Riikan ylioppilaslahjavaellus

Eletään lauantai-iltaa, on elokuun 17. päivä vuonna 2019. Kello on 19.30. Pistän auton parkkiin Oulun linja-autoaseman viereen ja kävelen asemarakennuksen toiselle puolelle, jossa näen nuoren naisen rinkka selässä. Heilautan naiselle kättä ja hän lähtee kävelemään minua kohti.

Tuo nuori nainen on veljentyttäreni Riikka. Hän on tullut linja-autolla kotoaan Espoosta Ouluun, koska huomisaamuna on aika aloittaa hänen ylioppilaslahjansa toimitus. Riikka sai valkolakin jo toissakeväänä, mutta koska hän kävi armeijan tässä välissä, ehdimme lahjavaellukselle vasta nyt.

Kohteemme sijaitsee Käsivarressa, Enontekiön kunnassa. Aloitamme vaelluksen Peerasta ja tarkoitus on reitille osuvia tuntureita valikoivasti huiputtaen edetä ensin Muurivaaran laella olevalle rajapyykille ja sieltä edelleen Kilpisjärven retkeilykeskukseen, josta lähdemme paluumatkalle torstaina. Siirtyminen Oulusta Peeraan tapahtuu tuttuun tapaan Eskelisen Lapinlinjojen linja-autoilla, ensin yhdellä onnikalla Rovaniemelle ja sitten toisella loppumatka. Eskelinen lähtee Oulusta sunnuntaiaamuna klo 8.20, minkä vuoksi Riikka saapuu Ouluun jo edellisenä iltana ja on meillä yötä. Illan aikana ehdimme viimeistellä varusteiden pakkaamisen ja ostaa kaupasta evästä bussimatkalle. Vaikka menomatkalla on Rovaniemellä puolen tunnin tauko, ei siellä ole mahdollisuutta ostaa ruokaa, koska linja-autoaseman kioski on kiinni eikä aseman vieressä ole mitään muutakaan soveliasta paikkaa. Tosin kyseisen kioskin ruokatarjonta on aiemmilla reissuillani osoittautunut kehnoksi, joten paljoa emme tässä menetä. Matkalla maistuu huonompikin ruoka, mutta rajansa silläkin.

Kilpisjärvelle menevä Eskelinen jatkaa näin kesällä aina Tromssaan asti. Tämä on minulle vähemmän tuttu reitti kuin Nordkapiin menevä – sillähän minä olen monta kertaa kulkenut Ailigastunturille suuntautuneilla reissuillani. Tähän suuntaan olen mennyt ainoastaan kerran, talvella, ja silloinkin vain Hettaan asti. Siltä matkalta jäi mieleen, että kun Rovaniemeltä päästiin lähtemään myöhässä, ei matkan aikana ehditty pitää ainuttakaan kahvitauon pituista pysähdystä. Sitä silmälläpitäen varaamme mukaan evästä niin paljon, että pärjäämme tarvittaessa perille asti. Arvioitu saapumisaikamme Peeraan on noin kello 17.30, ja ajatus on syödä päivällinen heti siinä bussista noustuamme ja kulkea illan kilometrit sitten tämän energian turvin.

Nyt matka etenee täysin aikataulussa ja tauot ehditään pitää sekä Muoniossa että Karesuvannossa. Ja koska meillä on riittävästi eli hiukan liikaakin bussimatkaevästä mukana, emme ole Peerassa vielä ollenkaan nälkäisiä. Lähdemme siis saman tien kulkemaan.

Kartan mukaan Peerassa on lomakylä. Paikka näyttää kyllä siinä määrin autiolta, että toimintaa siellä ei liene ollut aikoihin. Varmuuden välttämiseksi kuitenkin kierrämme pienen matkan päästä ”lomakylän” ympäri. Sen jälkeen etsiydymme polulle ja lähdemme kulkemaan kohti vaelluksen ensimmäistä tavoitetta, Mukkavaaran huippua.

Sää on pilvinen, pilvet roikkuvat alhaalla ja ropsauttavat silloin tällöin pieniä sateita alas. Mukkavaaran korkeinta kohtaa lähestyessämme toteamme huipun olevan pilven sisällä, joten sieltä ei olisi odotettavissa minkäänlaisia näköaloja. Lisäksi pitkulainen huippu olisi kuljettava koko pituudeltaan (noin 600 metriä) läpi, koska sen molemmin puolin on jyrkänteet, joiden kautta ei voi mennä. Jyrkimmän nousun juurella päätämme jättää huiputuksen tekemättä ja palaamme takaisin polulle.

Vähitellen alamme olla ruuan tarpeessa. Etelän puoleinen tuuli vyöryttää sadepilviä ylitsemme. On kylmä. Etsimme tuulensuojaisen paikan ruokataukoa varten, vaikka usein se aika turhaa onkin. Jotenkin tunturituuli osaa aina haistaa, milloin vaeltaja pysähtyy tauolle johonkin tuulensuojaiseksi kuvittelemaansa paikkaan, ja kun tämä on saanut kaikki taukotavaransa levitettyä maastoon, tuuli alkaa pyörteillä ja puhaltaa milloin mistäkin. Tälle retkelle valitsemillamme eväillä ruokatauot eivät kohtuuttoman kauaa kestä. Molemmilla on mukana pikariisillä jatkettuja valmisruokia, joihin tarvitaan vain kuumaa vettä ja sitten 5-10 minuutin haudutus. Nälkäinen voi rouskuttaa appeensa tätäkin lyhyemmän valmistusajan jälkeen.

Tauon aikana välillä sataa, välillä paistaa. Lähituntureiden rinteet ovat hienon näköisiä, kun auringonpaiste osuu niihin, ja ympärillä tummat pilvet kulkevat tuntureita hipoen ohi.

Päivällistauon jälkeen vatsa on täynnä ja kroppa jäässä. Olisihan sitä voinut tietysti laittaa tauon ajaksi enemmän vaatetta päälle, mutta sateessa vaatteen lisääminen ei houkuta. Varsinkaan näin retken alkuvaiheessa ei tee mieli kastella kamppeita yhtään enempää kuin on pakko.

Matka etenee sellaista vauhtia, että ensimmäinen leiripaikka olisi hyvä löytää jostain Haukijärvien läheltä. Siellä olisi tarjolla vielä jonkin verran tunturikoivikkoa, joka voisi tarjota sopivan tuulensuojan leirillemme. Meillä on molemmilla omat teltat, minulla tuttu Tarptent ja Riikalla ruumisarkku eli Jack Wolfskin Gossamer -telttani. Haukijärvien jälkeen reittimme kulkee koko matkan avotunturissa, eli tämän jälkeen mahdollisesti tarvittavat tuulensuojat on etsittävä maastonmuotojen tarjoamista katvepaikoista.

Ei se leiripaikan löytäminen täältäkään helppoa ole. Suojaisemmat paikat ovat enimmäkseen johonkin suuntaan kaltevia, kivikkoisia tai molempia. Käpy selän alla ei haittaa, kun sen voi aina kaivaa sieltä pois, mutta jos maassa törröttää pieni, terävä kivenkärki, joka on osa suurempaa murikkaa, ei sitä noin vain siitä siirretä. Joustovaraa tässä tarjoaa toki se, että meillä on molemmilla oma teltta, ja kumpikin ovat yhden hengen telttoina pieniä. Ei siis tarvitse löytää kuin minimissään vajaan kahden neliömetrin laajuinen tasainen alue, jolle teltan voi laittaa. Ja löytyyhän se, ensin toinen ja sitten vajaan sadan metrin päästä toinen. Eipä tarvitse vaelluskaverini häiriintyä mahdollisesta kuorsaamisestani, kun välimatkaa on riittävästi.

Pystytämme teltat, Riikka lähtee hakemaan läheisestä purosta vesipulloihimme täydennystä ja minä kapuan päinvastaisessa suunnassa olevalle mäelle etsimään kännykkäkenttää lähettääkseni kotiin ”täällä kaikki hyvin” -viestin ja tarkistaakseni huomisen sääennusteen. Onhan tässä tiedetty jo monta päivää, että huomenna sataa – mahdollisesti paljonkin – mutta meitä kiinnostaa tietää, mihin aikaan sateen voi odottaa alkavan. Huomis- eli maanantai-illan leiriytymismukavuuteen vaikuttaa paljon se, saadaanko aamulla teltat pakettiin kuivina vai märkinä. Ei sillä sikäli suurta väliä ole, että tiistaista on sitten tulossa poutapäivä, eli mikä maanantaina kastuu, kuivunee tiistain aikana.

Olemme kulkeneet ensimmäisenä päivänä kuusi kilometriä, mitä voi pitää tunturimaastossa ihan riittävänä päivämatkana, kun ottaa huomioon, että liikkeelle lähdettiin vasta puoli kuuden aikaan illalla.

---

Maanantaiaamuna on vielä poutaista, kun herään kahdeksan maissa aamutoimiini. Olemme sopineet illalla, että liikkeelle lähdetään sitten, kun on nukuttu tarpeeksi, syöty aamupalat, ja purettu leiri. No ei ihan näin väljästi mennä kuitenkaan. On meillä jonkinlaisena ajatuksena päästä liikkeelle yhteentoista mennessä.

Sade alkaa ennusteen mukaisesti kymmeneltä. Pakkaamme siis teltat märkinä. Sade on kuitenkin ajoittaista, joten kun teltan pakkaamisen ajoittaa fiksusti, saa siitä enimmät vedet ravistettua pois ennen paketointia.

Suunnistaminen on tänään helppoa. Reittimme seurailee samaa polkua, jonka eilen yhytimme heti vaelluksen alussa, ja vaikka siltä poikkeaisimme, ei homma siltikään vaikeudu: riittää, kun menemme vain kohti pohjoista. Pikkuisen saamme välillä hakea reittiä, koska maasto on märkää ja paikoin kivikkoista, ja tällaisella vesikelillä kivikot ovat liukkaita. Molemmilla on vaellussauvat, joista on korvaamaton apu vaikeissa paikoissa. Sauvat ovat teleskooppimallisia, joten niiden pituutta voi helposti säätää maaston mukaan: ylämäkeen kiivettäessä sauvaa lyhennetään ja alamäessä vastaavasti pidennetään.

Pieniä välipaloja on maastossa tarjolla hillojen muodossa. Marjat alkavat olla jo ylikypsyyden rajoilla, mutta emme ole turhan nirsoja. Etenemme muutoin varsin suoraviivaisesti, mutta yhdessä kohdassa poikkeamme reitiltä: käymme Marjaniemessä. Kyseessä on Marjajärvi -nimisessä järvessä oleva niemi, jolla on vain saamenkielinen nimi Márjjánjárga. Suomeksi se tarkoittaa Marjaniemeä. Välttämätön käyntikohde tämä on meille sen vuoksi, että Riikka on asunut suuren osan tähänastisesta elämästään samannimisessä paikassa Helsingissä. Myös Hailuodossa tekemällämme retkellä kävimme Marjaniemessä, joten eihän tätäkään voinut jättää väliin.

Kovin nopeasti ei Marjaniemessä käynti tapahdu. Saareen pääsee vain laajan kivikon kautta, jossa kivien väleissä on syvyydeltään vaihtelevaa vettä. Lukija voi mielessään kuvitella, mitä tapahtuu, jos veden pinnasta puoli metriä kohoavan kiven päällä jalka lipeää ja putoaa puolen metrin syvyiseen veteen.

Mehän olemme harjoitelleet vaativassa maastossa kulkemista jo aiemmilla yhteisillä retkillämme, joten ei tämä meille mikään vaikea homma ole. Kahden tukipisteen tekniikalla etenemme ja jokaisen askeleen tukevuus varmistetaan ennen kuin paino lasketaan sille jalalle. Etenemme osin samaa ja osin eri reittiä. Pitempikoipisena saan etua ulottuvuudestani ja pystyn ottamaan turvallisesti pitempiä askeleita kuin Riikka, mutta ei tämä tarkoita, että etenemiseni olisi mitenkään nopeampaa. Edellä mennessäni huomaan välillä olevani paikassa, josta ei välttämättä kannata mennä, ja kun sanon tämän Riikalle, hän valitsee toisen reitin, joka voi olla minun valitsemaani parempi tai huonompi. Ja välillä Riikka menee edellä ja minä joko seuraan samoja jälkiä tai sitten en. Lopulta kivikko jää taakse ja olemme niemessä. Käymme kärjessä asti, vaikka meillä ei mitään erityistä asiaa sinne ole. Tämä on kuitenkin melkoisella varmuudella ainoa kerta, kun kumpikaan meistä käy tässä Marjaniemessä, joten kyllä nyt mennään päätyyn asti.

Ja sitten täältä täytyy päästä poiskin.

Poistumisreitti on muuten sama kuin tuloreitti, mutta vetisessä kivikossa pyrimme hakemaan jo sellaiset etenemislinjat, että pääsisimme kaartamaan menosuunnassa näkyvää rinnettä kohti. Kauempaa olemme katsoneet, että rinteessä on hieman ylempänä vähemmän kivikkoista kuin aivan rannan tuntumassa. Ennen sinne pääsyä meidän on kuitenkin selvitettävä kunnialla sekä niemen tyven vesikivikko että rinteen alkuosan jyrkät louhikot.

Tällaisesta pidän. Tunturissa kulkeminen on minulle jo niin tuttua puuhaa, että tavanomainen, helppokulkuinen avotunturi ei oikein tunnu miltään. Sen sijaan heti, kun kohdalle osuu tällaisia vaikeakulkuisia paikkoja, joissa etenemisvauhti hidastuu puoleen kilometriin tunnissa, alan innostua.

Koko päivän on satanut – ajoittain lähes vaakasuoraan, koska on myös tuulinen päivä. Tuuli tosin käy selän takaa, mikä tekee siitä huomattavasti vähemmän epämiellyttävää. Ei voi sanoa, että miellyttävämpää; on täällä tänään aika kurjaa kulkea. Lämpötilakaan ei erityisiä ilonkiljahduksia kirvoita. Mutta tämä oli etukäteen tiedossa ja huomiseksi on luvassa parempaa säätä. Muistuu mieleen eräs syksyretkeni Ailigastunturilla. Tuolloin sateinen ja tuulinen ei ollut vastuksista pahin – isoimmiksi harmeiksi muodostui sairastuminen heti retken alussa ja lisäbonuksena kenkien vedenpitävyyden täydellinen pettäminen. Siihen retkeen verrattuna tämä on oikeastaan yhtä juhlaa.

Alun perin oli ajatuksena kulkea tänään reilusti toistakymmentä kilometriä. Valitsemamme reitti on kuitenkin ollut monin paikoin siinä määrin vaikeakulkuinen, että vauhti on ollut hidas emmekä pääse tänään kuin nippa nappa kymmenen kilometriä. Ailakkajärven pohjoiskärjen lähestyessä alamme suunnitella leiriytymistä. Alamme olla lähellä Ailakkapahtaa, jonka päälle haluamme kiivetä ja katsoa, millaiset maisemat sieltä avautuu. Tällä säällä pahdan yläosa on pilven sisällä, eikä sieltä silloin juuri maisemia tähyillä. Lisäksi ylös kiipeämiseen menee helposti pari tuntia, eikä sen jälkeen ole todennäköisesti pitkään aikaan mahdollista löytää tuulensuojaista leiripaikkaa. Siksi päätämme leiriytyä pahdan juurelle ja aloittaa huomisen tuolla lähes kahdensadan vertikaalimetrin kiipeämisellä.

Toisen yön leiripaikka löytyy hieman vähemmällä hakemisella kuin edellinen. Toki täälläkin on samat pikkuhankaluudet: paikkaa, jossa olisi sekä tasaista että tuulensuojaista, ei hetkessä löydy. Annan taas Riikan valita ensin, ja hän löytääkin kivan paikan, josta vieressä kohoava jyrkänne näkyy hyvin. Itse valitsen paikan pienen kumpareen takaa – siinä ei ole mainittavia näköaloja, mutta enpä niitä varmasti yön aikana paljoa muutenkaan katselisi.

Olemme aika märkiä. Riikan vedenpitävä kuoritakki on päästänyt veden läpi ja minun Rukka-sadetakkini on ollut muuten vesitiivis, mutta takin etumuksen nepparikiinnitys ei pidä vettä. Ei senkään jälkeen, kun täydensin sitä velcro-tarralla. Sen sijaan Stormberg-sadehousuni ovat toimineet niin kuin pitää. Olisi ehkä kannattanut niiden hankinnan yhteydessä ostaa myös saman sarjan takki.

Vaatteiden kastuminen ei haittaa, kun teltassa saa kuivaa ylle ja pääsee lämpimään makuupussiin. Siihen vielä iltapuurot ja lämpimät juomat, niin jopa on taas mukavaa. Päivä on ollut raskas, mutta on tämä silti omalla tavallaan hienoa.

---

Tiistaiaamuna sade on jäänyt taakse ja pilvipeite alkaa repeillä heti aamusta. Osa varusteistamme on edelleen märkiä, mutta sovimme jo illalla, että emme pidä liikkeellelähdön kanssa kiirettä, vaan kuivattelemme kamppeita kaikessa rauhassa aamun ja lähdemme liikkeelle vasta yhdentoista maissa.

Tänään päivän ensimmäisenä aktiviteettina on siis vieressä kohoavan Ailakkapahdan huiputus. Tutkimme karttaa ja toteamme, että helpohko reitti ylös vaatisi jonkin verran kiertämistä. Niin, helpohko reitti. Sellaisenko me muka valitsisimme. Hah.

Mehän menemme suorinta kuljettavissa olevaa reittiä.

Vaellussauva käteen ja pituuden säätö nousun mukaiseksi. Ja sitten menoksi. Riikka ei tykkää kulkea edellä, joten reitin valinta jää enimmäkseen minun tehtäväkseni. Muutamin paikoin totean valinneeni huonosti, jolloin sanon Riikalle että tästä ei kannata tulla. Hän sitten valitsee toisen reitin, joka voi olla tai voi olla olematta parempi.

Valitsemamme nousutapa toimii. Emme joudu missään kohdassa palaamaan takaisinpäin, ja kun rinne loivenee, uskallamme jo katsoa, mistä tulikaan tultua. Komeat maisemat Ailakkajärven suuntaan avautuvat takanamme. Vielä vähän matkaa loivaa nousua, ja saamme silmiemme eteen Ailakkapahdan laakean huipun, jonka korkeimmalta kohdalta löytyy tuttuun tapaan kivikasa.

Maisemat ovat huikeat. Käytännössä koko vaellusreittimme näkyy täältä – varsinkin edessäpäin olevat kohteet: Muurivaara, Iso-Jehkas ja Saana. Koska lähdimme liikkeelle myöhään, on jo lounasaika. Laitan vesipannun tulille ja veden lämmetessä käymme jyrkänteen reunalla. Viime yön leiripaikka näkyy alhaalla, 190 metriä tästä alaspäin ja 600 metriä linnuntietä. Kaakossa näkyy Ailakkajärvi autiotupineen.

Lounaan syötyämme matka jatkuu. Suunnistus on tästä eteenpäin – mikäli mahdollista – vieläkin helpompaa kuin tähän asti. Kuljemme vain suoraan kohti pohjoista. Pientä säätöä täytyy toki välillä tehdä maastonmuotojen ja pinnan laadun vuoksi, mutta pääperiaate on tämä.

Aamutoimien ja lounaan jäljiltä vesipullomme ovat liki tyhjät, joten seuraava askare on niiden täyttäminen. Vedenottopaikkojahan täällä on vaikka kuinka. Valitsemme niistä helpoimmin matkan varrelle osuvan pienen puron. Vesiastioita meillä on mukana runsaasti: Riikalla rinkan selkämyksessä 2,5 litran vetoinen juomarakko, minulla tuttu 0,5 litran Nalgene-pullo ja niiden lisäksi meillä on vielä kolme litran pulloa. Vaelluskaverini aloitteesta hän kantaa suurimman osan vesistä, mikä mukavasti keventää minun kantamustani. On siinä silti ihan tarpeeksi painoa, koska jo pelkkä rinkka painaa lähes kolme kiloa. Deuter Aircontact 65+10 on hyvä ja jämäkkä vaellusrinkka, mutta eihän tuo jämäkkyys ilmaiseksi tule.

Vesitäydennystä varten poikkeamme suoralta etenemisreitiltä noin sata metriä oikealle, minkä vuoksi lähdemme kaartamaan lievästi vasemmalle palataksemme takaisin reitille. Ja kun olemme sille päässeet, poikkeamme uudelleen oikealle. Olemme havainneet siellä kaksi vaeltajaa, joiden kulkusuunta näyttäisi melkein risteävän omamme kanssa. Ehdotan Riikalle, että käydäänkö moikkaamassa. Ei tämä ihan erämaata ollutkaan, kun ihmisiä tulee vastaan.

Vastaantulijat havaitsevat lähestymisemme ja pysähtyvät tauolle. Menemme heidän luokseen, tervehdimme ja vaihdamme tavanomaiset vaeltajakuulumiset eli mistä ollaan tulossa, minne menossa jne. Vastaantulijat ovat yliopistoväkeä etelästä ja tekevät täällä mikroilmastotutkimusta. Emme häiritse heidän työtään pitempään, vaan lähdemme taas hakeutumaan omalle reitillemme kohti pohjoista, Muurivaaraa ja valtakunnarajaa.

Tämän päivän teemana on paitsi pohjoista kohti kävely, myös suuret korkeusvaihtelut. Viime yön leiripaikkamme oli 750 metrin korkeudessa, Ailakkapahdan huippu 940 metrissä. Nyt olemme laskeutumassa 650 metriin, minkä jälkeen kiipeämme Muurivaaran 840-metriselle huipulle. Sen jälkeen taas laskeudutaan noin 680 metriin hakemaan vauhtia loppumatkan nousuja varten. Tuossa kohtaa edessäpäin olisi vielä Iso-Jehkas (955 m), Korkea-Jehkas (960 m) ja Saana (1029 m). Mutta eipä mennä asioiden edelle.

Jatkamme rauhallista kierimistä loivaan myötäleeseen samalla tarkkaillen edessäpäin, reitin alimmassa kohdassa olevaa maastoa. Tällaisessa kahden tunturin välisessä laaksossa on usein suota ja pieniä järviä ja lampia. Niin nytkin. Sen vuoksi etsimme kuivimmalta vaikuttavan kohdan, jotka kohti pyrimme. Sitä ennen matkantekomme kuitenkin hidastuu merkittävästi, kun näemme edessäpäin pienen hietikon – kuin tunturiversion hiekkarannasta. Jospa kävisimme siellä viettämässä hetken rantalomaa?

Sinne siis. Mutta ei tämäkään mene aivan suunnitellusti, sillä kun lähestymme hietikkoa, yhytämme monta hauskannäköistä tunturipuroa. Riikka innostuu leikkimään. Hän asettaa lehtiä puroihin ja ryhtyy uittamaan niitä alavirtaan. Veljentyttärestäni paljastuu aivan uusi piirre. 19-vuotiaan nuoren aikuisen sisällä on vielä sen verran pikkutyttöä, että aikaa löytyy myös leikkimiselle. Tätä arvostan. Niin aikuiseksi ihminen ei saisi koskaan tulla, etteikö hän voisi välillä heittäytyä leikkimään.

Niin teen itsekin. Jos kuljen sateisena päivänä pitkin hiekkatietä, jolle on muodostunut lätäköitä, etsin jostain kepin ja rupean uurtamaan sillä tien pintaan vesiojia. Kun mainitsen tästä Riikalle, hän kertoo isänsä – minun isoveljeni – tekevän samoin.

Minullehan tällainen leikkimistauko sopii vallan mainiosti. Hetken aikaa seuraan Riikan uittopuuhia vierestä, ja sitten jatkan matkaa hiukan edemmäs – sinne hietikolle – lasken rinkan alas ja käyn tauolle. Parin vuoden ajan vaivannut vasemman hartian ajoittainen kipuilu, johon ei syytä, hoidosta puhumattakaan, ole löytynyt, alkaa taas piinata. Yleensä saan olla siltä rauhassa, kun maltan olla rasittamatta kroppaani liikaa, ja muistan toisinaan jumpata hartioitani. Isoa rinkkaa kantaessa tuo vaiva palaa puristavana tunteena vasemman olkapään ympäristössä. Pieni tauko palauttaa tilanteen normaaliksi, ja kun sen jälkeen nostan rinkan kyytiin ja jatkan matkaa, alkaa hartiaa pian taas puristaa. Rinkan säädöillä ei ole vaikutusta asiaan. Rinkan painosta suurimman osan pitäisi olla lantiovyöllä, mutta milläs saat vyön pysymään paikallaan, kun vartalo on tuosta kohtaa niin tasapaksu, ettei siinä ole mitään kohtaa, mihin lantiovyö voisi tukeutua. Kai tässä pitää uskoa, että painavan rinkan kantaminen ei ole minulle sopivaa urheilua. Kun ei tuo rinkka nytkään ole varsinaisesti painava – vain viitisentoista kiloa, tai ei ehkä enää sitäkään, kun osa ruuista on jo syöty.

Sitten mennään taas. Edessä olevasta laaksosta tosiaan on hahmotettu kuivimmalta näyttävä paikka, mutta ei siinäkään täysin kuivaa ole. Kumpparit jalassa siitä kuitenkin pääsee – Riikka yrittää ensin kevyissä lenkkareissaan, mutta aikansa kierreltyään saa hänkin todeta, että kyllä kumpparit ovat tässä kohdassa se paras jalkine. Kohta pelin henki taas muuttuu, kun aloitamme Muurivaaralle kapuamisen. Tässäkin edessä on sellainen reipas 190 vertikaalimetrin kapuaminen, mutta tällä kertaa nousu ei ole jyrkkä – ainakaan alkuosaltaan. Koko nousulla on pituutta 2,3 kilometriä, mistä saadaan keskimääräiseksi jyrkkyydeksi noin 8 prosenttia. Tasaista nousua tämä toki ei ole, vaan alussa hyvinkin loivaa ja lopussa jyrkempää.

Siinä määrin tottuneita kiipeäjiä olemme, että kun yhdessä kohdassa nousua pysähdymme katsomaan taaksemme ja arvioimme, paljonko noususta on takana, osuvat molemmat arviomme alakanttiin. Riikka arvelee meidän olevan puolivälissä, minun varovainen arvioni on, että takana on kolmannes korkeuserosta. Todellisuudessa olemme jo kaksi kolmannesta kiivenneinä lähellä loppurutistusta, mikä selviää meille, kun hetken päästä saamme näkyviimme ensin tunturin huipulla olevan pienen kivikasan ja vähän myöhemmin edessä häämöttää jo keltaiseksi maalattu rajapyykki.

Siellä pysähdymme päivällistauolle. Onhan ulkona syöminen hienoa ja ulkomailla syöminen vielä hienompaa. Tuulen suuntakin suosii tällaista aktiviteettia: rajapyykin Norjan-puolella on tuulensuoja, mihin pystytän retkikeittiön. Vesi kuumaksi, ape hautumaan ja odotellessa maisemien ihailua. Tästä kun katsoo pohjoiskoilliseen, näkyy runsaan kolmen kilometrin päässä Saarijärvi autio- ja varaustupineen, ja samassa suunnassa kolmenkymmenenkahden kilometrin päässä olisi Halti. Siis linnuntietä.

Länsiluoteessa on sitten Saana ja Iso-Jehkas. Siihen suuntaan lähdemme päivällistauon jälkeen kulkemaan. Olisi tuossa lähellä myös 808 metrin korkuinen Másetvárri, mutta sille kapuaminen ei meitä tässä vaiheessa kiinnosta. Meillä kun on Suunnitelma.

Olen tiedustellut Riikalta, olisiko hänellä kiinnostusta ottaa vastaan tunturihaaste: viettää elämänsä ensimmäinen yö yksin tunturissa. Riikan tekemisiä usealla retkellä tarkkailleena tiedän, että hän osaa kaiken, mitä normaaliolosuhteissa tunturissa yöpyessä on tarpeellista osata. Ja kun olemme menossa alueelle, jossa kännykkäverkko toimii käytännöllisesti katsoen joka kohdassa, tavoitamme toisemme tarvittaessa puhelimella.

Kuten arvata saattaa, vaelluskaverini ottaa haasteen vastaan. Sovimme, että kuljemme yhdessä Ison-Jehkaksen kaakkoisrinteen alkuun saakka. Siitä Riikka jatkaa ylöspäin ja minä kaarran hieman vasemmalle kulkeakseni Ison-Jehkaksen ja Saanan välistä kohtauspaikalle, jonka sovimme huomiseksi lounasajaksi.

Kuljemme vähän matkaa Kalottireittiä pitkin ja sitten kaarramme Másetjávrin erotusaidan kohdalta Ison-Jehkaksen suuntaan. Sopivalta näyttävän puron luokse saavuttuamme pidämme iltapuurotauon. Tässä myös hajaannumme. Riikka lähtee kapuamaan Isolle-Jehkakselle ja minä etenen Saanaa kohti.

En halua kulkea enää tänään kovin pitkästi. Takana on jo aivan riittävä määrä kilometrejä, minkä lisäksi huomiseksi on hyvä jättää tarpeeksi matkaa kuljettavaksi ennen lounastreffejä – muuten menee odotteluksi. Riikka kun aikoo käydä tässä illalla/yöllä vielä huiputtamassa sekä Ison että Korkea-Jehkaksen, mikä tarkoittanee sitä, että hän ei ehdi nukkumaan ennen kuin joskus kahden-kolmen aikaan yöllä. En usko hänen haluavan sellaisen jälkeen herätä kovin aikaisin.

Minä löydän mieleiseni leiripaikan noin puolentoista kilometrin päästä hajaantumispaikastamme. Sitä kohti kulkiessani olen seurannut vaelluskaverini etenemistä tunturinrinnettä ylöspäin, kunnes hän on niin kaukana, etten enää erota sinistä takkia maisemasta. GPS kertoo minun kulkeneen tänään noin 16 kilometriä. Tällaisessa maastossa se on oikeastaan jo puolentoista päivän matka. Ja kun eilen oli sateen ja tuulen sekä hidaskulkuisen maaston takia kohtuullisen raskas päivä, ei tätä voine varsinaiseksi lepolomaksi laskea. Mutta toisaalta eipä tänne lepäämään tultu, vaan toimittamaan urheilullisen nuoren lahja perille.

Leiriytymispuuhieni aikana saan Riikalta viestin ”Iso huiputettu!”. Tyttö on siis jo päässyt Ison-Jehkaksen huipulle ja ilmeisesti jatkaa vielä kulkemista. On se kone!

Olemme sopineet, että Riikka laittaa minulle viestin vielä ainakin leiriydyttyään, joten jätän puhelimen päälle yöksi. Veikkaanpa, että ei hän malta leiriytyä ennen kuin on käynyt myös Korkea-Jehkaksen huipulla – jos vain valo riittää. Ollaanhan tässä kuitenkin jo elokuun lopulla, joten kyllä se yö Lapissakin on jo varsin hämärä. Otsalamppu on toki mukana, mutta ei sen valossa kovasti kiipeilyreittiä etsitä.

Minä rupean joka tapauksessa nukkumaan. En koe tarpeelliseksi olla vaelluskaveristani millään lailla huolissani, vaikka hän on elämänsä ensimmäistä kertaa yksin tunturissa, vieläpä yöllä. Jos joku sellaisesta haasteesta selviää, niin Riikka.

---

Keskiviikkoaamuna, kun herään, löydän puhelimestani Riikan yöllä lähettämät viestit. Hän on tosiaankin käynyt huiputtamassa vielä Korkea-Jehkaksenkin ja sitten palannut reittinsä parhaaseen leiripaikkaan, Veikkolammien tuntumaan. Muistan paikan omalta kahden vuoden takaiselta retkeltäni, jolla kävin huiputtamassa kaikki Jehkakset samana päivänä. Nukkumaan Riikka on päässyt vasta kolmelta, kuten ennakkoon arveltiin.

Tuosta leiripaikasta Riikalla on suunniteltuun kohtauspaikkaamme noin neljän kilometrin matka, minulla puolestani on sinne kuutisen kilometriä. Mutta mitään kiirettä minulla ei ole – en usko Riikan juuri ennen puoltapäivää lähtevän liikkeelle.

Aamutoimien ja leirin purkamisen jälkeen lähden leppoisasti tallustelemaan kohti sovittua lounaspaikkaa. Katselen Saanan jyrkkää itärinnettä, joka kohoaa vasemmalla puolellani olevan, pinnaltaan peilityynen Saanajärven takana. Maisemat ovat hienot, mutta eivät erityisesti sykähdytä. Olenhan minä nämäkin paikat jo nähnyt.

Tuntemus – tai oikeastaan tuntemusten puute – on jossain määrin uusi. Olen kai kulkenut tunturissa niin paljon, etten jaksa hienostakaan avotunturimaastosta innostua sillä tavoin kuin ennen. Tai ehkä kyse on vain siitä, että kun en tee tätä retkeä yksin, en koe tunturitunnelmaakaan samalla tavoin kuin omilla retkilläni. Onhan minulla tässä kaikesta huolimatta tietynlainen ”matkanjohtajan” vastuu. Lisäksi retken luonteeseen liittyy pyrkimys tehdä tästä ensisijaisesti Riikalle ainutlaatuinen ja arvokas kokemus. Oma osuuteni tässä on toissijainen asia.

En ota tästä paineita. On täällä silti ihan kivaa.

Saavun sovittuun paikkaan. Riikka on vielä kaukana, joten saan pitää tässä pitkähkön tauon. En pane sitä pahakseni. Syön vähän eväitä, istuskelen mukavalla paikalla puron varressa, enkä ajattele mitään. Saanan suunnalta puhaltava tuuli kuljettaa heikkoja sadekuuroja ylitseni, niiden välissä paistaa taas aurinko.

Saan Riikalta väliaikatietoja etenemisestä, ja kun saan tutut värit näkyviin, pystyn arvioimaan, kauanko hänellä vielä menee. Sopivalla hetkellä laitan lounasveden lämpiämään. Ajoitus osuu kohdalleen: kun Riikka saapuu kohtauspaikalle, on vesi hetken päästä kuumaa ja saamme ruuat hautumaan.

Sääennusteen mukaan tänään iltapäivällä on tulossa ukonilma, joten emme lähde kiipeämään Saanalle ainakaan nyt heti. Minähän olen siellä käynyt jo kahdesti, mutta Riikalle paikka olisi uusi. Sovimme, että menemme suhteellisen suoraa reittiä Retkeilykeskukseen, josta olen varannut meille huoneet reissun viimeiseksi yöksi.

Lunastamme huoneet ja pohdimme, mitä seuraavaksi. Riikka suunnittelee, että jos ukonilmaa ei tule, hän voisi kipaista ilman kantamuksia Saanalle. Minä jätän sen väliin, koska en jaksa. Tämä retki on ollut minulle fyysisesti kohtuullisen raskas, ja se alkaa jo tosissaan tuntua kropassani. Arvelen, että jos lähtisin Riikan mukana Saanalle, olisin hänelle lähinnä hidaste, emmekä sitten kumpikaan nauttisi siitä.

Hetken aikaa näyttää siltä, että ukonilma jää tulematta, mutta juuri, kun Riikka olisi valmis lähtemään, alkaa tapahtua. Ensin pari kumeaa jyrähdystä ja sitten sataa. No niin. Ei sitten Riikkakaan lähde Saanalle. Hän ei tunnu olevan siitä varsinaisesti pettynyt. Olemmehan me nähneet Saanan joka suunnasta ja käyneet vähintään yhtä hienoilla huipuilla. Sitä paitsi Saana on turistikohde, mikä meidän molempien silmissä laskee sen kiinnostavuutta melkoisesti.

Jahka sade hellittää, lähdemme ravintolaan syömään. Ja juuri muuta emme sitten teekään. Itse käyn vielä sen verran ulkona, että otan muutaman kuvan ympäristöstä, ja Riikka käy saunassa. Minulle riittää huoneen suihku. En välitä saunomisesta muutoin kuin jos saan koko saunan itselleni, ja sellaiseen ylellisyyteen ei täällä ole mahdollisuutta.

---

Seuraavana päivänä on sitten kotiinlähdön aika. Retkeilykeskuksessa on mahdollista tehdä aamiaisbuffetista retkieväät mukaan hyvin kohtuullista 10 euron maksua vastaan. Siihen saisi koota mitä vain buffetista löytyy, ja termariin saisi ottaa kahvia tai teetä. Meillä ei termareita ole, mistä hyvästä saamme eväämme puoleen hintaan – varsin kohtuullinen alennus siitä hyvästä, että emme ota eväskokonaisuuden halvinta osaa.

Pari vuotta sitten haukuin Kilpisjärven Retkeilykeskuksen maanrakoon, koska telttailijoille on täällä varattu vain pieni, puita kasvava, kalteva ja muhkurainen alue. Sen osalta paikka ansaitsee edelleen ankarat moitteet, mutta sisämajoituksesta ei ole pahaa sanaa sanottavana. Ja tämä retkieväsmahdollisuus on erinomainen homma!

Siinäpä se. Edessä on enää linja-automatka ensin Rovaniemelle ja sieltä auton vaihdon jälkeen Ouluun. Näin on ylioppilaslahja toimitettu onnistuneesti perille.

Kuvia on taas kerran paljon. Siksi laitan ne omaan julkaisuunsa; tähän loppuun riittäköön kartta kulkemastamme reitistä (tai siis minun kulkemani reitti, Riikan Jehkaksilla-käyntiä ei tässä ole).