Ostin kikbaikin. Siis potkupyörän (kickbike) – sellaisen polkimettoman, ketjuttoman kevyen kaksipyöräisen. Työmatkakulkuneuvoksi sen hankin, koska tässä kevään päätteeksi työmatkani pitenee huomattavasti. Toukokuun lopussa päättyy kaksivuotinen opiskelu Oulun seudun ammattiopiston Pikisaaren yksikössä ja sen jälkeen, tuoreena huonekaluartesaanina, ryhdyn päätoimiseksi yrittäjäksi ja alan pyörittää omaa huonekaluverstasta. Sen sijainti on vielä salaisuus, mutta sen voin kertoa, että matkaa sinne on kotoani noin kuusi kilometriä. Pikisaareen meiltä on vain kaksi kilometriä – se on ollut oikein kiva kävelymatka. Kuusi kilometriä on jo turhan pitkä matka käveltäväksi joka arkipäivä kahteen kertaan, vaikka elämäntapakävelijä olenkin. Aloittavan yrittäjän päivät ovat muutenkin pitkiä, joten niitä ei ole tarkoituksenmukaista pidentää enää yli tunnin kestävällä tallustelulla aamuin illoin.
Voisin tietysti alkaa työmatkapyöräilijäksi. Se ei kuitenkaan ole hyvä ajatus, koska jos rupean kulkemaan päivittäiset matkat pyörällä, jää kävely liian vähiin ja se johtaa jalkojeni kipeytymiseen. Tämän opin sananmukaisesti kantapään kautta kesällä 2014. Silloin rupesin keväällä lumien sulettua pyöräilemään työmatkat ja sen seurauksena jalkani olivat jo kesäkuussa sellaisessa kunnossa, että kaikenlainen kävely oli tuskallista.
Tässä on kyse plantaarifaskioosista. Ennen puhuttiin plantaarifaskiitista, mutta ”nykykäsityksen mukaan jalkapohjan jännekalvon kiputilan syynä ovat toistuvat kalvoon kohdistuneet liiallisen rasituksen aiheuttamat pienet repeämät (mikrotraumat). Niiden seurauksena kalvoon kehittyy isoja vaurioalueita (makrotraumoja) tai rappeutumista. Koska vaivaan ei liity tulehdusta, kuten aiemmin ajateltiin, sitä kutsutaan plantaarifaskioosiksi eikä plantaarifaskiitiksi.” (suora lainaus edellä linkittämältäni sivulta).
Runsas liikunta voi altistaa tälle vaivalle, samoin kireä akillesjänne ja kireät pohjelihakset. Muitakin altistavia tekijöitä on, mutta nämä ovat ne, jotka minun tapauksessani ovat ongelmaan syynä. Kiputila syntyy nopeasti – minulla pari kuukautta kestänyt työmatkapyöräily ja siitä seurannut liian vähäinen kävely riitti – ja paraneminen on hidasta. Siihen voi mennä jopa puolitoista vuotta. Silloin 2014 selvisin noin puolella vuodella, kun oivalsin, mikä minulla parhaiten auttaa tähän ongelmaan.
Vaelluskengät.
Tai siis ei pelkät kengät, vaan niillä pitää myös kävellä. Paljon.
Olennaista on, että kengissä on riittävän jäykkä pohja. Lisäksi minun jalkateräni ovat pituuteensa nähden leveät, joten tarvitsen leveälestiset jalkineet. Sopivaksi malliksi on osoittautunut Lowa Renegade. Varmasti muitakin on, mutta niin kauan kuin Renegadeja saa, käytän niitä. Tätä kirjoittaessani minulla on menossa jo kolmannet Renegadet. Kävelen näillä lähes kaikki kävelyni – vain maastossa tehtävillä retkillä jalassa on muut jalkineet: sulan maan aikaan vaelluskumpparit ja hiihto- tai lumikenkäilyretkillä Kuomat tai Sorelit.
Tämä ratkaisu toimii siis minulla, mutta ei ole mitään takeita, että se toimisi kenelläkään muulla samankaltaisesta vaivasta kärsivällä.
Mutta palataanpa taas niihin työmatkoihin. 6 kilometrin kävelyyn kahdesti päivässä menee liikaa aikaa ja pyöräilyyn en jalkavaivojen pahenemisuhan vuoksi halua ryhtyä. Mahdolliseksi ratkaisuksi tähän löysin kickbiken. Sellaisella potkuttelussa jalkaan kohdistuu juuri sellaista venytystä, jollaista tarvitsen ja jota jalkani saavat kävellessäkin: venytystä, joka kohdistuu pohkeeseen, akillesjänteeseen ja jalkapohjaan. Vielä en tietenkään voi tietää, toimiiko tämä niin kuin sen arvelen toimivan. Saavatko jalkojeni kireät alueet tällä tavoin riittävästi venytystä ja onko potkuttelu muutoin minulle sopiva liikuntamuoto? Seuraako siitä mahdollisesti jotain uusia vaivoja? En voi vielä tietää.
Maaliskuun 21. päivänä menen oululaiseen Pyörä-Suvalan liikeeseen katsomaan ja kokeilemaan kickbikeä. Olen jo etukäteen valinnut mieleiseni mallin, joka on Sport G4. Se vaikuttaa ominaisuuksiltaan sopivalta yleispotkupyörältä: renkaat ovat tarpeeksi kapeat rullatakseen asfaltilla kevyesti, mutta tarpeeksi leveät, jotta pyörällä voi mennä myös asfalttibaanojen ulkopuolelle; lokasuojat ovat vakiovarusteena; lisävarusteina on saatavana mm. tavarateline, johon voi ripustaa etusivulaukut ja jonka päälle saa muutakin tavaraa. Aikomukseni on nimittäin kokeilla tätä myös lyhyillä retkillä.
Tutkin pyörää kaupassa sisällä ja käyn lyhyellä koeajolla. Nämä vahvistavat käsitykseni: haluan tällaisen. Ryhdymme hieromaan kauppoja. Mattamustan potkuttimen saisin heti mukaani, mutta mattamusta ei sovi hipiälleni. Oranssi sen olla pitää! Koeajolla panin merkille, että ohjaustanko on kovin matalalla. Saman huomasi myyjä, kun katseli potkutteluani. Sovimme, että tilaamani pyörä varustetaan ohjaimen korotuspalalla. Lisäksi tilaan siihen juomapullotelineen ja sen edellä mainitsemani tavaratelineen.
Varaudun noin viikon odotteluun – ehkä pitempäänkin, koska ensi viikko on pääsiäisen takia lyhyt. Juuri siksi minä menin kauppaan jo nyt: jos tässä pitää odotella pari viikkoa, saan pyörän sopivasti sitten, kun enimmät lumet ovat isommilta ajoväyliltä jo sulaneet. Ehkä.
Seuraavana päivänä minulle soitetaan pyöräliikkeestä. ”Tilaamasi Kickbike olisi täällä varusteltuna ja luovutusvalmiina.” Nyt jo! Eihän siitä ole kuin hädin tuskin kaksikymmentäneljä tuntia, kun sen tilasin. Olipas vauhdikasta palvelua! Monissa kaupoissa hommat tehdään aivan eri tavalla: ensin istutaan asiakkaan tilauksen päällä muutama päivä, sitten sitä käsitellään pari päivää, tuotteita keräillään päivä, pakataan toinen ja sitten lopulta ne lähetetään, jos ehditään ja viitsitään. Pyörä-Suvala saa kyllä palvelusta täydet kymmenen pistettä! Oikeastaan yksitoista, koska eihän näin nopeaa toimintaa voi tilaustuotteen kohdalla mitenkään edes vaatia.
Lähden siis hakemaan pyörää. Sopivasti olen tänään liikenteessä kävelemällä, vaikka on verstaspäivä (teen siellä hommia tässä vaiheessa kevättä 1-2 päivänä viikossa). Ei tarvitse ensin viedä autoa kotiin ja sitten lähteä pyörän hakuun.
Lukija suokoon minulle anteeksi, että en tässä kerro verstaani sijaintia. Se kun ei ole vielä valmis asiakkaiden vastaanottamiseen, niin on parempi, etten sen sijaintiakaan mainosta. Tieto tästä tulee kyllä aikanaan toiminimeni kotisivuille ja sosiaaliseen mediaan.
Ehdin kauppaan täpärästi viitisen minuuttia ennen sulkemisaikaa. Paperityöt hoidetaan nopeasti ja sitten saan taluttaa uuden pyöräni ulos ja lähteä viemään sitä kotiin. Pyörä on metallinhohto-oranssi – sama väri kuin Jopossa, jolla lapsena ja nuorena ajelin yli kymmenen vuoden ajan. Pientä nostalgiaa siis.
Hitsi että tämä on raskasta! Potkuttelutekniikkani on aivan hanurista, tiet ovat liukkaan lumen peitossa, tuuli on vastainen ja tälle päivälle on takana jo viisitoista kävelykilometriä ja rakennushommia verstaalla.
Matkanteko kevenee hiukan, kun pumppaan pyörän mukana tulleella pumpulla renkaat kovemmiksi, ja vähitellen alan päästä jyvälle potkuttelutekniikasta. Toki se on vielä kaukana hyvästä, mutta ei sentään ihan yhtä surkeaa kuin ensimmäisten metrien aikana. Kengissä pitäisi ehdottomasti olla liukuesteet tällaisella kelillä. Nyt joka potkusta hukkuu se paras terä kengän lipsumiseen.
Paita on hiestä märkä, kun neljä kilometriä potkuteltuani saavun kotiin. Olen myös löytänyt alaraajoistani aivan uusia lihaksia. Onneksi minulla on huomenna autoilupäivä, niin saan rauhassa toipua tästä. On tämä niin erilaista kuin mikään aiemmin harrastamani liikuntamuoto.
Mutta myös kivaa!
Tähän tekstiin ei nyt tule enempää kuvia eikä muutakaan tarkempaa esittelyä itse laitteesta. Palaan asiaan, kunhan olen saanut jonkin verran kokemusta potkuttelusta. Malttamattomimmille voin suositella varuste.netin sivuja – siellä on hyvät kuvat sekä tästä Sportista että muistakin Kickbike-malleista.