Lauantaiaamu on aurinkoinen. Rinkan pakattuani palaan polulle ja kävelen sitä ensin vähän matkaa takaisinpäin, koska minun on täytettävä vesipullot Mämmiojasta. Kahdella kilolla painavoitunut kantamus selässäni lähden taivaltamaan pitkin polkua, joka ensin laskeutuu alemmas ja sitten kääntyy jyrkästi oikealle. Pian mutkan jälkeen huomaan maassa kyykäärmeen. Se ei ilmeisesti ole havainnut minua, joten käytän tilaisuutta hyväkseni ja kuvaan pätkän videota. Hyödynnän jälleen kuvaustukena olevaa teleskooppikeppiäni, jonka avulla saan kameran hyvin lähelle kohdetta. Nyt kärmes huomaa häiriön, säpsähtää, vetäytyy mutkille ja alkaa sihistä. Käärmeen taktiikkana vaikuttaa olevan ensiksi pelotteluun turvautuminen ja vasta sitten, jos se ei auta, hyökkääminen: sihisevä, pää hieman koholla ja muuten mutkilla oleva kyy on kieltämättä pelottava, ja tuosta asennosta sen on helppo tehdä nopea isku mihin tahansa suuntaan. Kun saan tarpeeksi pitkän otoksen kuvattua, vedän kameran takaisin ja kun kärmes huomaa tämän, se lähtee luikertelemaan pois. Ei tämä kohtaaminen varmaan kyyn kannalta ollut mitenkään miellyttävä, mutta jospa se ei kantaisi kaunaa kovin pitkään.
Matka jatkuu ensin pitkin ojitettua, metsäistä suota, sitten pitkin luonnontilaista, avointa suota. Loivasti vasemmalle kaartaen polku ohittaa Matkalammen pohjoispuolelta. Sen jälkeen noustaan taas ylös, metsäisempään ja kuivempaan maastoon. Pian suolta poistumisen jälkeen pidän tauon. Avaudun Twitterissä 6-sekuntisen Vine-videon (Vine on Twitterin omistama palvelu, johon ladataan kuuden sekunnin mittaisia videopätkiä) myötä toteamalla vaeltamisesta, että ”On se vaan niin hienoa”. Rinkka selässä vaeltaessani olen sitä mieltä, että rinkka selässä vaeltaminen on hienointa retkeilyä. Pyöräretkellä olen sitä mieltä, että pyöräretkeily on hienointa retkeilyä. Ahkion kanssa umpihangessa temmeltäessäni olen sitä mieltä, että ahkion kanssa umpihangessa temmeltäminen on hienointa retkeilyä. Ehkä tämän kaiken voi vetää yhteen toteamalla, että eniten minua retkeilyssä viehättää kaikki.
Mustikat kukkivat. Alkumatkasta eilen mustikanvarvut olivat vielä pitkälti lehdettömiä, mutta tänään niissä on jo lehtiä ja kukkiakin. Ehkä kevät on tässä kohdassa pitemmällä kuin siellä, missä eilen kuljin, tai sitten asiat vain tapahtuvat nopeasti. Onhan nyt lämmintä, ja hiljattain on satanut, joten olosuhteet ovat suotuisat kesäntulon nopealle etenemiselle.
Hyvin märän kilometrin jälkeen saavun Kallioselän kämpälle. Käyn ensin kämpässä sisällä ja totean siellä olevan huomattavasti kylmempää kuin ulkona. Pidän siis taukoni pihalla. Viivyn kämpässä kuitenkin sen verran, että saan kirjattua käyntini vieraskirjaan.
Ulkona voin valita taukopaikakseni joko nuotiopaikan tai pienen kodan. Nuotiopaikan penkit kelpaavat mainiosti. Kahviveden lämmetessä tutkin alueelle pystytettyjä opasteita. Rokualle olisi matkaa patikointipolkua pitkin 81 kilometriä, hiihtolatua myöten seitsemän kilometriä vähemmän. Noin paljon vaikuttaa se, että latu voi oikaista soiden ja vesien yli. Suurin oikaisu taitaa tulla Ahmasjärven kohdalla, jossa latu on merkitty kulkevaksi suoraan järven poikki.
Vaeltajalle Kallioselän kämppä on oiva taukopaikka, sillä sen varustukseen kuuluu edellä mainitun päärakennuksen, kodan ja nuotiopaikan lisäksi myös sauna, puucee ja kaivo. Erityisesti viimeksimainittu ilahduttaa minua, sillä saan taas pulloni täyteen raikasta vettä. Aamulla purosta otettua ja itse puhdistettua vettä olisi vielä jäljellä, mutta kaadan sen pois. Kyllä kaivovesi sentään on suovettä parempaa, vaikka tässäkin vedessä on pienenpieni humuksen aiheuttama häivähdys.
Ruokaillessani paikalle saapuu nainen polkua pitkin juosten. Hän pysähtyy opastaulun kohdalle, hörppää vettä pullostaan ja kirmaa sitten matkoihinsa. Tuossakin on yksi hyvä tapa nauttia näistä maastoista.
Vatsa ja vesipullot täynnä jatkan taas matkaa. Maasto on edelleen hyvin märkää, mutta kosteimmissa paikoissa on pitkokset, joten mitään haittaa lammikoista ei ole. Eikä olisi ilman pitkoksiakaan, sillä olen ottanut tälle vaellukselle jalkineiksi viime syksyn kokemusten viisastuttamana vaelluskumpparini. Jalat toki hikoavat niissä melkoisesti, jos on lämmintä, mutta se on pienempi paha kuin jalkojen kastuminen kengän läpi vuotavan veden takia. Lämpimällä säällähän kengät, pohjalliset ja sukat saa yleensä aika helposti yön aikana kuiviksi.
Yhdessä osittain pitkospuiden alla olevassa lammikossa on kirkasta vettä. Niin kirkasta, että uskon sen olevan lähdevettä. En näe, mistä vesi siihen tulee, enkä ota täydennystäkään, koska pullot ovat hetki sitten kaivovedellä täytetyt. Vähän myöhemmin poikkean vaellusreitiltä polulle, joka paitsi oikaisee hiukan, myös vie paikkaan, jonka olen kartalta tutkien arvellut kiinnostavaksi: Kansalaisen karttapaikan aineistossa siihen on merkitty muinaisjäännös, Retkikartan aineistossa paikassa on lisäksi kolmiopiste ja korkeuslukema 92,5. Paikka on nimeltään Pitkäselkä ja se näyttäisi olevan alueen korkein kohta. Olen siis kiivennyt jo melkoisesti: lähtöpaikkani oli noin 21 metrin korkeudessa. Toki tällaiset korkeuserot eivät ole mitään verrattuna esimerkiksi Tunturi-Lapin vastaaviin, mutta nyt ollaankin Oulun lähellä, missä maasto on enempi tasaista.
Saavuttuani Pitkäselän huipulle – tai sitä lähellä olevaan polkujen risteykseen – katselen ympärilleni. Risteyksen lounaispuolella, eli juuri siellä, mihin nuo karttamerkit on laitettu, häämöttää puiden takana jotain. Lasken rinkan maahan ja lähden kameran kanssa tutkimaan. Löydän maastosta röykkiön pitkälle lahonneita puita. Mietin hetken, mitä tässä olisi voinut olla. Sitten löydän jo pahoin hapertuneen rakennelman, josta näkee sen verran, että se on ollut puurimasta ja valkoisesta kovalevystä valmistettu, noin parin metrin läpimittainen risti. Tällaisilla risteillä ja muilla valkoisilla kuvioilla on merkitty maastossa olevia kolmio-, monikulmio- ym. tärkeitä pisteitä, jotta ne erottuisivat hyvin ilmakuvasta. Puuröykkiötä tutkiessani löydän sieltä osia, jotka ovat joskus olleet tikapuut. Asia alkaa olla selvä: tässä on vanhan kolmiomittaustornin rauniot.
Kolmiomittaustorneja, joita hyödynnettiin mm. Suomen peruskartaston teossa, rakennettiin Suomeen yli 4000 kappaletta. Niistä ehkä parituhatta oli pystyssä yhtä aikaa, sillä puurakenteisina ne säilyivät pystyssä vain viitisentoista vuotta. Ilmeisesti niitä ei erityisesti suojattu lahoamiselta. Tässä olisi järkeä, koska torneja käytännössä tarvittiin vain sen aikaa, kun kyseinen alue mitattiin. Nykyisin tämä menetelmä on korvattu satelliittipaikannuksella.
Tänä päivänä pystyssä olevat voinee laskea kahden tai jopa yhden käden sormilla. Vuonna 2007 Helsingin Sanomissa olleen artikkelin palautteena kansalaiset ilmoittivat 31 pystyssä olevasta tornista ja silloinkin enää kaksi tornia, Korpilahden Oravivuorella ja Saariselän Kaunispäällä olevat tornit olivat turvallisia kiivettäväksi. Nämä tornit eivät ole alkuperäisiä, kolmiomittauksen kulta-ajan tuotoksia, vaan ne on rakennettu myöhemmin. Ja kun kolmiomittauksesta puhutaan, en malta olla mainitsematta Struven ketjua.
Pitkäselkä raunioineen oli hieno paikka. Maantiede, kartat ja niiden historia sekä matematiikka kiinnostavat minua, ja missäpä ne paremmin yhdistyisivät kuin vanhan kolmiomittaustornin raunioilla. Tämän hienon kokemuksen jälkeen matka jatkuu pitkin välillä lähes olemattomiin hiipuvaa polkua, joka myöhemmin levenee ajopoluksi. Illaksi ennustettu sadealue lähestyy. Tarkistan netistä sadetutkakuvat, joiden avulla päättelen sateen alkavan näillä seuduin aikaisintaan viideltä. Kello on nyt suunnilleen neljä. Minulla on siis noin tunti aikaa ennen sateen alkua. Saattaisin ehtiä jonnekin Tervajärven laavun lähettyville – sieltä luulisin löytäväni leiripaikan helposti. Eihän minun ole mikään pakko leiriytyä ennen sateen alkua, mutta on se mukavampi niin.
Tien hiekkainen pinta on kostea, joten tiellä kulkeneiden ajoneuvojen jäljet näkyvät selvästi. Erityisen selvästi siinä erottuu ehkä mönkijän tai maastoauton renkaan jälki, joka muodostuu tiheästä sahalaitakuviosta. Kuvio osuu näkökenttäni oikeaan alanurkkaan ja se tuntuu jotenkin häiritsevältä. Katson välillä toisaalle ja kuvio tuntuu edelleen näkyvän. Pysähdyn ja suljen silmäni. Sahalaitakuvio näkyy oikealla alhaalla edelleen, se kirkastuu ja välkkyy.
Voi ei.
Migreeni.
Edellinen migreenini oli joskus kuutisen vuotta sitten, joten mikään usein toistuva riesa tämä ei ole. Silti olen miettinyt tämänkin varalle toimintasuunnitelman, jos kohtaus tulee retkellä: ensin otan tarvittavan lääkeannoksen (2 grammaa parasetamolia eli neljä 500-milligrammaista Panadolia), sitten leiriydyn nopeasti, syön ja käyn lepäämään. Minulla migreenikohtaus alkaa aina tällaisella sahalaitakuviolla, joka yleensä tulee oikeasta reunasta ja nopeasti leviää näkökentän oikeaan puoliskoon. Samalla tarkasti katsominen vaikeutuu ja esimerkiksi lukeminen käy mahdottomaksi.
Näin se nytkin menee. Heti oireen tunnistettuani otan lääkkeen ja kun katson karttaa selvittääkseni, missä olisi lähin mahdollisesti telttailukelpoinen paikka, en pysty enää lukemaan karttamerkkejä. On mentävä maaston silmämääräisen arvioinnin kautta – siis sen, mitä tässä nyt pystyy näkemään. Ajopolun vasemmalla puolella näyttäisi olevan hieman kuivemman metsän kaistale. Sinne siis.
Universumi on minulle suotuisalla päällä: löydän jälleen muutaman neliömetrin kokoisen tasaisen alueen, johon laitan teltan pystyyn. Vähän matkan päässä virtaa oja, josta saan vettä. Telttaa pystyttäessäni kasvojeni iho rekisteröi ilman muuttumisen kosteammaksi. Sade on tulossa. Ennen telttaan siirtymistä käyn hakemassa vesipullot ja vielä 0,9 litran vetoisen vesipannunikin täyteen, jotta minun ei tarvitse sitten sateessa kömpiä vedenhakuun.
Lääke alkaa vaikuttaa. Näköhäiriö väistyy ja tilalle tulee voimakas päänsärky. Saan leirini valmiiksi ja veden lämmitettyä. Syön ja sitten käyn lepäämään. Syödessäni alkaa vähitellen sataa ja sade voimistuu nopeasti. Aivan kuten sadetutkasta katsoin: sadealueen sininen reuna on hyvin kapea ja muuttuu pian keltaiseksi ja paikoin oranssiksi.
Kymmeneltä illalla päänsärkykin on tiessään, ja muistona migreenistä on vain väsymys. Onneksi kuljin eilen pitemmän matkan kuin olin suunnitellut, niin ei sillä tavoin haittaa, että tänään jouduin leiriytymään turhan aikaisin. Tosin tämä nyt söi sen pelivaran, jonka olin ajatellut säästää huomiseksi: suunnittelemallani reitillä on kartan perusteella aika hintsusti telttailuun sopivia paikkoja erityisesti siellä, minne arvelen pääseväni illaksi. Mutta ei nyt murehdita sitä. Huominen pitää kyllä huolen itsestään.
Minulle on syntynyt sellainen tuntuma, että noista migreenikohtauksista pääsee parhaiten eroon, kun niihin ei – jos mahdollista – kiinnitä mitään huomiota. Itselläni näköhäiriöihin (15 – 30 min) ei yleensä liity päänsärkyä, mutta kyllä niistä silti pää menee sekaisin. Toki tietyt jutut (lukeminen, ajaminen, … ) eivät luonnistu ollenkaan, jos näkökentässä on musta aukko.
Mitä olen omista ja lähipiirin migreeneistä oppinut, niin ne ovat eri ihmisillä kovin erilaisia. Joillakin siihen liittyy oksentelua, toisilla taas kaikki muurahaisen kuiskausta kovemmat äänet aiheuttavat kallon halkaisevaa kipua. Koen pääseväni vähällä, kun selviän vain muutaman tunnin päänsäryllä – tosin tämänkertaiseen migreeniin liittyi vielä jälkitila, josta kerron seuraavissa blogipäivityksissä.