa ja alkavat neutraloida sitä. Tällaisen kävelyn jälkeen päätä puristava vanne ei ole aivan yhtä kireällä kuin kävelylle lähtiessä.

Loppumatkasta teen vielä muutamia pieniä tarkistuksia reittiin varmistaakseni, että saan haluamani matkan täyteen. Kun pääsen kotiovelle, näyttää GPS-seuranta minun kävelleen tänään 51,7 kilometriä. Olen saavuttanut sen, mitä halusin. Aikaa tähän kävelyyn meni tasan kolmetoista tuntia, joten keskivauhdiksi tuli 4 km/h. Matkan alussa omaksumani periaatteet, leppoisa tallustelu ja jatkuva liike, olivat oikea valinta. Pitkien kävelyideni Top-3 on nyt 60 km (1.5.2017), 51 km (18.11.2017), 50 km (2.5.2015).

Erityisen arvokkaana pidän tätä kävelyä siksi, että en mitenkään erityisesti valmistautunut tähän, vaan tein tämän täysin peruskuntoni varassa. Tästä on hyvä jatkaa. Ja kyllähän tämä merkitsee myös sitä, että voin asettaa itselleni tavoitteeksi kävellä yhden päivän aikana seitsemänkymmentä kilometriä. Olisiko se vaikkapa vuoden 2018 tavoite.