Riikan kanssa Hailuodossa

Edellisestä Hailuodossakäynnistäni on jo kaksi viikkoa, joten on aika mennä uudestaan. Tulee kaksi käyntiä näin peräkkäin, koska osallistujien aikatauluihin ei mitään muuta saada sopimaan. Retkikaverikseni lähtee veljeni tyttäristä nuorin, Riikka, 17 v. Riikan kanssa olen retkeillyt ennenkin: joulukuussa 2014 teimme päiväretkiä Enontekiön Hetassa rapsakassa 30 asteen pakkasessa ja heinäkuussa 2016 Riikka ja isosiskonsa olivat mukanani Ailigastunturilla. Riikalle tästä tulee ensimmäinen käynti Hailuodossa.

Perjantaiaamuna 9.6.2017 herään aikaisin ehtiäkseni rautatieasemalle, jonne Riikka saapuu yöjunalla kello 7.19. Menemme ensiksi läheiseen Subway-kahvilaan aamupalalle ja samalla suunnittelemme alkumatkan reittiä. Matkustamme saareen linja-autolla, joka näin kesäarkipäivisin kulkee kolme kertaa vuorokaudessa: ensimmäinen vuoro on lähtenyt jo viideltä, seuraava lähtee kello 9.20 ja viimeinen kello 16.10. Kyyti ei sovi hätäiselle, sillä matka-aika Hailuodon kauimmaiselle pysäkille, Marjaniemeen, on puolitoista tuntia. Siitä vajaa puoli tuntia menee lautalla. Lauantaisin saareen pääsee kahdella linja-autovuorolla, jotka lähtevät linja-autoasemalta 7.55 ja 13.55. Sunnuntaisin vuoroja on vain yksi, sen lähtöaika Oulusta on 17.25, joten jos saareen haluaa mennä päiväkäynnille, eikä omaa ajoneuvoa ole käytettävissä, ei sunnuntai ole hyvä vaihtoehto.

Hailuotoon menevä linja, numero 59, on nykyään V. Alamäki Oy:n operoitavana. Linjalla on matalalattiabussi, joten siinä ei ole tavaratilaa, jonne voisimme laittaa rinkat. Otamme ne matkustamoon, jossa on hyvin tilaa, vaikka osa penkeistä onkin täynnä leipälaatikoita ja muuta rahtia. Yksi matkustaja tulee kyytiin polkupyörän kanssa. Se laitetaan bussin perässä oleviin pyöräkoukkuihin – perin harvinainen varuste linja-autoissa nykyään! Linja-autoliikenteen historiasta kiinnostuneille voin suositella luettavaksi V. Alamäki Oy:n historiasta kertovaa nettisivua.

Nämä linja-autovuorot on ajoitettu niin, että ne osuvat yksiin päälautta Merisillan aikataulujen kanssa. Kyytiin tulee nyt paljon raskasta kalustoa – kaksi linja-autoa ja kolme kuorma-autoa – ja henkilöautojakin sen verran, että lautta on jokseenkin täysi, kun lähdemme matkaan. Meri on melkein tyyni. Lautta on lastattu sen verran etupainotteisesti, että tyvenestä kelistä huolimatta vettä roiskuu keularampin alta kannelle enemmän kuin tavallisesti.

Saareen saavuttuamme edessä on vielä noin kymmenen kilometrin verran linja-autossa istumista, kunnes jäämme pois Potissa. Se on hyvin tuttu aloituspaikka useilta aiemmilta Hailuodossa tekemiltäni retkiltä. Meillä on ensimmäisenä tavoitteena Hailuodon huiputus eli kiipeäminen 31-metrisen Hyypänmäen huipulle. Pari kilometriä käveltyämme Riikka huomaa edessäpäin taivaalla kaartelevan ison linnun. Tunnistan sen merikotkaksi. Onpa hienoa nähdä sellainen heti tässä retken alkuvaiheessa!

Hyypänmäen huipulla on ”merenkulun turvalaite” eli torni, jossa on laiva- tai veneväylän linjataulu ja tornin huipulla lisäksi tutka, joka ei liene ollut käytössä enää vuosiin. Linjataulu osoittaa yhdessä Keskiniemessä olevan parinsa kanssa suunnassa 285°-105° olevan väylän. Lisäksi Hyypänmäessä on Struven ketjun piste. Onnistuneen huiputuksen jälkeen palkitsemme itsemme lounaalla.

Lounaan jälkeen matka jatkuu Hyypänmäen länsipuolelle kapeaa harjua pitkin. Aurinkoinen päivä on lämmennyt siihen malliin, että t-paidassa tarkenee jo hyvin. Jalassa voisi lämpötilan puolesta pitää sortseja, mutta koska ollaan punkkimaastossa, pidetään pitkät housut kiltisti jalassa.

Ensimmäisen yön leiripaikaksi on sovittu Valkjärven pohjoisranta – sama paikka, jossa kaksi viikkoa sitten vietin retkeni toisen yön. Sinne on Hyypänmäestä linnuntietä vain viisi kilometriä, mutta me emme ole lintuja emmekä muutenkaan persoja suoralle etenemiselle. Kuljemme harjua pitkin soratielle asti, ja siitä lähdemme hetkeksi kulkemaan kohti pohjoista. Mutta vain hetkeksi, sillä kohta käännymme länteen päin ja lähdemme ohittamaan Nuottajärveä sen eteläpuolelta. Olen kahtena edellisenä kesänä ohittanut Nuottajärven pohjoispuolelta, ja havainnut sen reitin paikoin hyvin märäksi. Tuskinpa siellä nytkään liian märkää olisi, mutta meillä on ihan hyvä syy mennä eteläpuolelta. Nuottajärven pohjoisrannalle on karttaan merkitty kota, jonka luokse en ole onnistunut pääsemään maaston märkyyden takia. Nyt haluan katsoa, näkyisikö kota järven yli.

Ja näkyyhän se. Eikä mikään turha kömmänä, vaan ihan komean näköinen rakennus. Sitä en sitten tiedä, kenen omistama se on ja mihin käyttöön tarkoitettu. Ainakaan kotaa ei mainita Hailuodon kunnan matkailusivujen retkeilyosuudessa, joten voisin olettaa, että paikkaa ei ole tarkoitettu yleiseksi taukopaikaksi. Senkin takia on ihan hyvä, etten tiedä kulkureittiä sinne.

Polulla lentää pieniä, noin viisisenttisiä korentoja. En muista nähneeni tällaisia aikaisemmin näin varhain kesällä – varsinaiset sudenkorennothan lähtevät lentoon muistaakseni vasta myöhemmin, lähinnä heinäkuussa. Myös sääskiä alkaa olla, sillä kylmän kevään jälkeen sää on vihdoin lämmennyt ja miljardit inisijät ovat odottaneet juuri tätä hetkeä lähteäkseen lentoon.

Valkjärvi lähestyy, mutta kello ei ole vielä lähelläkään leiriytymisaikaa. Sen vuoksi päätämme pidentää päivän reittiä suunnitellusta ja käydä hakemassa vauhtia lännempää, Kivijärven länsipuoliselta polulta. Kevät on ollut viileä, joten lumet ovat sulaneet myöhään ja sulamisvedet viipyvät maastossa vielä pitkään. Siten monet kartalla helppokulkuisiksi aukeiksi soiksi merkityt paikat, kuten Kivijärvi, ovat nyt helppokulkuisia vain, jos on muistanut ottaa veneen mukaan. Meiltä se pääsi unohtumaan, joten Kivijärven länsipäässä polulle tulvinut vesi lähettää meidät kiertotielle. Kyllähän sitä polkua voisi kulkea, jos riisuisi saappaat ja käärisi lahkeet rullalle. Nyt kuitenkin päädymme kiertämään, koska arvelemme kiertämisen vaivan pienemmäksi kuin riisumisen, kuivattelun ja pukemisen vaivan. Samalla juttelemme packraftingistä, joka olisi kiinnostava vaellusmuoto – siinä kuljetetaan mukana muutaman kilon painoista, pieneen tilaan pakkautuvaa kumivenettä, jonka voi nopeasti laittaa käyttökuntoon, jos reitillä tulee vesi vastaan, ja ylityksen jälkeen paatin voi taas pakata rinkan kyytiin. Tietysti perusedellytys packraftin hyödyntämiselle olisi, että viihtyy veden päällä, joten minulle sopiva kulkumuoto se ei ole.

Kivijärven (tai suohan se periaatteessa on) kierrettyämme saavumme polulle, jota kuljin kaksi viikkoa sitten, kun kävelin Valkjärveltä Marjaniemeen. Polun ja suon välissä on pieni harjanne, joka peittää kosteikon polullakulkijan näkyvistä. Enpä tästä kävellessäni arvannut, että noin lähellä olisi ollut noin kiinnostava paikka. Vaan nytpä tiedän tämänkin.

Linnuillehan tämä maaston märkyys on hyvä asia – ainakin, jos on kosteikkolinnusta kyse. Niitä on nytkin Kivijärvellä melkoinen määrä, mutta ne ovat niin kaukana, että lajien tunnistus jää minulta tekemättä. Matkan varrella olemme kuunnelleet lintujen ääniä ja olen yrittänyt niitä Riikalle opettaa – asuuhan minussa ikuinen opettaja, vaikka sen ammatin olenkin jättänyt jo 20 vuotta sitten – sen verran mihin kykenen. Ei omakaan tietämykseni häävi ole, mutta pääsen kuitenkin hetkittäin pätemään.

Kahden viikon takaa tuttu leiripaikka on yhtä hieno kuin silloinkin. Myös tuttu joutsenpariskunta kelluu vastarannalla. Valitsemme teltoillemme paikat ja pystytämme majoitteet – minulla Tarptent ja Riikalla vanhempi soolotelttani, Jack Wolfskin Gossamer. Viimeksimainittu on tarjolla vuokrattavaksi edulliseen hintaan RetkiRent -sivuston kautta. Ennen kuin ryhdyn omaa telttaani pystyttämään, laitan päivällisveden lämpenemään. Meillä molemmilla on retkimuonat valittu siten, että emme tarvitse niiden valmistamiseen muuta kuin kuumaa vettä ja haudutuspurkit. Kun teltat ovat valmiina, on vesikin kuumaa ja saamme appeet ässehtimään. Syömme ja käymme viettämään leppoisaa retki-iltaa. Soveliaan pituisen ruokalevon jälkeen retkikaverini menee uimaan ja väittää veden olevan lämmintä.

Minulle rauhalliset leiri-illat ovat tärkeä osa retkeilyä. Usein vietän ne teltassa sisällä oleskellen, mutta jos on hyvä sää, on kiva istuskella pihalla. Nyt leiripaikan vierestä löytyy aurinkoinen rinne, johon käy sen verran tuulta, että öttiäiset pysyvät loitolla. Pötköttelemme jäkälikössä ja nautimme kesäillan lämmöstä. Myös retkikaverini omaksuu kiireettömän tekemisen meiningin. Kun iltapala-aika alkaa olla käsillä, aloitamme asian lähestymisen verkkaisella pohdinnalla, olisiko iltapuuroveden lämmitykseen ryhtymisen suunnittelua valmistelevat toiminnot syytä kohta aloittaa.

Riittävän suunnittelun jälkeen lämmitän veden, syömme iltapalat ja sitten aloitamme seuraavan aktiviteetin eli nukkumaanmenon valmistelun. Aamu on molemmilla ollut aikainen, joten olemme kumpikin teltoissamme jo paljon ennen kymmentä. Aamun aikataulusta sovimme sen verran, että noustaan sitten, kun on nukuttu, ja ennen pitkää lähdetään liikkeelle. Aamupalat pystymme syömään kumpikin omissa teltoissamme, koska eväänä on molemmilla mysliä ja vain toinen meistä tarvitsee aamukahvin.


Lauantaiaamuna Riikka herää aikaisin, syö aamupalan, ja käy sitten ruokalevolle aktivoituakseen uudelleen sitten, kun unikeko retkikaverinsa saa itsensä liikkeelle. Yö on ollut lämmin – viiden kilometrin päässä olevalla sääasemalla yön alin lämpötila on ollut 8 astetta, mikä on noin kymmenen astetta enemmän kuin kaksi viikkoa sitten. Olemme tarenneet hyvin ja vaikka tässä ihan aamulla tarvitaankin pitkät hihat takin alla, saa vaatetusta keventää heti, kun lähdetään liikkeelle.

Aamutoimien kesto on jännä juttu. Olen aiemmilla kesäretkilläni todennut, että aamutoimeni vievät aina puolitoista tuntia. Näin käy nytkin. Kiireetön mysliaamiainen, kuppi kahvia sen päälle, ja sitten rauhallinen tavaroiden pakkaaminen ja teltan purkaminen – aikaa menee muutaman minuutin tarkkuudella puolitoista tuntia, vaikka en mitenkään erityisesti pyri tekemään asioita aina samalla tavalla ja samassa ajassa. Rutiinit ovat hallussa ja toimivat.

Otamme päivän ensimmäiseksi tavoitteeksi Sunijärven autiotuvan. Sinne pääsee leiripaikaltamme joko lännen tai idän puolelta kiertämällä – läntinen reitti on hieman yli viisi kilometriä pitkä, itäinen puolisentoista kilometriä lyhyempi. Koska eilen saavuimme Valkjärvelle lännestä, jatkamme matkaa nyt itään.

Osa matkasta menee retkeilyreittiä pitkin. Minähän vierastan merkittyjä polkuja ja rakennettuja retkiympäristöjä, joten nyt mennään kyllä mukavuusalueeni ulkopuolelle. Mutta saan minäkin joskus olla joustava. Sitäpaitsi jos kukaan ei saa tietää, niin eihän tämä haittaa.

Pitkäjärven itäpuolella polku menee kapean suon yli ja kuten eilen nähdyn perusteella voimme olettaa, on ylityskohdassa märkä paikka, josta ei mennä. Otan muutaman askeleen veden alle hupenevaa polkua pitkin vain todetakseni, että vettä on keskempänä varmasti paljon yli sen, mihin saappaidemme varret riittävät. Tällaisessa paikassa ei mielellään lähde edes saappaiden riisumisen jälkeen kahlaamaan, sillä veden alla olevan suon pinta voi olla hyvinkin upottava. Jos siinä on vaikka puoli metriä vettä ja sen alla puoli metriä upottava suo, alkaa pitkälläkin kulkijalla pelivara loppua. Käännymme oikealle ja kierrämme märän paikan tietä pitkin.

Sunijärville saavumme pientä polkua pitkin. Se menee ensin Pikku Sunijärven rantaan ja sieltä hieman pohjoiseen koukattuaan saapuu Ison Sunijärven pohjoispäässä olevan autiotuvan luo – jälleen suon läpi, ja jälleen suo on turhan märkä kuljettavaksi, joten kierrämme metsän kautta. Märkää sielläkin on, mutta kumpparit jalassa kulkeville vaeltajille pienet kosteikot eivät ole edes hidaste.

Tuvalla työnjako on selvä: minä sytytän kaminaan tulen ja rupean lämmittämään lounasvettä, vesipeto menee uimaan. Veden lämmittäminen kaminan päällä on hitaampaa kuin kaasukeittimellä, mutta onhan se tunnelman kannalta ihan toista. Toki päivä on niin lämmin, että tuvan lämmittämiseen ei varsinaisesti ole tarvetta. Kun aikaa kuluu, eikä vesi ole vieläkään kuumaa, kysyn retkikaveriltani, haluaisiko hän, että lämmittäisin veden loppuun kaasukeittimellä. ”Ei tarvitse, eihän meillä ole mihinkään kiire.” Tällaisesta pidän – eilen aloitettu toimintojen hidastaminen on jatkunut mallikkaasti tänään. Ja mikä ettei jatkuisi, sillä olenhan useaan otteeseen maininnut Riikalle, että tykkään eniten sellaisesta retkeilystä, jossa ei ole mitään liian tiukaksi tehtyjä suunnitelmia, vaan tehdään mitä ja miten huvittaa, ja mieluummin hitaasti kuin nopeasti.

Lounastauko pidetään siis pitkän kaavan mukaan, vaikka ruokalajeja ei mitenkään runsaasti ole tarjolla. Lopulta olemme kuitenkin valmiit jatkamaan matkaa – suuntana on nyt Keskiniemi / Karvo (en ole oikein selvillä, kumpaa nimeä paikasta kannattaisi käyttää, vai onko niiden raja jossain kohtaa), jossa käymme katsomassa pookia ja sen jälkeen lähdemme rantaa pitkin itään päin. Alustavana tavoitteena rannassa meillä on Haaralampinnokka, jossa olen yöpynyt kerran, ja joka on tällekin retkelle mahdollinen leiripaikka.

Vesi näyttää olevan hyvin matalalla ja hiekkarantaa on paljaana leveälti. Yllätyn hieman, kun tarkistan netistä vedenkorkeuden eikä se ole kuin seitsemän senttiä normaalin alapuolella. Tätä se maankohoaminen on: kuljemme kartalle merkityn rantaviivan märemmällä puolella, mutta kuitenkin kuivin jaloin. Seuraavan kartanteon yhteydessä Hailuoto varmasti kasvaa ainakin tästä kohdasta monella metrillä.

Vedenkorkeus vaihtelee täällä Oulun seudulla noin kolmen metrin vaihteluvälillä. Liminganlahden luontokeskuksen isossa lintutornissa on seinällä taulu, jossa kerrotaan, että mittaushistorian dokumentoidut ääriarvot ovat -120 cm ja +202 cm. Itselläni on havaintoja äärimmillään -80 cm ja +170 cm vedenkorkeuksista.

Vedessä lutraaminen on kivaa. Löydämme kohtia, joissa hiekkaan on sitoutunut vettä sillä tavoin, että aluksi kovapintainen hiekka alkaa pehmetä, kun siinä vähän aikaa tassuttelee paikallaan, ja kohta se on ihan vetistä lillinkiä. Ilma on niin kirkas, että merellä näkyy monia majakoita ja merimerkkejä. En tunnista niistä läheskään kaikkia, mutta arvelen, että näkemäni majakat ovat Oulu I, Oulu II ja Oulu III ja niiden lisäksi lasken yksitoista kohdetta, jotka voivat olla erilaisia väylämerkkejä. Harmiksemme yhtään laivaa ei osu väylälle, joka on lähimmillään vain viiden kilometrin päässä saaren pohjoisrannasta.

Tuttu paikka, Haaralampinnokka, näyttää aivan erilaiselta kuin ennen – ilmeisesti vesi on ollut aiemmilla käynneilläni huomattavasti korkeammalla kuin nyt, koska vesiraja on kymmeniä metrejä kauempana kuin silloin. Melkein menemme paikan ohi niin, että en sitä tunnista.

Olemme siis paikassa, jossa voisimme leiriytyä. Päivää on kuitenkin niin paljon jäljellä, että emme jää tähän, vaan jatkamme vielä paljon pitemmälle. Mainitsen Riikalle, että en oikein osaa ennakoida meidän etenemisvauhtiamme, koska omaan kulkemiseeni liittyy lähes aina niin paljon valo- ja videokuvaamista, että eteneminen on huomattavan hidasta. Sovimme, että jatkamme niin pitkälle kuin rantaa pitkin pääsee. Muistelen omaa kahden vuoden takaista retkeäni, jolla pääsin Haaralampinnokalta muutaman sata metriä edemmäs ja sitten vastassa oli niin leveä ja syvä oja, etten päässyt siitä yli, enkä löytänyt kulkukelpoista reittiä niin pitkälle sisämaahan, että olisin voinut hakeutua ojan yli vievälle sillalle. Ojan toisella puolella ranta olisi muuttunut myös pusikkoiseksi, joten senkään takia en sinne voinut jatkaa.

Nyt tilanne on toinen. En havaitse ojaa, joka toissakesänä pysäytti etenemiseni, ja ranta pysyy leveänä, helppokulkuisena hietikkona vielä pitkälle eteenpäin. Lähestymme Hietaniemeä. Ohitamme Hietaniemen. Ranta jatkuu edelleen leveänä, tasaisena hietikkona. Voiko tämä tosiaan olla näin helppoa? Hiidenniemi näkyy edessäpäin. Sinne olisi vielä nelisen kilometriä matkaa. Hiidenniemen suunnalla ranta näkyy vaaleana – samanvärisenä, kuin hiekka, mutta kuitenkin hieman erilaisena. Kun pääsemme taas hiukan lähemmäs, alamme arvella, että kyse ei ole hiekasta, vaan heinikosta, joka on jokseenkin samanväristä. Pysähdymme leveälle hiekkarannalle pitämään päivällistauon. Tässä ja itse asiassa koko rantaosuudella olemme kiinnittäneet erityistä huomiota lintujen käyttäytymiseen, sillä nyt on niiden pesintäaika ja pesivät linnut on jätettävä rauhaan. Olemme jo ennen rannalle saapumista sopineet, että jos linnut käyvät levottomiksi, muutamme suuntaa ja tarvittaessa poistumme rannalta. Siihen ei kuitenkaan ole ollut tarvetta, sillä olemme voineet kulkea niin kaukana rantakasvillisuudesta, että pesivät linnut – joita täällä varmasti on paljon – eivät ole kulkemisestamme häiriintyneet. Ainoastaan päivällistauon lopussa, kun puhdistan keittimen tuulisuojusta pitäen sitä ilmassa korkealla, yksi lintu ryhtyy puolustamaan aluetta. Olisiko alumiinipinnasta heijastunut valo sillä tavoin, että lintu koki sen pelottavaksi. Tilanne rauhoittuu, kun pakkaamme tavarat rauhallisesti ja matalana pysyen ja lähdemme sitten kulkemaan linnuista poispäin.

Hietikko jatkuisi tästä vielä vähän matkaa, mutta ranta on muutoin hyvin pusikkoinen. Päätämme sen vuoksi hakeutua sisämaahan ensimmäisestä mahdollisesta paikasta. Olemme tulleet Haaralampinnokalta lähes kolme kilometriä pitemmälle, mikä on oikein kiva asia. Nyt minäkin olen päässyt itselleni aiemmin käymättömiin paikkoihin ja nähnyt taas vähän enemmän Hailuotoa.

Päivällinen on syöty ja seuraava ateria on iltapuuro. On siis syytä ryhtyä etsiytymään sellaiselle seudulle, josta voisi löytää hyvän leiripaikan. Sääskien määrä on kasvanut eilisestä jo kovasti eikä tiheässä metsässä oleskele mielellään. Kun lähdemme tästä Tormelan kohdalta sisämaahan päin, voisi leiriytymiseen kelvollista harjumaastoa löytyä jostain Nuottajärven pohjoispuolisen tien (tai ajopolkuhan se on) luota. Sinne siis.

Pari kilometriä kuljettuamme olemme äsken mainitun tien risteyksessä ja sen oikealla puolella Riikka havaitsee lupaavan näköistä maastoa. Menemme tutkimaan. Ja kyllä, täällähän on aivan upeaa, avointa harjumaastoa – tästä on isolta alueelta hakattu suurin osa puista pois, mutta hakkuusta on jo sen verran aikaa, että maanpinta on ehtinyt pahimmasta kaltoinkohtelusta toipua. Etsimme pienen harjun päältä kummallekin mieleisen telttapaikan, joihin ryhdymme majoitteitamme pystyttämään.

Kun leiri on valmis, käymme vielä pienellä iltakävelyllä – onhan niin, että ulkoilu ja liikunta ennen nukkumaanmenoa parantaa unen laatua. Lisäksi saamme tällä tavoin herätettyä ruokahalun iltapalaa ajatellen. Kävelyltä leiriin palattuamme lämmitämme veden iltapuuroja, -teetä ja -kaakaota varten ja istuskelemme taas aurinkoisella, tuulensuojaisella harjanteella nauttimassa kauniistä kesäillasta, kunnes tulee nukkumaanmenoaika.


Sunnuntaiaamuna kahdeksan aikaan totean, että nyt tulee teltassa niin kuuma, että nukkumisesta ei tule enää mitään. Ryhdyn valmistelemaan aamupalaa – perinteiseen tapaan mysliannos ja kupillinen kahvia – ja sen syötyäni käyn ulkona vähän jaloittelemassa. Yö on ollut vilpoinen – teltassa oleva lämpömittarini näytti aamuyöstä +10 asteen lämpötilaa, mikä tarkoittaa, että ulkona on ollut noin viisi astetta – ja nyt, kun aurinkoinen aamu on saanut minut jalkeille, tuuli vyöryttää leiripaikan ylle harmaan pilviverhon. Sen myötä ilma käy koleaksi ja ulkona alkaa olla suorastaan kylmä. Pakenen takaisin telttaan. Nyt olisi hyvä nukkua, mutta sitä on turha enää yrittää, koska olen jo ihan kunnolla hereillä. Tää on joskus niin tätä.

Mutta jos toden sanon, niin eipä tässä enää paljoa viitsisi nukkua. Takana on ihan hyvin nukuttu yö ja Riikkakin näkyy olevan jalkeilla. Eiköhän tässä ruveta suunnittelemaan viimeisen retkipäivän käynnistämiseen tähtäävien toimenpiteiden valmistelun aloittamista. Otan kartan mukaan ja kävelen Riikan teltalle. Esitän hänelle ajatukseni päivän reitistä ja saavutamme helposti yksimielisyyden suunnitelmasta. Nuoresta iästään ja vielä aika vähäisestä retkikokemuksestaan huolimatta nuorin veljentyttäreni on osoittautunut vallan erinomaiseksi retkikaveriksi: hän osallistuu retkellä tarvittavaan päätöksentekoon tekemällä rakentavia ehdotuksia reitistä ja pysähtymispaikoista, kommentoi asiallisesti minun ehdotuksiani, eikä kitise turhista. Jopa tällainen paatunut yksinvaeltaja alkaa hiukan ymmärtää, että kaverin kanssa retkeily voikin olla aika kivaa.

Sovimme, että lähdemme Nuottajärven pohjoispuolista ajopolkua länteen päin ja otamme päivän ensimmäiseksi tavoitteeksi eiliseltä tutun Valkjärven. Siellä täytämme vesipullot ja pidämme lounastauon. Kuljemme alkumatkan ajopolkua pitkin ja sitten siirrymme noin kilometrin pituiselle osuudelle kompassisuunnan varaan. Kun tästä kilometristä on 800 metriä takana, herää mielessäni epäilys. Tarkistan sijaintimme GPS:n avulla. Toden totta kerrassaan: olemme selvästi liian kaukana pohjoisessa ja hyvää vauhtia suuntaamassa ohi Valkjärvestä.

Mitä on tapahtumassa? Olemme noin kaksikymmentä astetta vikasuunnassa. Sama tapahtui eilen, ja silloinkin otimme molemmat suunnan samasta lähtöpisteestä samaan määräpisteeseen, ja päädyimme samaan astelukemaan, ja silti menimme samat kaksikymmentä astetta vikaan. Ja samaan suuntaan kuin nyt – liikaa oikealle. Tällainen virheen toistuminen vaikuttaa siltä, että kyse on systemaattisesta virheestä, jonka voi aiheuttaa ainakin jokin seuraavista:

  • karttamme ovat virheelliset eli niissä karttapohjoinen on sen kaksikymmentä astetta pielessä todellisesta pohjoisesta;
  • maastossa on tällä kohdin sellainen magneettinen häiriö, joka saa aikaan kahdenkymmenen asteen poikkeaman oikeasta suunnasta;
  • teemme molemmat jonkin asian samalla tavoin väärin.

Tai sitten kyse on jostain muusta. Myös normaali eranto vaikuttaa jonkin verran, mutta ei kuitenkaan kahtakymmentä astetta. Niin tai näin, virhe on olemassa ja havaittu, ja sen korjaamiseksi tarvittava liike on tiedossa. Muutamme suuntaa ja löydämme Valkjärven.

Täytämme vesipullot rannassa. Tässä kohdin tuuli puhaltaa järveltä niin kylmästi, että tähän ei tee mieli jäädä lounastauolle. Jatkamme matkaa vielä hiukan, ja läheltä ensimmäisen yön leiripaikkaa löydämme mukavan, aurinkoisen jäkälikkörinteen lounaspaikaksi. Kuumennamme veden ja laitamme ruuat hautumaan. Sitä odotellessa köllöttelemme lämpimällä jäkälällä ja annamme pään tyhjentyä ajatuksista.

Lounaan jälkeen edessä on enää noin seitsemän ja puoli kilometriä patikointia jokseenkin suoraan Marjaniemeen. Alkuosa siitä mennään ajopolkuja pitkin, sitten pikkupätkä soratietä ja sen jälkeen taas kompassisuunnalla metsän ja hakkuualueiden läpi seuraavalle soratielle. Kuin vahvistukseksi aiemmalle pohdinnalle myös tämä suunnistusosuus vie meidät noin kaksikymmentä astetta liikaa oikealle.

Olemme kuitenkin minulle erittäin tutuissa maastoissa ja tämän soratienkin tunnen riittävän hyvin voidakseni paikantaa sijaintimme tarkasti. Kävelemme soratietä pitkin vähän matkaa ja sitten siirrymme retken viimeiselle ajopolkuosuudelle, joka vie meidät jo lähelle Marjaniemeä.

Kun pääsemme perille Marjaniemeen, meillä on muutama tunti tapettavana ennen linja-auton lähtöä. Aloitamme tappajaiset käymällä retkenpäätösjäätelöillä Cafe Kaijassa. Kovasta tuulesta huolimatta venesatamassa sijaitsevassa kahvilassa on lämmintä, sillä pressukatos on rakennettu hyvin ja pressujen helmat ovat tiiviisti maata vasten. Jäätelöiden jälkeen jätämme rinkat odottamaan ja käymme pienellä kävelyllä Marjaniemen mökkikylässä ja hiekkadyynien pitkoksilla, kunnes tuumaamme, että aika on kypsä retkenpäätösmätöille. Koska Luotsihotellin ravintolasta ei tähän aikaan päivästä saa ruokaa, palaamme jäätelöpaikkaan ja tilaamme kummallekin hampurilaisateriat, jotka ovat niin runsaat, että tänä iltana ei juuri enää tarvinne syödä.

Vatsat ruuasta pinkeinä istuskelemme kahvilassa, sulattelemme sekä ruokaa että retkeltä saatuja kokemuksia, ja kun kello tulee seitsemän, nostamme rinkat selkään ja kierimme linja-autopysäkille. Sieltä kotimatkamme alkaa kello 19.20.

Retken reitti. Perjantain osuus (14 km) punaisella, lauantain (15 km) vihreällä ja sunnuntain (13 km) sinisellä. Yhteensä 42 km.

Menomatkalla lautta on etupainotteisesti lastattu, joten lähes tyynestä kelistä huolimatta vettä loiskuu keularampin alta kannelle tavanomaista enemmän.

Komean peräaallon tämä Merisilta jättää jälkeensä.

Lounastauko Hyypänmäessä.

Nuottajärven kota vastarannalta kuvattuna.

Kivijärven pitäisi olla helppokulkuinen, aukea suo. Suon länsipään ohittava polku on veden vallassa.

Panoraama Kivijärven(suon) länsipäästä kuvattuna.

Ensimmäisen yön leiri Valkjärven rannalla.

Vesipeto meni uimaan.

Pitkäjärven itäpuolisen suon läpi menevä polku on sekin veden vallassa.

Tästä ei mennä ainakaan kumpparit jalassa.

Panoraama Pitkäjärven itäpouolisen suon eteläreunalta kuvattuna.

Hiiripöllön sulkia ja höyheniä kenties?

Sunijärven autiotuvan kamina.

Sunijärven autiotupa.

Iso Sunijärvi.

Hilla kukkii ison Sunijärven rannalla.

Päivä ei mene hukkaan, kun oppii jotain. Tässä olen oppinut oikean tavan avata Maxi-Tuplan kääre ja myös Real Turmat -retkiruokapakkauksen kahden avauskohdan merkitys on valjennut.

Reissussa rähjääntyy. Rannalla lutraaminen on sottaista puuhaa. Ei kerrota äidille.

Riikan tyylinäyte samasta aiheesta.

Päivällistauko meren rannalla.

Panoraama toisen yön leiripaikalta.

Riikan iltapala-astiatorni.

Nuottajärven pohjoispuolisen polun märkä paikka.

Loppusuoralla mennään vielä kerran metsän läpi kompassisuunnalla.

Marjaniemen mökkikylän idylliä.

Päivällismättö.

Ja vielä se pakollinen turistikuva Marjaniemestä.

2 vastausta artikkeliin ”Riikan kanssa Hailuodossa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *