On vaelluksen viimeinen aamu. Yö on ollut odotusten mukaisesti lauha ja sama näyttää jatkuvan nyt päivällä. Yöllä on satanut hiukan lunta ja sitä on kertynyt niin teltan päätyihin kuin katollekin.
En pidä tänäänkään kiirettä lähtemisen kanssa, koska en halua saapua Majataloon liian aikaisin. Matkaa Hettaan on jäljellä enää nelisen kilometriä, ja majoitusvuorokausi alkaa käsittääkseni yleensä vasta kello 15. Syön aamupalan, lueskelen, järjestelen tavaroita pakkaamista varten ja syön lounaan. Vasta sitten alan siirtää varusteita ahkioon. Kaksi kuukkelia valvoo puuhailuani.
Retkifilmistä puuttuu vielä loppukuva. Olen ottanut tavaksi päättää filmit otokseen, jossa kävelen tai hiihdän kamerasta poispäin. Siihen pitää mahtua filmin päätössanat ja lopputekstit – siten otoksen pituuden on oltava noin minuutti tai mielellään vähän yli. Siinä ajassa ehtii muuten hiihtää jo aika kauas kamerasta.
Tänäänkin on pilvinen päivä ja ilmassa leijuu jokunen lumihiutale. Kelkkauraa pitkin on periaatteessa kevyt hiihtää, vaikka vaelluksen lähestyvä päättyminen alkaa tuntua kulkemisen raskautena. Näin on käynyt retkilläni ennenkin: kun jäljellä on enää lyhyt matka, alkaa mieli jo odotella perillepääsyä ja viimeiset kilometrit ovat usein raskaampia kuin niitä edeltäneet – vaikka todellisuudessa pitäisi olla juuri vastoinpäin: onhan rinkka tai ahkio tässä vaiheessa kaikkein kevyimmillään.
Lumella mönkii ötököitä. Kolme vuotta sitten, kun olin liikkeellä toukokuussa, oli hangella potnapekkoja eli koskikorentoja. Vielä ei ole niiden aika. Otan öttiäisistä kuvia ja kotiin palattua tunnistan, että kyseessä on lumivaaksiainen.
Loppumatkasta siirryn avosuolla kulkevalta kelkkareitiltä valaistulle ladulle (no eihän se nyt tietenkään ole valaistu, kun eletään alkuiltapäivää) ja hiihtelen sitä myöten lähelle Majataloa. Tämäkin latu on nykytyylin mukaan tampparilla ajettu leveä baana, jossa ladut ovat reunoilla ja niiden välissä on kaista luistelutyylin hiihtäjille. Minä etenen tätä keskikaistaa pitkin, koska ahkio saattaisi rikkoa latu-urat. Eikös tässäkin ole joku pösilö jo ehtinyt kävelemään.
Kolmesataa metriä ennen maaliviivaa erkanen isolta väylältä paikassa, josta lähtee pienempi latu suoraan Majatalolle. Tästä suunnasta saavuttaessa tullaan Majatalon takapihalle, mistä pääsee etuovelle joko vasemman tai oikean kautta. Olen aina ennenkin mennyt oikean kautta, joten teen sen taas. Tämä osoittautuu vääräksi valinnaksi: aurattu tie menisi toiselta puolelta. Saan vielä jumpata ahkioni noin metrin korkuisen lumivallin päältä etupihalle. Pysäköin vaelluskalustoni hyvään järjestykseen etuoven lähelle, otan perillepääsyselfien someen laitettavaksi ja sitten astelen sisään kuittaamaan itselleni huoneen.
Hiihtolomavaellukseni on päättynyt.
Latujäljistä tuli heti mieleen, että onkohan sielläpäin laturaivoa niin kuin täällä etelässä? Täällä on niin paljon kulkijoita ja monenlaista menijää, että osalta palaa hermot.
Ei ole minun kohdalle sattunut. Mutta minä kyllä välttelen aika tehokkaasti paikkoja, joissa on paljon ihmisiä. Tai oikeastaan välttelen kaikenlaisia latuja, umpihankihiihtäjä kun olen 🙂 Mutta tosiaan niillä harvoilla kerroilla, kun olen ladulle mennyt, ei ole tiukkapipoja näkynyt.