Hiihtolomavaellus Enontekiöllä: keskiviikko

Kylmän (-19º) yön jälkeen seuraa jälleen aurinkoinen aamu, mutta vain hetkeksi. Jo aamutoimieni aikana taivas vetäytyy pilveen. Aamupäivän luontoäänenä ei ole tarjolla riekkoja, vaan helikopterin pörräystä. Yleensä en tällaisista pörinöistä pahemmin häiriinny, mutta tästä kyllä, koska ääni vain jatkuu ja jatkuu. Teltasta poistuttuani näen rauhanhäiritsijän: pieni kopteri kaartelee lentokentän suunnassa korkeuttaan vaihdellen. Välillä ääni vaimenee, kun vispilä lentää poispäin, mutta sitten se taas voimistuu, kun lentosuunta muuttuu. En tiedä, millä asialla kopteri lentelee – ehkä kyse on jonkinlaisesta koulutuslennosta, kun samanlaista kuviota toistetaan kerta toisensa perään.

Lähdön hetkellä alkaa sadella heikosti lunta. Käyn ensin katsomassa sunnuntain ja maanantain välisen yön leiripaikkaani Riekkosaajossa ja sitten lähden sieltä omaa jälkeäni pitkin takaisin kelkkareitille. Taivas on peittynyt tasaisen harmaaseen pilvimassaan, lumisade yltyy ajoittain ja tuuli on vastainen. Olosuhteet eivät siis ole sieltä herkullisimmasta päästä, mutta en valita: edelliset päivät ovat olleet aurinkoisia ja vaihtelu virkistää. On mielenkiintoista hiihtää pitkin leveäksi ajettua kelkkareittiä, kun lumenpinnan yksityiskohdat eivät juurikaan erotu. Tähän kun tulisi kunnon lumipyry, niin saisin harjoitella whiteoutissa hiihtämistä. Näin ei kuitenkaan käy, vaan sade pysyy enimmäkseen heikkona koko keskipäivän, kunnes iltapäivällä loppuu kokonaan.

Hohto-oranssi tarppini, johon olen pakannut telttakäärön, on nyt oivallinen turvavaruste. Kun maisema on tasaisen harmaa, on hyvä, kun ahkioni päällä on suuri, kirkkaanvärinen käärö. Se näkyy kauas ja antaa erityisesti takaa lähestyville kelkkailijoille mahdollisuuden havaita minut jo kaukaa.

Vähän ennen kelkkareittien haarautumiskohtaa Lumisuvannossa vastaan tulee neljän kelkan ryhmä. Havaitsen kelkat jo kaukaa ja siirryn sivuun odottamaan kohtaamista. Kuten näissä tilanteissa aiemminkin, heilautamme kättä ohitushetkellä molemmin puolin, ja kun viimeisen kelkan kuljettaja päättää kädenheilautuksensa ylöspäin käännettyyn peukkuun, tulee minulle oikein hyvä mieli. Vastaan peukkuun nyökkäyksellä.

Olen kuullut ja lukenut epämiellyttävistä kohtaamisista hiihtovaeltajien ja kelkkailijoiden välillä. Tämän reissun kokemukset ovat kyllä olleet päinvastaisia. Kelkkailijat ajavat täällä hyvin maltillisilla nopeuksilla ja jokainen on tervehtinyt minua kädenheilautuksella. Välituvan perkele-mies jää ainoaksi poikkeukseksi muutoin erittäin miellyttävien kohtaamisten sarjassa.

Virallinen Hetta – Näkkälä -kelkkareitti haarautuu Lumisuvannon ja Hormajärven välissä kulkemaan Paljasselän, Jyppyränselän ja Jyppyrän itäpuolelta Hettaan. Minä jatkan tätä tuttua uraa Pahtakurun suuntaan. Suunnittelen hiihtäväni tänään samaan paikkaan, jossa vietin vaelluksen ensimmäisen yön. Paitsi, että paikka on sopivan matkan päässä kylältä, siinä on avomaastoa odotettavissa olevan tuulen kannalta otolliseen suuntaan.

Harmaana päivänä hiihtäminen ei herätä suuria tunteita. Se on tehtävä, joka on tehtävä. Jälkeenpäin en muista paljoakaan tämänpäiväisistä kilometreistä. Kun yläpuolella on tasaisen harmaa pilvikatto, alapuolella tasaisen valkoinen lumikenttä, ja edessä tasaisen lumisateinen avomaasto, on helppo antaa pään tyhjentyä ajatuksista. Hiihdetyt metrit muuttuvat kymmeniksi metreiksi, sadoiksi metreiksi, kilometreiksi. Tuntuu kuin mieli irtautuisi kehosta.

Niinpä olen vähällä hiihtää leiripaikan ohi. Huomaan tapahtumassa olevan asian, kun olen jo ohittanut paikan, josta muutaman päivän takainen, kelkkauralta leiripaikalle vievä kulku-urani menee. Pienellä kaarroksella käännän itseni oikeaan suuntaan, hiihdän viimeiset sadat metrit ja olen perillä.

Leiriytyminen ei voisi olla helpompaa – onhan tässä valmiiksi tampattu tontti. Tuulen suunta vain on muuttunut, joten teltta on pystytettävä eri asentoon kuin viimeksi, mutta muutos on hyvin lähellä sataakahdeksaakymmentä astetta. Tontti kelpaa sellaisenaan ja teltta on pystyssä ennätysajassa. Pari kertaa olen huolimaton ja astun tampatun alueen ulkopuolelle, missä lumi upottaa heti puolisen metriä tai ylikin.

Illalla sataa – kuulostaa kuin vesipisarat ropisisivat telttakankaaseen, mutta ei se vettä voi olla. Varmaan vähän jäisiä lumihiutaleita. On vaelluksen viimeinen telttayö. Viisi yötä taitaa olla minulle aika ihanteellinen vaelluksen pituus: se on tarpeeksi, mutta ei liikaa. Mieli askartelee jo huomenna käden ulottuville tulevissa maalikylien ihanuuksissa: sauna, grilliruoka, limpsa, englanninlaku. Olen kuljettanut sipsituubia koko matkan mukana, mutta taidan säästää sen Hettaan.

Pakkaset taitavat olla tällä erää ohi. Päivisin on vaellukseni aikana ollut viiden-kuuden asteen pakkasia. Nyt lämpötila pysynee samoissa lukemissa myös yöllä, ja huomenna päivällä lauhtuminen jatkuu. Tavallaan olisi mukavaa jatkaa vaeltamista, kun ei tarvitsisi palella öisin, mutta kuten sanottu, olen valmis palaamaan ihmisten ilmoille. Tämä on hyvä näin.

Keskiviikon reitti (9,1 km).

Aamulla aurinko paistaa, mutta vain hetken.

Päivän hiihtoreitti on tuttu. Aluksi palaan Riekkosaajosta moottorikelkkareitille sunnuntai-iltana tekemääni uraa pitkin.

Lumen pinnan yksityiskohdat sulavat harmauteen. Tällaisella baanalla hiihtäessä pää tyhjenee ajatuksista.

Teltan pystytys valmiille, tiiviiksi tampatulle tontille ei voisi helpompaa olla. Kerrankin kiilat voi laittaa lumeen pystyasennossa – yleensähän ne täytyy haudata kinokseen vaakasuoraan asentoon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *