Minä haluan tehdä vaelluksen (jollaiseksi kutsun vähintään 5 yötä kestäviä retkiä).
Minä en halua kantaa painavaa rinkkaa.
Mahdoton yhtälö?
Ei välttämättä. Olen pohtinut tätä asiaa aiemminkin, itse asiassa jo useamman vuoden ajan. Yksi mahdollinen reitti ratkaisuun voisi kulkea grammanviilauksen tietä. Käytännössä on kuitenkin niin, että grammoja viilaamalla voin päästä heiveröisen selkäni kannalta hyvään lopputulokseen vain, jos retki kestää enintään muutaman yön, ja vain, jos jätän kyydistä kaiken, mikä ei ole aivan välttämätöntä. Mm. valokuvaus- ja videointivälineistö pitäisi silloin jättää kotiin. Se taas ei tunnu hyvältä, koska kuvaaminen ja erityisesti videoiden tekeminen on nykyään olennainen osa harrastustani.
Toinen mahdollinen ratkaisu voisi löytyä siirtämällä tavarat selästä pyörien päälle. En nyt tarkoita vaelluksen muuttamista pyöräretkeksi – sellainen on aivan eri asia, ja vaikka pyöräretkeily onkin hienoa, en nyt halua sellaiseen päätyä. Voisiko tavarat kuljettaa jonkinlaisessa kärryssä?
Kyllä voi. Ja kärryä voi joko vetää tai työntää. Ensimmäinen yritykseni johti vedettävän kärryn hankkimiseen. Suunnittelin sen itse ja pyrin hyödyntämään mahdollisuuksien mukaan ahkion vetoaisoja ja -valjaita. Koska itselläni ei tuolloin ollut mahdollisuutta nikkaroida itse, teetin kärryn Pekka Pasasella – hän on se Somaspulkka -ahkioiden valmistaja. Projektin lopputuloksena syntyi Haahuilijan retkikärry (siihen aikaan blogini nimi oli Satunnainen haahuilija) ja kärry pääsi käytännön testiin retkelläni Kylmää ja märkää Hailuodossa lokakuussa 2014.
Vedettävä kärry toimi, mutta ei se ihanteellinen ratkaisu ollut. Suurimpana vikana siinä oli se, että kuorman painosta tuli liian iso osa aisojen kautta vetovaljaille, jolloin tavoitteena ollutta selän kuormituksen vähenemistä ei tapahtunut niin paljon kuin olisin halunnut. Toinen vika – tai epämiellyttävä ominaisuus – kärryssä oli aisavetoisesta ahkiosta tuttu rynkytys. Jokainen epätasaisuus, jonka kautta pyörät kulkivat, välittyi aisojen kautta vetovaljaisiin.
Tilanteen todettuani ryhdyin miettimään muita ratkaisuja. Merkittävä oivallus syntyi katsoessani Yle Areenasta ohjelmaa Juoksuhaaste Afrikassa, jossa muuan Dave Chamberlain yrittää juosta 2 700 km:n matkan Namibiasta Etelä-Afrikkaan. Ohjelman katseluaika on jo päättynyt, mutta Areenan sivulla olevassa kuvassa näkyy Daven käyttämä kärry. Se on kevytrakenteinen, nelipyöräinen, ja muistuttaa hieman lastenvaunuja. Onnistuisinko minä rakentamaan samantapaisen?
Ryhdyin suunnittelemaan. Otin tavoitteeksi kolmipyöräisen rakenteen ja suunnittelin käyttäväni sellaisia ilmakumirenkain varustettuja pyöriä, joilla voisi mennä myös hiekka- ja sorateille. Sain suunnitelmat varsin pitkälle, mutta kun olisi pitänyt toteuttaa ne, törmäsin samaan kuin aiemmalla yritykselläni. Olisin halunnut kärryyni alumiiniputkesta valmistetun rungon, eikä minulla ollut, eikä ole vieläkään sen paremmin työkaluja, tiloja kuin taitojakaan metallitöiden tekemiseen. En myöskään onnistunut suunnittelemaan työntöaisalle sellaista kiinnitystä, joka mahdollistaisi kärryn helpon niputtamisen esimerkiksi linja-autossa kuljettamista varten.
Projekti piti laittaa jäihin.
Lopulta löytyi ratkaisu. Istuin kahvilla ystäväni kanssa, ja kerroin hänelle näistä tavarankuljetusmurheistani. Kun kuvailin Dave Chamberlainin käyttämää kärryä, ystäväni ehdotti, että tutustuisin juoksukärryihin. Siis sellaisiin, joihin laitetaan piltti istumaan, kun lähdetään lenkille.
Rupesin perehtymään aiheeseen ja todellakin! Näistähän se ratkaisu voisi löytyä. Olin tuossa vaiheessa henkisesti valmistautunut maksimissaan 250 euron kustannukseen, ja alkoi vaikuttaa siltä, että tuolla rahalla voisin saada hankittua sellaiset käytetyt juoksurattaat, joiden kantavuus riittäisi vaellusvarusteiden kuljetukseen. Eri valmistajien tarjontaan tutustuessani päädyin lopulta Croozerin sivuille. Bingo!
Polkupyörän tavaraperäkärry, jonka mukana tulee lisävarusteet, joilla sen saa muutettua työnnettäväksi käsikärryksi: pieni pyörä vetoaisaan ja kärryn perään työntöaisa. Omapaino noin 15 kiloa, kantavuus 40 kiloa. Tilavuus 106 litraa eli todella ison vaellusrinkan verran, ja jos se ei riitä, myydään lisävarusteena korkeampaa kuomua, jonka alle mahtuu 50 % enemmän tavaraa. Kärryn normaalihinta on 259 eur, mutta Matkavaruste myi sitä 239 eurolla. Kärry tilaukseen!
Kärryä odotellessani suunnittelen retken, jolla sitä testaisin. Päätän tehdä maantievaelluksen, joka alkaisi kotiovelta ja suuntautuisi valtatietä 20 eli Kuusamontietä pitkin niin pitkälle kuin kuudessa päivässä ehtisin kulkea. Otan tavoitteeksi keskimäärin 25 kilometrin päivämatkat. Jos arvioin eteneväni keskimäärin kolme kilometriä tunnissa – mikä on normaalivauhti videointia sisältävällä retkellä – tällaiseen päivämatkaan menee hiukan yli kahdeksan tuntia. Se jättää vuorokauteen vielä riittävästi aikaa muihin tarpeellisiin ja/tai mukaviin aktiviteetteihin: leiriytyminen, ruokailu, lepääminen, somettaminen. Tarvittaessa päivämatkaa voisi tuosta vielä pidentääkin, eli jos esimerkiksi kahdeksan tunnin ja 25 kilometrin jälkeen olen paikassa, johon en voi leiriytyä, voin vielä kulkea tunnin tai parikin ilman, että päivä muodostuu liian raskaaksi.
Varusteet voin valita siten, että mukana on varmasti kaikki tarpeellinen ja myös jotain pientä luksusta kuten herkkuja. Kärryn kanssa ei tarvitse viilata grammoja. Päädyn varustemäärään, jonka kokonaispainoksi tulee noin 32 kiloa. Tämä paino sisältää ruokaa 7,5 kiloa ja vettä 5,5 litraa. Matkan varrella on toki kauppoja, mutta otan myös ruokapuolen harjoituksen kannalta: varaan ruokaa viikoksi. Tarkoitus on tehdä kuusipäiväinen retki, mutta pieni pelivara on aina hyvä olla. Sitäpaitsi en tiedä, paljonko energiaa tarvitsen tällaisella maantievaelluksella, kun en oikeastaan edes tiedä, minkä verran innostun kunakin päivänä kävelemään. Vettä on mukana paljon, koska odotettavissa on ainakin vaelluksen alkuun lämpimiä päiviä, eikä Kuusamontien varressa ole Kiimingin jälkeen välttämättä kovin hyviä vesitäydennyspaikkoja. Toki mukana on vedenpuhdistusvälineet, joten voin tarvittaessa ottaa vettä vaikka suonsilmästä.
Mainittakoon tässä kohtaa, että tätä kirjoittaessani retkestä kertova video on jo valmis ja katsottavissa joko blogini videovälilehden kautta tai suoraan Vimeosta.
Elokuun 2. päivän aamuna on lähdön aika. Olen pakannut kaiken edellisenä iltana, joten pääsen lähtemään jo ennen yhdeksää. Aamun viileys muuttuu nopeasti aurinkoisen kesäpäivän paahteeksi, mutta itse kulkeminen on kevyttä. Jopa liiankin, sillä epäonnistun toistuvasti yrityksissäni kävellä hitaasti. Tavoitteena on samanlainen ”leppoisaksi tallusteluksi” kutsumani kävelytyyli, jota olen hyvällä menestyksellä noudattanut pitkillä kävelyilläni. Tämän tästä huomaan viuhtovani menemään aivan liian lujaa. Koska kävelyn hidastaminen ei tunnu onnistuvan, pidän taukoja. Usein ja pitkiä. Se nyt ainakin toimii.
Kiiminkiin saakka kaikki on helppoa ja mukavaa – saanhan kävellä koko matkan, parikymmentä kilometriä, maantiestä erillään kulkevaa kevyen liikenteen väylää pitkin. Kiimingissä pysähdyn ABC:lle täyttämään vesipullot ja syömään jäätelön. Pyörätie jatkuu vielä Kiiminkijoen ylityksen verran, mutta sitten joudun siirtymään maantien pientareelle. Tästä se maantievaellus oikeastaan vasta alkaa.
Tässä kohtaa valtatie 20 on hiljattain saanut uuden asfaltin, mutta tietä ei ole kyllä raskittu leventää yhtään. Piennar on hädin tuskin puoli metriä leveä, joten noin 80 senttiä leveä kärryni ei sille mahdu. Pidän kiinni oikeudestani käyttää tien asfaltoitua osuutta. Kärryn kuomun yläosa on väriltään oranssi ja minulla on ylläni hohto-oranssi t-paita, joten uskon autoilijoiden näkevän minut jo kaukaa. Tarkkailen vastaantulevaa liikennettä kuitenkin sillä silmällä, että jos joku auto näyttää tulevan liian lähelle minua vievällä ajolinjalla, väistän. Ja tilanteissa, joissa vastaan tulee rekka tai muu suuri kulkuneuvo, ja takaapäin tulee muuta liikennettä, joka rajoittaa vastaantulijan väistämismahdollisuuksia, siirryn sivummalle ja tarvittaessa kokonaan pois tieltä. Parasta tyylitajua edustavat rekkakuskit, jotka poikkeuksetta kiertävät vastaan tulevan kävelijän kaukaa – parhaimmillaan jopa kokonaan toisen kaistan kautta. Ilmaisen arvostukseni näitä maantieritareita kohtaan näyttämällä peukkua.
Kolmekymmentä kilometriä kuljettuani pysähdyn päivällistauolle. Tällä maantievaelluksella lämpimät ateriani muodostuvat kana- tai tonnikalasäilykkeestä ja perunamuusista tai nuudeleista. Muusin makua parannan vielä pienellä määrällä Välimeren yrttiseosta. Ai että on hyvää! Ruokaa laittaessani levähdyspaikalle pysähtyy peräkärryä vetävä auto. Mies tulee juttelemaan. Hänellä on siinä puusavotta. Jutellessamme huomaan – hiukan liian myöhään – että retkipyöräilijä ajaa pysähtymättä ohi. Hän on menossa Ouluun päin. Olisi ollut ihan kiva moikata toista lihasvoimalla liikkuvaa kulkijaa, mutta se jäi nyt tekemättä. Pyöräretkeilijät ovat nykyään aika harvinaisia, ja kun olen itsekin lajia harrastanut, en mielelläni jättäisi käyttämättä tilaisuutta vaihtaa ajatuksia lajitoverin kanssa.
Mies ryhtyy lastaamaan puutavaraa peräkärryynsä ja minä jatkan päivällistaukoani. Syötyäni lähden taas kävelemään. Takana on siis jo kolmekymmentä kilometriä, eli päivän tavoite on täynnä. On ruvettava etsimään maantievaelluksen ensimmäistä leiripaikkaa.
Juuri tähän sitä leiriä ei voi laittaa: maasto on aivan liian märkää ja pusikkoista. Käännyn Joloksentielle, joka vie Ylikiiminkiin. Sen varrella, noin puolen kilometrin päässä Kuusamontieltä, on kartan mukaan leiriytymiseen soveltuva maastonkohta. Se on lähellä tietä, mutta ehkä liikenne ei tuossa ole liian vilkasta.
Paikka on muuten kelvollinen, mutta löydän maasta vessapaperia. Ja lisää vessapaperia. Paljon vessapaperia. Pelkkä paperi ei haittaisi, mutta sen ohessa maassa on myös kakkaa. Paljon kakkaa. Monessa paikassa. Tämä on siis yleinen paskallakäyntipaikka. Tänne jos teltan laittaisi, niin saisi (a) haistella ulosteita koko yön ja (b) pakata aamulla paskaisen teltan. Ei kiitos. Palaan takaisin Kuusamontielle ja jatkan matkaa.
OuluZonen (moottoriurheilukeskus) risteyksessä tien ylittää porolauma. Eläimet jäävät haahuilemaan tien läheisyyteen ja hieman myöhemmin palaavat takaisin tien toiselle puolelle. Autoilijoita harmittaa, kun porot eivät pidä mitään kiirettä – pitkänmatkankävelijää puolestaan alkaa naurattaa.
Kello on jo yli kahdeksan ja liikenne on hiljentynyt lähes olemattomiin. Näen edessäni oransseja vilkkuvaloja. Aiemmin ohitseni menneet tiemerkintäajoneuvot ovat täällä töissä. Tämä osa Kuusamontiestä on hiljattain saanut uuden päällysteen ja nyt sille maalataan keskiviivoja. Hiljalleen viilenevässä ja hämärtyvässä illassa on omanlaisensa tunnelma. Voisi olla ihan kivaa olla tuollaisessa työssä. Tuttu linja-auto tulee vastaan: Eskelisen Lapin Linjojen pikavuoro Rovaniemeltä siinä lipuu kohti Oulua.
Tutkin karttaa. Arvelen, että seuraava mahdollinen leiripaikka on Mastomaa -nimisessä paikassa, jossa tien sivussa on linkkimasto. Jos ei muu onnistu, niin eiköhän maston juurella ole sen verran tasaista, että siihen voi laittaa teltan.
Muu onnistuu: mastolle vievän hiekkatien vieressä on sen verran tasaista metsää, että löydän sieltä paikan majoitteelleni. Hiukan turhan lähellä tietä tämä on – alle sata metriä – mutta välissä on sen verran puita, että olen hyvässä näkösuojassa ja teltan alla on pehmeää sammalta. Paikka ei ole täydellinen, mutta se on hyvä.
Olen kävellyt tänään 36 kilometriä varsinaista vaellusta ja kun siihen lisätään muu päivän aikana tapahtunut kävely, tästä tulee 38 kilometrin päivä. Menihän tämä vähän ylitöiksi. Kello on jo yhdeksän, kun saan teltan pystyyn. Olen kuitenkin tyytyväinen päivään: kärry on osoittautunut toimivaksi tavarankuljetusmenetelmäksi, olen kävellyt reilusti yli tavoitematkan, sää on hyvä, leiripaikka on hyvä – mitä muuta tässä voisi toivoa. Ehkä kauniisti punertavat pilvet iltataivaalla. No nekin toteutuvat. Onpa taas hyvä olla.
