Kesäretkeilykauden avaus Hailuodossa

Vuoden 2017 helatorstaiviikonloppuna minulla on neljän päivän pituinen vapaa. Suunnittelen siihen kesäretkeilykauden avauksen eli kahden yön pituisen retken, jolla käytän kesävarusteita. Siis rinkkaa, Tarptent-telttaa ja kesämakuupussia. Retkikohteeksi valitsen Hailuodon.

Torstaina aamupäivällä lähden kiireettömästi liikkeelle. Hailuotoon mennessä ei muutenkaan kannata olla kiirettä, koska matka saareen ei ihan hetkessä taitu. Lautat kulkevat tähän aikaan vuodesta jo kesäaikataululla. Siten rantaan saapumista ei tarvitse mitenkään erityisesti ajoittaa – odotusta tulee pisimmilläänkin vain tunnin verran. Tai voihan sitä tulla enemmän, jos autoja sattuu olemaan niin paljon, ettei mahdu ensimmäiseen lauttaan. Mutta pitempi odotus ei silloinkaan ole ongelma; aikaahan voi kuluttaa vaikka rannalla kävelemällä ja kahvilassakin voi käydä.

Saavun lauttarantaan sopivasti niin, että pääsen lisälautan eli Meriluodon kyytiin. Hailuodon kahdesta lautasta Meriluoto on uudempi, pienempi, kauniimpi ja muutenkin mielestäni parempi. Erityisen mieluinen Meriluoto on nyt, kun se on talven aikana käynyt maalarilla saamassa uuden, kiiltävän, keltaisen maalipinnan. Päälautta Merisilta näyttää nyt entistäkin kulahtaneemmalta ja kolhommalta.

Saareen päästyäni kurvaan hetkeksi sivuun päästääkseni perässä tulevat autot ohi. Tie Hailuodon läpi on kapea ja mutkainen, enkä tykkää perässäroikkujista. On kivempi ajella, kun kukaan ei ole takana kyttäämässä ohituspaikkaa.

Kirkonkylällä pysähdyn syömään. Pyrin Hailuodossa käydessäni käyttämään ainakin jotain paikallisia palveluja, jotta käynnistäni jäisi saareen muutakin kuin vain askelten alla murentunutta jäkälää. Syön Cafe Purserissa hampurilaisaterian ja juon kupillisen kahvia. Jälkiruuaksi haen K-marketista vielä Juhlatuutin, jonka syön autossa ennen kuin jatkan matkaa Marjaniemeen, josta retkeni alkaa.

Mereltä käy kylmä tuuli, kun lähden kulkemaan rantaa pitkin. Otan aluksi suunnan kohti etelää, koska haluan käydä katsomassa, miltä Ranta-Sumpun entisen leirintäalueen paikalla näyttää. Kuvaan tälläkin retkellä videomateriaalia, josta syntyvän filmin voit käydä katsomassa videosivultani.

Vesi on matalalla, joten rannalla on kulkukelpoista hietikkoa kymmenien metrien leveydeltä. Erityisen helppoa on kävellä kaistaleella, joka on normaalisti juuri ja juuri veden alla, koska siinä hiekka on kovaa ja askel tukeva. Monesti tällainen matala vesi paljastaa kiinnostavia asioita – niin nytkin: löydän rannasta kaksi mätänemistilassa olevaa köllykkää, jotka kokonsa ja muotonsa perustella vaikuttavat kuolleilta hylkeenpoikasilta. Laitan kuvan toisesta köllykästä someen, vaikka tiedänkin, että jotkut saattavat sellaisen julkaisemista paheksua. Onhan se ällöä ja onhan se nyyh, mutta kuolema on luontokappaleen elämän luonnollinen päätepiste ja eikä kuolleen eläimen löytyminen maastosta ole mitenkään erikoinen tapahtuma. Melko harvinaistahan näiden havaitseminen tietysti on, sillä useimmissa tapauksissa luonnon oma jätehuolto toimii ja raadot syödään nopeasti.

Leirintäalue on surullinen näky. Sitä kun ei ole. Takavuosina tämä leirintäalue oli pitkään samojen yrittäjien hallinnassa ja silloin se toimi hyvin ja oli suosittu. Sitten he luopuivat toiminnasta ja uudet yrittäjät – joita on ollut useita – eivät ole jaksaneet tai osanneet panostaa alueen kehittämiseen, vaan sen on annettu rapistua, kunnes toiminta on loppunut kokonaan.

Eihän se helppoa ole. Ranta-Sumppu on kaukana eikä sinne pysähdytä ohikulkumatkalla. E75-tieltä Hailuodon Marjaniemeen on kuusikymmentä kilometriä, mikä sisältää lauttamatkan. Googlen kartta antaa ajoaika-arvioksi puolitoista tuntia, johon tulee päälle vielä mahdollinen odottelu lauttarannassa. Tähän kun lisätään leirintämatkailun vähäiseksi käynyt suosio, ei ole ihme, että toiminta on loppunut. Oulun Nallikariin on helpompi mennä, vaikka Marjaniemi ympäristöineen päihittää sen kiinnostavuudessa 6-0.

Tokihan Ranta-Sumpun alueelle voi mennä telttailemaan ihan jokamiehenoikeuksien puitteissa. Ainakaan en nähnyt, että alueella liikkumista olisi mitenkään rajoitettu, joten tuskin kukaan tulee huomauttamaan, vaikka sinne telttansa laittaisi. Minä en kuitenkaan nyt jää sinne, koska retkeni on vasta alussa ja ensimmäiselle yölle suunnittelemani leiripaikka on aivan toisaalla.

Metsätiellä on kiva kävellä. Kylmä tuuli jää merenrantaan ja metsä on täynnä linnunlaulua. Kevät on ollut viileä eikä sääskistä ole vielä tietoakaan. Alan päästä retkitunnelmaan. Maastossa on vielä ylivuotisia puolukoita. Maistan. Kirpeitä ja herkullisia. Nyt niitä vielä uskaltaa syödä – kevään maltilliset lämpötilat ovat säilyttäneet marjat syömäkelpoisina.

Pajuperällä käyn uudestaan rannassa katsomassa, miltä valkoiset dyynit näyttävät. Kyseessä on erityinen, suojeltu luontotyyppi, jossa kuitenkin jokamiehenoikeuksin tapahtuva virkistyskäyttö on sallittua. Paikka on sen verran kaukana Marjaniemestä, että satunnaiset kulkijat eivät tänne eksy. Vaalealla rantahiekalla on vain lintujen jälkiä.

Hietikkoa riittää hieman yli puolen kilometrin verran ja sitten käännyn taas sisämaahan. Alueella pesii paljon lintuja, joiden rauhaa ei ole soveliasta häiritä. Tarkkailen lintujen liikehdintää ja valitsen oman kulkureittini niin, että en aiheuta luontokappaleille ylimääräistä stressiä.

Kuljettuani muutaman sata metriä sisämaahan etsin kahvitauon pitämiseen sopivan paikan. Istahdan aurinkoiselle jäkälikköaukiolle, lämmitän kupillisen vettä ja huilaan hetken. Sitten jatkan matkaa kaartaen takaisin pohjoista kohti, koska haluan kiertää Hannuksenlammen pohjoispuolelta ympäri päästäkseni käymään laavulla.

Kulkureitilleni osuu monenlaista maastoa. On jäkälikköä, on hiekkapintaista polkua, on kuivaa ja vähän kosteampaa metsää. Hannuksenlammen pohjoispuolella polku menee kapean suon läpi, ja tässä on ihan kunnolla märkää. Olen valinnut retkijalkineiksi kumpparit, joten märät paikat eivät matkantekoani sen kummemmin hidasta.

Pysähdyn laavulle. Siellä on maastopyörällä liikkuva mies makkaranpaistossa. Viritän kaasukeittimeni lämmittämään annoksen vettä puuroa varten. Makkaran paistuessa ja puuroveden lämmetessä juttelemme retkeilystä yleensä ja Hailuodosta erityisesti. Kellonajan puolesta minulla olisi nyt oikeastaan päivällisaika, mutta olen huomannut käytännöllisemmäksi vaihtaa päivällisen ja iltapuuron paikkoja keskenään. Puuro on nopea valmistaa ja sopii siten kesken matkan nautittavaksi välipalaksi. Eihän se varsinainen ruokakaan kauaa kestä valmistua – ne ovat niitä pikariisillä tai nuudeleilla jatkettuja valmisretkiruokia – mutta on mukavampi syödä sellainen tukeva ateria vasta perillä leirissä.

Pyöräilijä saa makkaransa syödyksi ja lähtee jatkamaan matkaa. Minä istuskelen vielä hetken ja lähden sitten päinvastaiseen suuntaan, kohti saaren keskiosia. Ylitän Marjaniemeen menevän tien. Löydän metsästä vanhan hiekkakuopan, jonka pohjalla on kaikenlaista roskaa. Tätähän se näin lähellä maalikyliä aina on: metsässä on ties mitä sinne hylättyä tavaraa, ja erityisesti käytöstä poistetut hiekkakuopat ovat suosittuja luvattomia kaatopaikkoja. Eihän se roska sieltä montusta minnekään näy, ketä se nyt voisi haitata. Ärrinmurrin.

Törkyisen kuopan aiheuttama mieliharmi haihtuu pian, sillä maasto muuttuu vallan ihanaksi. Löydän metsästä juuri ja juuri erottuvan polun, joka kulkee viivasuoraan samaan suuntaan, johon olen menossa. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja kulkeminen ei voisi helpompaa olla.

Seuraava saastalöytö odottaa Kaiston eteläpuolella olevassa vanhassa hiekkakuopassa: hylätty tiehöylä. Eihän tällaisenkaan paikka luonnossa ole, mutta vanhojen koneiden ystävänä en pahastu tästä yhtä paljon kuin vaikkapa maastoon hylätyistä huonekaluista tai kodinkoneista. Olisihan se kuitenkin hienoa, jos joku pelastaisi tämän raadon maastosta ja vaikka entisöisi. Toki en osaa arvioida, onko tämä kone enää pelastamiskelpoinen.

Alan lähestyä suunniteltua leiripaikkaa. Olen katsonut kartalta, että jossain Kangasjärven ja Kaakkurijärven eteläpuolella voisi olla hyvää maastoa. Lisäksi järvestä saisin vesipulloni taas täyteen – olen ottanut kotoa 3,5 litraa vettä mukaan ja se riittää hyvin huomisaamuun asti. Muistan, millaiseksi värkkäämiseksi leiripaikan valinta usein menee, ja päätän tällä kertaa tyytyä ensimmäiseen kelvolliseen paikkaan. Siinähän käy kuitenkin niin, että kun aamulla jatkan matkaa, löydän pian paikkoja, jotka olisivat olleet paljon hienompia kuin se, jossa olen yöni viettänyt. Ei tätä tarvitse aina niin vaikeaksi tehdä.

Hyvä paikka löytyy pienen harjanteen vierestä. En ole aivan niin pitkällä kuin olin suunnitellut, mutta en anna sen haitata. Tämä kelpaa. Olen katsonut sääennusteesta, millaiseksi tuuli kehittyy yön aikana, ja katson paikan, johon saan teltan sellaiseen asentoon, että pään puoleinen pääty on aamulla tuuleen päin. Näin pystyn varmistamaan telttaan sellaisen ilmanvaihdon, etten aamulla herää kasvihuoneesta.

Ennen teltan pystytystä laitan päivällisveden lämpiämään ja veden kiehahdettua saan ruuan hautumaan. Näin minulla on ateria syöntivalmiina siinä vaiheessa, kun teltta on pystyssä ja tavarat sisällä. On hienoa olla taas kesäretkellä! Vaikka ei tämä viikonvaihde lämpötilojen puolesta niin kesäiseltä vielä tunnu – odotettavissa on kylmiä öitä ja viileitä, tuulisia päiviä. Kesämakuupussini mukavuuslämpötilaraja on +4 astetta, mikä ei välttämättä nyt riitä. Lisälämmikkeeksi olen hankkinut ”extreme” makuupussilakanan, jonka luvataan parantavan makuupussin lämpimyyttä jopa viidellätoista asteella.

Kesäretkeilykausi on alkanut oikein mukavasti. Hyvillä mielin käperryn lämpimään makuupussiini ja lehahdan höyhensaarille.


Uni katkeaa jo pian puolenyön jälkeen, kun alan kuulla ääniä. Kumea huhuilu herättää minut kello 0.35. Hahmotan äänen suunnan ja avaan teltan oven. Ääni tulee jostain lähipuista ja arvelen sen aiheuttajaksi huuhkajan. Hetkessä olen aivan hereillä. En ole koskaan ennen nähnyt tai kuullut huuhkajaa. Otan videokameran esiin ja suuntaan sen sinne, mistä ääni tulee, jotta saisin sitä talteen. Kesäyö on valoisa ja kun lintu lähtee lentoon, näen sen. Käännän kameran nopeasti kohti lentävää lintua ja onnistun ikuistamaan sen ylilennon. Olipa huikea luontoelämys!

Vähitellen rauhoitun taas nukkumaan ja uinailen häiriöttä aamuun asti.

Perjantaiaamu on odotusten mukaisesti aurinkoinen, tuulinen ja kolea. Pitkät kalsarit jalkaan, takin alle merinovillapaita, pipo päähän ja hanskat käteen. Kun rupean pakkaamaan telttaa, huomaan kankaalla liikettä. Katson tarkemmin. Punkki. Hyi inhotus. Näpäytän sen pois kankaalta. Tutkin varmuuden vuoksi koko teltan ja löydän vielä kaksi punkeroa.

Olen ollut siinä käsityksessä, että punkkeja olisi lähinnä rantaheinikoissa ja -pusikoissa, mutta ei niinkään täällä sisämaan kuivissa kangasmetsissä. Olenpa ollut väärässä. Täytyy jatkossa olla tarkkana tämänkin asian kanssa.

Alkumatkasta järvien eteläpuolella kulkevaa polkua pitkin tuuli pääsee esteettä puhaltamaan järvien yli. Pysähdyn rantaan täyttämään vesipullot. Kylmä tuuli ja jääkylmän veden käsittely saavat minut palelemaan ihan kunnolla. Kaakkurijärven rannalla on erittäin kaunis taukopaikka penkkeineen, mutta en tarkene pysähtyä siihen pitemmäksi aikaa.

Kun sitten jatkan matkaa ja siirryn metsäisempään ympäristöön, alan tareta paremmin. Lounastauolle pysähtyessäni voin jo ottaa kalsarit ja merinovillapaidan pois. Pipon tilalle vaihdan lippiksen ja hanskatkin voin jättää käsistä. Ruuan syötyäni pohdin reittiä. Minulla ei ole mitään kiveenhakattua reittisuunnitelmaa, vaan kuljen minne huvittaa ja niin pitkästi kuin huvittaa. Päätän jatkaa itäkoilliseen, Isokankaan kautta kohti Sortoa ja sieltä vähitellen tulosuuntaan päin kaartaen niin, että toisen yön leiripaikkani olisi Valkjärven pohjoisrannalla.

Oletan joutuvani tällä reitillä kävelemään pitkiä osuuksia soratietä. Joskus yllätykset ovat iloisia: maastossa on täälläkin oikein kivoja polkuja, jotka menevät juuri siihen suuntaan, mihin minulla on tarkoitus kulkea. Lopulta en joudu kulkemaan soratiellä kuin pienen pätkän, kun ylitän puolen kilometrin levyisen pellon.

Reittini itäisimmällä osuudella tulen paikkaan, jossa tiellä on tulva. Tien kanssa risteävä oja on vedetty tien alitse ilmeisesti hyvin ohuen rummun kautta, tai sitten rumpu on tukkeutunut, ja vesi on virrannut tielle. Tämä tie on tehty maastoon yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla: pintaturve on kaavittu pois ja syntyneeseen uraan on ajettu ehkä hiukan soraa. Tällaiseen uraan valuva vesi ei pääse sieltä minnekään, ja tässä kohdassa en pysty näkemään, kuinka syvästi sitä on. Lähden etsimään kiertotietä metsän kautta. Siellä oja on sekä niin leveä että niin syvä, etten pysty hyppäämään siitä yli.

Tällaisesta pidän. On hauskaa, kun retkillä tulee eteen paikkoja, joista läpipääsy ei ole aivan helppoa. Mikään mahdotonhan tämäkään paikka ei ole. Aina on mahdollista riisua saappaat ja kääriä lahkeet rullalle, ja sitten kahlata kosteikon läpi, kuten jouduimme kaverini Akin kanssa tekemään viimekesäisellä retkellämme Hailuodossa. Siihen ei kuitenkaan nyt ole tarvetta, sillä aivan tien reunassa on paikka, josta pääsen lähes kuivin saappain yli.

Suunnittelemani reitti johtaa minut tekemään epätyypillisen asian: kuljen vähän matkaa retkeilyreittiä pitkin. Minähän vierastan kaikenlaisia rakennettuja retkiympäristöjä, mutta jospa tämänkertainen hairahdus minulle suotaisiin. Eihän tällä reitillä ole – ainakaan tässä kohdassa – juuri muuta rakennettua kuin siellä täällä polkujen risteyksissä olevat viitat.

Saavun aurinkoiselle hakkuuaukiolle. Tässä voisi pitää puurotauon. Ensin joudun kuitenkin kulkemaan suunnilleen aukion puoleenväliin löytääkseni niin kuivan paikan, että siinä voi pysähtyä tauolle. Lumien sulamisesta on niin vähän aikaa, että maasto ei ole vielä ehtinyt kuivahtaa.

Alan lähestyä leiripaikkaa. Valkjärven pohjoisrantaan menee polku, joka vie rannan lähellä olevalle pienelle kämpälle. Se on hyvin vaatimaton – seinässä on ovi ja yksi ikkuna, ja katon läpi tulee savutorvi. Olisiko metsästysporukan tukikohdaksi rakennettu? Jatkan matkaa kämpän ohi muutaman sata metriä ja saavun paikkaan, joka mykistää kauneudellaan.

Maasto kohoaa muutaman kymmenen kilometrin päässä rannasta matalaksi harjanteeksi. Sen ja rannan välissä on tasainen, osittain jäkälän peittämä, harvaa männikköä kasvava alue – kerrassaan täydellinen paikka leirille. Vastarannalla, sadanviidenkymmenen metrin päässä, oleskelee ainakin joutsenia, kurkia, telkkiä ja muita sorsan kokoisia lintuja sekä jokunen hanhi. Lisäksi lähipuissa on lukemattomia pikkulintuja.

Pystytän leirini ja valmistan päivällisen. Tuulinen päivä muuttuu vähitellen tyyneksi illaksi. Lämpötila laskee ja saan pukea kaikki mukana olevat vaatteet päälle, etten palelisi. Teltassa toki olisi lämpimämpi, jos pitäisin ovea kiinni, mutta en malta sulkea näköalaa järvelle. Rantamaisema on niin kaunis, että en saa siitä tarpeekseni. Välillä käyn rantatontillani kävelemässä ja kuvaamassa erämaajärven herkkää iltatunnelmaa.

Ensimmäinen retkipäivä oli hyvä. Tämä toinen, ja varsinkin sen loppuosa, ovat olleet vielä paremmat. Tyytyväisenä ja onnellisena käyn nukkumaan.


Yö on kylmä. Viiden kilometrin päässä leiripaikastani olevalla virallisella havaintopaikalla yön alimmaksi lämpötilaksi on mitattu -2,1°C. Olen silti tarennut erinomaisesti – makuupussin ja extreme-lakanan yhdistelmä toimii oikein hyvin.

Aamupalaa syödessäni tarkistan sääennusteen. Luvassa on pilvinen, kolea ja tuulinen päivä – puoliltapäivin näyttäisi olevan tulossa sadettakin. Se ei minua haittaa, sillä mukana on myös sadetakki. Teen aamutoimet kiireettömästi ja lähden sitten kulkemaan kohti Marjaniemeä.

Tällä kertaa minulla on viimeiselle retkipäivälle hiukan pitempi matka kuin tavallisesti. Yleensähän pyrin siihen, että viimeiseksi päiväksi jäisi vain ihan lyhyt matka – retken tässä vaiheessa ajatukset ovat yleensä jo kotiinpaluun jälkeisessä ajassa ja jos kulkemista on liikaa, menee se väkisinsuorittamiseksi, eikä se ole enää kivaa. Tällä kertaa kotiinpaluupäivää seuraa kuitenkin yksi kokonainen vapaapäivä – sunnuntai – enkä koe sillä tavoin tarpeelliseksi yrittää ehtiä kotiin ”ajoissa”.

Tässähän on ihan selvä kasvun paikka. Turhanaikainen kiirehtiminen tilanteessa, johon ei liity mitään todellista kiirettä tai määräaikaa, on tarpeetonta oman olemisen vaikeuttamista. Sellaisesta olisi hyvä päästä eroon. Otan tämän päivän harjoituksena ja työnnän kaikki hiukankaan kiirehtimiseen viittaavat ajatuksenalut heti pois mielestä.

Tämähän toimii! Kuljen korostetun rauhallisesti ja pidän lounastauonkin pitkän kaavan mukaan. Istuskelen ison hakkuuaukion tuulensuojaisella reunalla maahan kaatuneen puunrungon päällä ja haaveilen. Rauhallisuuttani edistää sään kehittyminen suotuisalla tavalla: vaikka tuuli vyöryttää yhä tummemmaksi käyviä pilviä mereltä saaren ylle, kiertävät sateet minut eikä sadetakille ole tarvetta.

Harjoitukseni onnistuu hyvin ja kulkemisessani säilyy leppoisan tallustelun rytmi loppuun saakka. Myös universumi on huomannut edistymiseni ja palkitsee minut pitämällä sateen loitolla, kunnes olen päässyt takaisin Marjaniemeen, vaihtanut kumpparit lenkkareihin ja lähtenyt ajamaan kohti lauttarantaa. Vasta sitten ensimmäiset sadepisarat osuvat kohdallani maahan asti.

Kiireettömyys jatkuu lauttarantaan asti. Saavun perille sellaiseen aikaan, että seuraavan paatin lähtöön on nelisenkymmentä minuuttia aikaa. Ehdin siis käydä sämpyläkahveilla ja tukea paikallista yrittäjää vielä muutamalla eurolla.

Vuoden 2017 kesäretkeilykausi on täten avattu. Kuvakooste tästä retkestä tulee erilliseen julkaisuun. Ja muistathan käydä katsomassa myös videon.

Retkireitti. Torstai (12 km) oranssilla, perjantai (12 km) sinisellä, lauantai (7 km) punaisella.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *