Keisarintietä Rokualle

Marraskuun viimeisenä viikonloppuna 2014 lähden vuoden todennäköisesti viimeiselle kävellen tehtävälle yöretkelleni. Retkikohteen valinta teettää vähän töitä, koska haluan retken olevan kahden yön mittainen, mutta en halua lähteä Oulusta kovin kauas. Lähiseudut ovat tulleet jo niin tutuiksi, ettei niistä oikein ole retkikohteeksi. Lopulta muistan yhden suunnitelman, joka minulla on vielä toteuttamatta: Keisarintie. Tai Keisarin tie, kuten Museovirasto sen kirjoittaa. Keisarintie on rakennettu 1600-luvulla kulkureitiksi Oulun linnasta Kajaanin linnaan. Tie on siis alkanut Oulusta, mutta käytännössä sen nykyisin havaittava alkupiste on Muhoksella, josta tie kulkee Oulujoen rantaa seuraillen Utajärvelle. Sieltä tie kulkee Rokuan harjualueen eteläpuolitse aina Säräisniemelle asti. Säräisniemeltä matkaa on keisarin aikoina jatkettu Kajaania kohti Oulujärven yli sulan aikana veneellä ja talvisaikaan jäätä pitkin.

Minä päätän aloittaa retkeni Mustikkakankaalta, Utajärven kaakkoispuolelta ja kulkea Rokuan alueen eteläpuolelta aina Rokuanjärven kaakkoiskärkeen saakka, josta lähtisin Tervatietä kohti Vaalaa. Nämä päätepisteet ovat hyvien kulkuyhteyksien päässä: alkupisteeseen pääsen linja-autolla ja päätepisteestä palaan junalla.

Perjantaina työpäivän jälkeen nostan rinkan selkään ja lähden kävelemään linja-autoasemalle. Siellä on rivissä monta Pohjolan Matkan bussia – yksi menee Kuusamoon, toinen Reisjärvelle, kolmas Kokkolaan, ja lopulta löytyy yksi, joka menee Kajaaniin. Siihen nousen. Kyseessä on pikavuorobussi, joka kuitenkin kulkee Utajärven ja Vaalan välillä vakiovuorona ja siten pysähtyy tarvittaessa millä tahansa linja-autopysäkillä. Myös Mustikkakankaalla.

Muhoksella ja Utajärvellä koukataan paikallisten Matkahuollon toimipisteiden kautta. Utajärven keskusta on kaunis: teiden varsille on aseteltu ulkotulia noin kymmenen metrin välein pitkälle matkalle. Marraskuun lopun pimeydessä ne valaisevat kauniisti, vaikka katuvalaistus tunnelmaa vähän laimentaakin.

Mustikkakankaan pysäkillä jään kyydistä ja asettelen otsalampun päähäni. Havaitsen risteyksessä viitan, joka osoittaa Keisarinsuon turvetuotantoalueelle. Kartalla keisaria ei näy, vaan suo on nimeltään Isosuo. Kävelen valtatien vartta kolmesataa metriä ja sitten lähden metsätielle, jota teollisuusalueen valot valaisevat monen sadan metrin matkalta.

Lopulta pääsen pois valojen vaikutuspiiristä ja olen keskellä pimeää metsää. Muutaman kilometrin taivalluksen jälkeen saavun risteykseen, jossa on tienviittoja moneen suuntaan: olen saapunut merkitylle retkeilyreitille. Ylimmäisen viitan mukaan Rokualle on latua pitkin 19 kilometriä, polkua pitkin 26. Tästä eteenpäin käyttämäni polku on varustettu oranssipäisin puutolpin, joista monessa on näkyvissä kilometrimäärät molempiin suuntiin. Ei täällä siis eksymään pääse. Paikoitellen tie kulkee ojien poikki, ja kun eletään pysyvän lumen tuloa edeltävää loppusyksyä tai alkutalvea, on maasto hyvin märkä, ja monet ojat ovat tulvineet tielle. Mutta koska ollaan rakennetulla retkeilyreitillä, on ojien yli myös vähintään kahden lankun levyiset sillat. Tosin lankut ovat jäässä ja erittäin liukkaat. Olisi pitänyt ottaa liukuesteet mukaan. Niitä harkitsinkin, mutta jotain piti jättää kantamuksista pois, jotta pystyin pitämään lähtöpainon alle viidentoista kilon. Voimieni rajallisuuden tietäen olen asettanut painorajan tuohon kohtaan.

Pysähdyn välillä syömään. Polku kulkee aivan rautatien vieressä, ja näenkin yhden junan valot, kun se viilettää ohitseni kohti Oulua. Polulla on myös yksi tasoristeys. Sitä lähestyessäni kuulen taas junan kohinaa, ja kun pääsen tasoristeyksen luo, näen veturin valot parin kilometrin päässä. Jään odottamaan, ja ylitän radan vasta junan mentyä. Kyseessä on Kostamuksen malmia Raaheen tai Kokkolaan tuova raskas tavarajuna, jossa on kaksi sähköveturia ja kuutisenkymmentä vaunua. Kun sitten lopulta ylitän radan, olen lentää nurin, koska ylikäytävän lankut ovat nekin jäässä. Hyvä muistutus – tällä retkellä on oltava tarkkana, mihin astuu ja miten.

Rautatien ylityksen jälkeen matka jatkuu hieman kuivempaa polkua pitkin. Polku menee kapealla kaistaleella, jonka molemmin puolin on enimmäkseen ojitettua maastoa. Kuuntelen hiljaisuutta, kun FLÄPLÄPLÄPLÄPLÄP kaksi teertä pyrähtää lentoon parin metrin päässä vasemmalla puolellani. Se siitä hiljaisuudesta. Lintujen kadottua pimeyteen meteliä tuottaa vielä hurjasti hakkaava sydämeni, joka vähitellen laskeutuu takaisin paikalleen. Näin käy lähes joka kerta, kun olen retkellä. Ja vaikka tiedän, että jossain kohdassa säikäytän riekkoja tai teeriä lentoon, tulee se aina yllätyksenä ja itse säikähdän varmaan pahemmin kuin linnut.

Jyskytys sisälläni vaimenee vähitellen ja jatkan taas matkaa. FLÄPLÄPLÄPLÄPLÄPLÄPLÄPLÄPLÄPLÄP nyt vuorostaan polun oikealla puolella lähtee oikein iso parvi, 5-10 lintua lentoon. Joudun taas pysähtymään ja palauttelemaan pumppuani paikalleen. Onneksi olen hyvässä kunnossa, tällaiset säikäytykset saattaisivat käydä heikkosydämiselle terveyden päälle.

Rauhoitun taas ja jatkan matkaa. Viitisen metriä kävelen ja FLÄPLÄPLÄPLÄPLÄP vielä kerran lähtee muutama lintu, tällä kertaa vasemmalta. Sitten onneksi loppuu. Huh.

En ole päättänyt tarkkaa yöpymispaikkaa etukäteen, koska en tunne maastoa. Kartalta olen kuitenkin katsellut, mistä se suunnilleen voisi löytyä. Matkajärven pohjoispuolella poistun Keisarintieltä päästäkseni Ahmasjärven pohjoispuoliseen harjumaastoon, joka todennäköisesti on hiukan kuivempaa kuin tämä Keisarintien välittömässä läheisyydessä oleva suometsä. Vähäjärven rannalta löydän paikan, joka on lähes täydellinen – mutta vieressä on mökki, ja vaikka se näyttää olevan tyhjillään, en kelpuuta paikkaa yösijakseni. Ainahan on mahdollista, että mökille saavutaan myöhään illalla tai aikaisin aamulla. Jatkan matkaa ja tarkkailen samalla ympäristöäni nähdäkseni, missä olisi hyvää telttailumaastoa. ”Jos ei muuta löydy, niin ainakin tuonne voisin jäädä”, ajattelen nähdessäni jäkäläkankaassa sopivan tasaisen paikan, mutta sepä on liian lähellä tietä. Tai sitten paikka on vähän kalteva, tai jostain muusta syystä epätäydellinen. Näin käy usein – rupean nirsoilemaan, ja sen seurauksena kävelen päivän päätteeksi joskus montakin kilometriä, enkä sittenkään löydä paikkaa, joka olisi parempi kuin se, jonka ensiksi hylkäsin.

Samalla, kun olen tarkkaillut maastoa tien vieressä, olen laiminlyönyt tien huolellisen tarkkailun, ja yhtäkkiä huomaan olevani paikassa, joka ei näytä aivan siltä kuin sen kartan perusteella pitäisi mielestäni näyttää. Näin pimeällä maaston tarkkailu on hankalaa, kun näen vain sen, mihin asti otsalamppuni valo riittää – siis vain muutaman kymmenen metrin päähän. Tiedän kyllä suunnilleen, missä olen, mutta en ole aivan varma tarkasta sijainnistani. Maasto on kuitenkin telttailuun sopivaa, joten päätän lopettaa hienostelun. Retken ensimmäinen leirini olkoon tässä – missä se ikinä sitten onkaan – selvitän itseni takaisin kartalle sitten aamulla, kun on valoisaa.

Maasto on tosiaan oikein mukavaa: kostea jäkälikkö tarjoaa 10-15 senttiä paksun pehmeän alustan, ja maan pinta jäkälän alla on sula, joten telttakiilat uppoavat maahan helposti. En tarvitse pientä vasaraa, jonka edellisen yöretkeni viisastuttamana otin nyt mukaan. Pimeässä ja paikoin liukkaalla polulla kulkeminen on ollut hidasta. Lisäksi iltatoimet sujuvat hitaasti, koska haluan nyt olla erityisen huolellinen ja välttää kaikenlaista koheltamista, jonka seurauksena saattaisin esimerkiksi kastella hanskani tai jotkin muut varusteet. Lämpötila on pikkuisen nollan yläpuolella, eli kaikki on erittäin märkää. Tämä on ensimmäinen telttaretkeni tällaisissa olosuhteissa, ja haluan varmistaa, että pystyn jatkamaan retkeä suunnitellulla tavalla ja yöpymään maastossa vielä toisenkin yön. Minkään varusteiden kuivattaminen ei tämän retken aikana ole mahdollista. (Ei nyt ihan noin, sillä voisinhan minä huomenna etsiytyä jollekin nuotiopaikalle, tehdä tulet ja kuivattaa kamppeeni siinä.) Leirin pystytettyäni valmistan iltapuuron ja sitten, kellon näyttäessä jo melkein puoltayötä, olen valmis käymään nukkumaan.

Tällä retkellä minun oli tarkoitus ottaa mukaan syksyllä ostamani Halti Pata Fun ”telttalaavu”, ja käyttää sitä laavun tapaan, ilman ovea. Yksikerrosrakenteisena se kerää melkoisesti kosteutta sisäpinnalleen, mutta avomajoitteena käytettäessä arvelen tuuletuksen muodostuvan niin hyväksi, ettei kosteudesta pitäisi olla kohtuutonta haittaa. Pakkaskelillä kosteus kuitenkin jäätyisi kankaaseen kiinni, ja se olisi todennäköisesti melko helppo siitä sitten aamulla poistaa. Mutta tämä edellyttäisi pakkaskeliä, jota nyt ei ole, ja sen vuoksi jätän telttalaavun kotiin. En myöskään ota mukaan isoa kupolitelttaani, koska se painaa yli kolme kiloa. Jäljelle jää Jack Wolfskin Gossamer -telttani, joka on erittäin pieni, yhden hengen tunnelimallinen vaellusteltta. Teltan käytöstä tällä retkellä voisi kertoa enemmänkin, mutta teen aiheesta oman kirjoituksen tänne blogiin lähiaikoina. Nyt ei siitä sen enempää.

Vetkuttelen aamulla yhdeksään asti ennen kuin päätän nousta ylös. Siihen päälle puolentoista tunnin aamutoimet, ja näin kello on jo puoli yksitoista, kun pääsen matkaan. Olipas aika verkkainen aamu. Nyt, kun taas näen kauemmas, pystyn havainnoimaan ympäristöäni riittävästi paikantaakseni itseni. Ja huomaan olevani täsmälleen siellä, missä minun oli tarkoituskin olla. Laitan eilisiltaisen epävarmuuden pimeyden, väsymyksen ja huolimattomuuden piikkiin.

Palaan taas Keisarintielle, mutta toden sanoakseni alan jo kyllästyä siihen: se näyttää olevan vain yksi tie muiden joukossa. Ahmasjärven eteläkärjen tuntumassa on paikallisen kyläseuran pystyttämä Ahmaksen Kalevalanlaulajien muistomerkki, ja sen vieressä pöytä penkkeineen. Pidän tässä lounastauon. Niin, Keisarintie ei tosiaan näyttäydy kulkijalle mitenkään erityisenä. Onhan tien varressa niitä retkeilyreitin merkkitolppia ja viittoja vähän joka suuntaan, mutta missään ei mainita, että nyt kuljetaan Keisarintietä pitkin. Eihän se olisi isokaan vaiva järjestää noihin tolppiin pienet laput, joissa asia kerrottaisiin. Mutta ehkä se ei ole tärkeää.

Tien varressa olevan talon pihassa on monta lintulautaa. Osan niistä on valloittanut hömötiaisparvi, yhdessä istuu kuukkeli. Pikkulinnuista terhakka hömötiainen on suosikkini, ja noista isommista tykkään eniten uteliaasta kuukkelista, jota myös jätkän onnenlinnuksi sanotaan. Haluan ajatella, että kuukkelin näkeminen retkellä on hyvä enne.

Jatkan vielä kolmisen kilometriä Keisarintietä myöten, mutta sitten luovun ajatuksesta kulkea sitä Rokuanjärvelle asti. En usko, että se tästä kummemmaksi muuttuu – sen sijaan arvelen maaston olevan kiinnostavampaa Rokuanvaaran suunnalla. Käännyn kunnanrajan kohdalta vasemmalle ja lähden tielle, joka vie Kirvesjärven kodalle. Ympärilläni alkaa näkyä jo pieniä harjumuodostelmia. Kodalle saapuessani huomaan sieltä nousevan savua, mutta ovi on säpissä ulkopuolelta. Joku on siis jättänyt kotaan tulet ja häipynyt paikalta. Vaikka onkin mukavaa tulla valmiille tulille, paheksun tekoa – niin kiire ei saa retkeillessä olla, että pitää jättää tulet itsekseen palamaan. Pidän kodalla kahvitauon ja samalla poltan tulet loppuun.

Kotoa ottamani vesi alkaa olla lopussa, joten täytän pulloni järvestä. Vesi ei ole aivan kirkasta, mutta ei mitään suovettäkään. Tipautan sekaan Micropur-tabletit. Painon ja tilan säästämiseksi en ole tällä kertaa ottanut suodatinta mukaan, joten joudun juomaan kloorinhajuista ja -makuista vettä. En pidä tätä suurena riesana.

Päivänvalo hiipuu taukoni aikana ja otan otsalampun taas käyttöön, kun jatkan matkaa. Valoisan ajan päättyminen juuri nyt on siinä mielessä vahinko, että nyt ovat edessä retkeni hienoimmat maisemat: alan vähitellen kiivetä Rokuanvaaralle. Reittini nousee aina 180 metrin korkeuskäyrälle asti, eli melkein vaaran korkeimmalle kohdalle. Pimenevässä illassa näen, että jos olisi valoisaa, täältä avautuisi aika hienot näkymät. Täytynee tulla paikalle uudestaan vaikka joskus kesällä.

Vain neljänsadan metrin päässä tuosta korkeasta kohdasta on paikka nimeltä Syvyydenkaivo, jossa maan pinta vajoaa alle sadanneljänkymmenen metrin korkeuteen. Kaivon pohjalle menee portaat, mutta koska tiedän puisten rakenteiden olevan nyt jäässä, en lähde rappusille seikkailemaan, vaan kierrän montun aivan sen reunalla kulkevaa polkua pitkin. Polun vierestä alkaa jyrkkä rinne, joka laskeutuu 40 metrin matkalla yli 20 metriä. Sinne ei tee mieli luisua.

Rokuan maasto on täynnä maljamaisia painanteita – Syvyydenkaivon ohitettuani huomaan, että polku menee seuraavaksi suoraan Kakkoskupin ja Pookinkupin pohjien kautta. Voisin minä ne kiertääkin, menee tuossa tie vieressä, mutta koska en pimeässä näe kauas, päätän katsoa, mitä tällä reitillä on tarjottavana ja kulkea kupit pohjien kautta. Syvyydenkaivon ohituksen jälkeen polku kohoaa 170 metriin, laskeutuu siitä Kakkoskupin pohjalla 145 metriin, sitten nousee 150 metriin ja laskeutuu taas Pookinkupin pohjalle, 135 metriin. Sieltä kiivetään sitten hakemaan vauhtia 160 metrin käyrältä ja sukelletaan vielä yhteen, nimettömään painanteeseen, kunnes tie lopulta tasoittuu. Tulipa kunnon syketreeni tälle päivälle.

Hetkinen. Kuuluikos tuolta jotain? Pysähdyn. Kyllä, jokin liikkuu metsässä oikealla puolellani, sieltä kuuluu katkeilevien oksien risahtelua. Säikäytinköhän hirven liikkeelle? Asia selviää muutaman sadan metrin päässä, kun käännyn risteyksestä oikealle: tien yli kulkee aivan tuoreita hirven jälkiä. Tiedän ne tuoreiksi siitä, miten lumi on levinnyt jälkien ympärille – nyt on sen verran lämmintä, että pienimmät luminokareet sulautuvat nopeasti alla olevaan lumeen, mutta nämä ovat vielä pinnalla selvästi erottuvina. Vähän myöhemmin näen ketun jäljet.

Ohitan Kolmoset – kolme vedellä täyttynyttä painannetta – pohjoispuolelta ja samalla poistun Rokuan kansallispuiston alueelta. Siitä noin kilometrin päässä pysähdyn pitämään päivällistauon, ja syyllistyn huolimattomuuteen toisen kerran tällä retkellä. Pysähtyessäni en pane sijaintiani tarkasti merkille, ja kun jatkan matkaa, hahmotan ympäristöni taas väärin. Täällä on paljon pieniä teitä, ja ohuen lumen peittäminä ne ovat kaikki toistensa näköisiä, eikä kartalla yhtenäisellä viivalla merkitty tie ole välttämättä yhtään isompi kuin katkoviivalla merkitty.

Joudun kulkemaan vähän matkaa edestakaisin. Maastoa ja karttaa tarkasti lukemalla ja kompassisuuntia tarkistellen saan vähitellen palaset kohdalleen ja tiedän taas, missä olen. Kuljen vielä pari kilometriä, ja sitten näen tien vieressä kauniin, tasaisen paikan. Täällä maassa on lunta peräti kymmenen senttiä – enemmän kuin missään muualla retkeni aikana on ollut – ja nyt päätän olla tekemättä yöpaikan valinnasta yhtään vaikeampaa kuin sen on tarpeellista olla. Olen löytänyt hyvältä vaikuttavan paikan (karttalinkin sijainti on hiukan epätarkka) ja siihen pystytän leirini.

Koska lunta on tuonkin verran, täytyy minun ensin valmistella tontti. Tamppaan noin kaksi metriä leveän ja kolme metriä pitkän alueen tiiviiksi, ja sitten pystytän telttani siihen. Tavanomaisen iltapuuron ja hampaiden pesun jälkeen olen valmis unten maille. Panen tyytyväisenä merkille, että kello on vasta kymmenen – tällä kertaa pääsen ajoissa nukkumaan.

Aamulla heräilen kahdeksan maissa, ja huomaan onnistuneeni yhdessä asiassa, jota eilen kokeilin: pyrin juomaan mahdollisimman vähän, jotta en joutuisi yöllä heräämään pissalle. Ulos lumeen kömpiminen keskellä yötä ei ole kivaa, eikä tässä ahtaassa teltassa kovin helposti pissata pulloonkaan. Nyt en ole herännyt kesken unien. Olen nukkunut erinomaisesti, mikä saattaa myös johtua siitä, että illalla muistin sulkea makuupussini kunnolla niin, ettei siihen jäänyt kuin puolen naaman kokoinen hengitysaukko. Ilma on selvästi kylmentynyt eilisestä, minkä kertoo myös hörppäyspulloni, jonka sisältö on osittain jäässä. Kutsun hörppäyspulloksi sitä pientä vesipulloa, josta juon vettä – en juo koskaan suoraan litran vetoisista isoista vesipulloistani.

Kuuntelen hiljaista rapinaa – jotain, luultavasti pieniä, jäisiä lumihiutaleita – satelee teltan kattoon. En haluaisi jättää lämmintä makuupussiani, enkä pukea kylmiä vaatteita ja varsinkaan kylmiä kenkiä päälle. Noista kengistäkin muuten kirjoitan vielä erikseen oman blogipäivityksen: minulla on nyt käytössä kesällä ostamani kalvottomat Lundhagsit, ensimmäistä kertaa näin pitkällä retkellä. Ahtaassa teltassa pukeutuminen on omanlaisensa operaatio, samoin teltasta ulos kiemurtelu, mutta selviän näistä kunnialla enkä edes koskettele telttakangasta tarpeettoman paljon. Ulompi kangashan on kerännyt yön aikana kosteutta melkoisesti, mutta jos siihen ei koske, vesi ei siirry vaatteisiin.

On vielä hämärää, ja tosiaan satelee lunta. Pystyn kuitenkin jo näkemään, että leiripaikkani on oikein kivan näköinen, olen pienen harjun vieressä ja maasto jatkuu kumpuilevana joka suuntaan. Leiriä pakatessani minun ei tarvitse nyt olla yhtä huolellinen kuin eilen aamulla: jos makuupussi pääsee vähän kastumaan telttakankaan kosteudesta tai jos siihen tulee maasta lunta, ei se haittaa. Talvipussini – Haglöfs Zensor Nordic – on niin pullea, että sen jalkopää koskettaa matalalla olevaa teltan kattoa ja kastuu. Mutta ruotsalaiset ovat olleet järkeviä ja suunnitelleet pussin jalkopäähän vedenpitävän kankaan, joten kosteus jää pinnalle eikä pussi kastu läpimäräksi.

Lumen määrä vaihtelee paljon. Yöpaikkani oli koko reitin lumisin kohta, ja vain muutaman sadan metrin päässä siitä maassa on vain parin sentin paksuinen, pinnaltaan kovaksi jäätynyt lumikerros. Tuossa lumessa on paljon eläinten jälkiä. On jäniksen ja oravan jälkiä, ja ison hakkuuaukion kohdalla myös runsaasti teeren jälkiä. Sitten löytyy kiinnostavia jälkiä: kymmenen senttiä leveitä, nelivarpaisen jalan jättämiä jälkiä. Retken jälkeen tutkin eläinkirjoja ja nettiä, ja kyselen viisaammilta – kukaan ei sano varmasti, mutta paras arvaus on joko ilves tai iso koira. Koiran, joka tuon kokoisia jälkiä jättäisi, pitäisi olla todella iso. Eiköhän sovita, että ne ovat ilveksen jälkiä. Sellaisia en ole ennen nähnyt, ja olisi hienoa ajatella, että olen nähnyt ilveksen jäljet. Täyttä varmuutta en siitä kuitenkaan saa.

Keisarintie oli tosiaan siinä mielessä pettymys, että ei se ole mitään muuta kuin yksi tie monien samanlaisten joukossa. Ainakin siltä osaltaan, jonka minä tällä retkelläni kuljin. Nyt huomaan olevani Tervatiellä, joka haarautuu Keisarintiestä Rokuanjärven kaakkoiskärjen tuntumassa ja jatkuu siitä Neittävän ja Nuojuan väliselle tielle 8794 asti. Eipä Tervatietäkään ole maastoon merkitty kuin yhden tiennimikyltin verran. Kuljen Tervatien loppuun ja käännyn sitten Neittävän suuntaan, mutta kävelen tällä isommalla tiellä vain kolmesataa metriä. Tuohon matkaan tosin menee toistakymmentä minuuttia aikaa, koska pysähdyn välillä ottamaan kuvia hömötiaisista.

Sitten käännyn jälleen metsään vievälle ajopolulle, joka kulkee kauniiden harjujen suuntaisesti. Vähän ennen kuin polku hupenee maastoon, erkanen siltä ja lähden etenemään – ensimmäistä kertaa tällä retkellä – kompassisuunnan mukaan. Ja mikäs on edetessä, kun saa kävellä jäkälän peittämää harjumaastoa pitkin. Ei tätä suunnistusosuutta ole kuin vajaan kilometrin verran, sitten olen taas pienellä tiellä. Tien löydettyäni huomaan maassa paljon puolukoita. Tässä ei ole lunta nimeksikään, joten jäisiä marjoja on helppo poimia. Kerään niitä kaksi kourallista. Voi että osaavatkin olla herkullisia! Karpalot ovat tunnetusti parhaimmillaan vasta sitten, kun syksyn ensimmäiset pakkaset ovat ne kertaalleen jäädyttäneet, ja sama pätee puolukoihinkin.

Retkeni alkaa kallistua loppua kohti. Ylitän rautatien Santamäen puretun pistoraiteen erkanemiskohdan lähellä olevasta tasoristeyksestä, joka on nimeltään Vanha Keisarintie. Ihmettelen tuota nimeä, sillä eihän Keisarintie tästä mene. No, ehkä tästä meneekin Vanha Keisarintie, kuten kyltissä lukee. Radan ylityksen jälkeen edessä on retken vaikein tieosuus: metsäautotie on ohuen lumikerroksen peittämä, ja autot ovat ajaneet koko tien leveydeltä niin, että lumi on polkeutunut oikein tiiviiksi ja liukkaaksi. Tie näyttää siltä kuin siinä olisi oikein tarkoituksella pyritty ajamaan niin, ettei tielle jää senttiäkään polkeutumatonta pintaa, jossa kävelijä voisi kulkea. Joudun etsimään kulkureittini tietä reunustavan pusikon seasta, ja matkanteko hidastuu.

Periaatteessahan retkellä ei saisi olla tiukkaa aikataulua, mutta minulle sellainen on tälle päivälle muodostumassa. Haluan ehtiä kello 16.27 lähtevään junaan, ja matkaa on jäljellä vielä tuollaiset kuusi seitsemän kilometriä. Aikaa junan lähtöön on melko tarkkaan kaksi tuntia. Seitsemän kilometrin kävely kahdessa tunnissa ei muuten olisi pahakaan urakka, mutta raskaan rinkan kanssa liukkaalla tiellä eteneminen alkaa muuttua vaivalloiseksi. Jäistä tietä on kuljettavana noin neljä kilometriä, ja kun pidän siinä välillä myös pikaisen kahvitauon, aikaa kuluu. Isommalle tielle päästyäni kulkeminen helpottuu, mutta Vaala lähestyy silti harmillisen hitaasti.

Pääsen perille Vaalan rautatieasemalle vain viisitoista minuuttia ennen junan lähtöaikaa. Ei tässä tosiaan yhtään liikaa aikaa ollut käytettävissä. Juna tulee hieman myöhässä, mutta nythän minulla ei ole kiirettä minnekään. Löydän junan viimeisestä vaunusta erinomaisen paikan – tämä on pikajuna, eli vaunut ovat niitä perinteisiä sinisiä, ja tässä vaunussa on koiran kanssa matkustaville paikka, jossa on toista metriä tyhjää tilaa penkin ja edessä olevan seinän välissä. Siihen voin asettua rinkkoineni.

– – –

Retken jälkeen olo on jotenkin tyhjä. Fyysisesti olotila on kuten yleensäkin retken jälkeen – kävely tuntuu jaloissa ja rinkan kantaminen hartioissa. Mutta henkisesti on kuin jotain puuttuisi. Vaikka retkeen sisältyi hienojakin hetkiä, en kuitenkaan päässyt koko viikonlopun aikana sellaiseen tunnelmaan kuin yleensä retkillä pääsen. Arvelen tämän johtuvan siitä, että kuljin lähes koko matkan valmiita, viitoitettuja retkeilyreittejä pitkin. Erityisesti Rokuan kansallispuiston alue on viitoituksineen ja nuotiopaikkoineen niin pitkälle rakennettu, että erämaatunnelmaa sieltä ei löydä hakemallakaan.

Tähän retkeen liittyy kuitenkin yksi erittäin positiivinen asia: plantaarifaskiitin kipeyttämä jalkani alkaa olla jo niin hyvässä kunnossa, että pystyn kävelemään näinkin pitkiä matkoja (tällä retkellä 17 + 24 + 17 km) rinkan kanssa. Nyt minun täytyy vain pitää huoli siitä, että kävelen jatkossakin riittävästi pitääkseni jalan kunnossa.

Testasin retkelläni myös muutamia uusia varusteita: kantolaitteena oli Deuter ACT Lite 50+10 -rinkka, jalassa ensimmäistä kertaa näin pitkällä retkellä kalvottomat Lundhags Professional Mid Opti -kengät, majoitteena ensimmäistä kertaa nollakelissä Jack Wolfskin Gossamer -teltta, ja kännykän lisävirtalähteenä Tespack Mini -virtapankki. Näistä kirjoitan lähiaikoina omat arvioni blogiini.

Niin ja olihan tämä myös ensimmäinen retkeni ilman suklaata 😉