Tänä syksynä saan nauttia minulle harvinaisesta herkusta: minulla on kokonaisen viikon mittainen syysloma. Se on näitä opiskelijaelämän etuja. Kun tämän pari kuukautta sitten oivalsin, ei kestänyt kauaakaan, että tiesin, mitä haluan tehdä: haluan mennä jälleen kerran Ailigastunturille.
Niin, jälleen kerran. Tämä on jo viides kerta, kun menen tuolle alueelle, joka on muodostunut minulle erittäin tärkeäksi, suorastaan rakkaaksi. Pitempään blogiani seuranneet ovat noista aiemmista retkistäni varmasti jo lukeneet, mutta tässä vielä linkit kertomuksiin:
Ailigastunturin huiputus kesäkuussa 2014
Kesävaellus Ailigastunturilla kesäkuussa 2015
Ruskaretki Ailigastunturilla syyskuussa 2015
Veljentyttärien kanssa Ailigastunturilla heinäkuussa 2016
Vuonna 2016 syysloma alkaa lauantaina, lokakuun 22. päivänä. Lauantain varaan pakkaamiselle ja matkaan lähden sunnuntaina. Retken on tarkoitus kestää neljä yötä, joten paluu ajoittuu torstaille. Silloin linja-autoissa ei ehkä vielä ole syysloman paluuliikenteen aiheuttamaa matkustajaruuhkaa.
Matka alkaa tuttuun tapaan Oulusta 8.20 lähtevällä Eskelisen pikavuorolla. Nuoripari nousee kyytiin kera rinkkojen, metsäsuksien ja koiran, jolla silläkin on reppu selässä. On täällä siis muitakin tiettömille taipaleille meneviä kuin minä. Rovaniemellä on auton vaihto. Jatkoyhteysauto on minulle uusi tuttavuus: tässä yksilössä on etuosassa penkkijärjestys 2 + 1 eli 2 penkkiä vasemmalla, 1 oikealla. Vähän niin kuin bisnesluokka siis. Onnistun saamaan yksittäispaikan. Näin kesäkauden ulkopuolella jatkoyhteys menee vain Karasjoelle asti. Kesällä sillä pääsisi Nordkappiin asti. Matkustajia on ilahduttavan paljon – onhan se aina mukavaa, ettei linja-autoa tarvitse tyhjänä ajella pitkin maanteitä.
Kotoa mukaan ottamani eväät riittävät hyvin Sodankylään asti, missä pidetään kahvitauko. Koska on sunnuntai, on linja-autoaseman kahvila kiinni, mutta tien toisella puolella oleva Neste on auki ja sieltä saan kahvin ja pullan. Sodankylän jälkeen keli muuttuu talvisemmaksi ja Kitisen yli ajellaan lumisateessa.
Poroja on tiellä paljon. Porokello kilkattaa usein. Tuo on kyllä oivallinen keksintö. Järjestelmä on vielä tässä vaiheessa vain ammattiautoilijoiden käytössä, mutta tulee toivottavasti pian myös muiden saataville.
Ivalossa pysähdytään puolen tunnin ajaksi, joten tässä ehtii syödä tukevammankin välipalan. Linja-autoaseman kahvila on täälläkin kiinni, mutta apu löytyy kivenheiton päässä sijaitsevalta St1-asemalta, jossa täytän kupuni kanapaninilla ja kahvilla. Kyllä näillä loppumatkan jaksaa.
Inarissa saan taas todistaa pohjoisen linja-autoliikenteen hyvää palvelua. Kaksi matkustajaa on menossa Hotelli Kultahoviin, joka on puolen kilometrin päässä viralliselta reitiltä. Ajamme silti sitä kautta ja näin turistit pääsevät aivan hotellin ovelle. Juuri samalla tavoin tapahtui viimesyksyiselle Ailigastunturin-retkelle mennessäni, joten kyse ei ole sattumasta, vaan vakiintuneesta käytännöstä.
Myös minä saan osani hyvästä palvelusta: olen kysynyt jo Ivalossa kuljettajalta, voisinko päästä kyydistä viisi kilometriä ennen Karigasniemeä olevan P-paikan kohdalla. Siitä kun lähtee Láŋkán huipulla olevalle TV-mastolle vievä huoltotie ja se olisi kätevin paikka aloittaa patikointi. Tämä luonnollisesti onnistuu, vaikka tuossa kohdin ei virallista pysäkkiä olekaan. Täällä se ei ole niin nuukaa.
On jo melkein pimeää, kun jään linja-autosta. Otsalamppu päähän, rinkka selkään ja menoksi. Karttaa ja kompassia en juurikaan tarvitse tässä alkumatkan aikana, koska tarkoitukseni on kulkea vain Láŋkálle menevän polun alkuun ja siitä jokunen sata metriä Feaskkervárrin suuntaan. Arvelen löytäväni ensimmäisen yön leiripaikan suunnilleen kohdasta, jossa kartalle on merkitty Oarje-Feaskkerája -puroon laskevia ojia.
Huoltotietä pitkin kävellessäni näen edessäpäin valoja. Lähemmäs päästessäni ne tarkentuvat kolmeksi suorakulmion muotoiseksi valoläikäksi – aivan kuin ikkunoita. Mitä ihmettä. Eihän täällä pitäisi mitään rakennusta olla. Eikä olekaan. Kyse on matkailuautosta. Auton vieressä on mies puuhailemassa. Tervehdimme. Mies on liikkeellä kolmen koiran kanssa, jotka hän päästää autosta tervehtimään samalla, kun kerromme toisillemme, millaisilla reissuilla olemme. Hetken poristuamme jatkan matkaa.
Olin alun perin ajatellut ottaa tänä ensimmäisenä iltana pehmeän laskeutumisen tunturielämään, mikä tarkoittaisi yöpymistä metsän suojissa. Hylkään tämän ajatuksen löydettyäni ojien alkukohdan. Tässä ollaan jo avotunturissa – vaikkakin aivan sen laitamilla – ja etelän puoleinen tuuli puhaltaa kylmästi. Muutoin paikka on kyllä aivan mainio. Vettä löytyy vierestä ja aamulla, kun on taas valoisaa ja näkee jotain, telttani ovelta avautuu näköala suoraan Láŋkáa kohti. Parempaa en voisi toivoakaan.
Tällä retkellä vallitseva pelin henki tulee selväksi jo näin ensimmäisenä iltana: täällä on kylmää. Siis KYLMÄÄ! Eihän se varsinaisesti mitään haittaa, mutta se on otettava huomioon kaikessa tekemisessä.
Ensinnäkin hikoilemista on vältettävä. Minä hikoilen liikkuessani hyvin herkästi. Hikoilu kostuttaa vaatteet ja sitten, kun pysähdyn, tulee kosteissa vaatteissa hetkessä kylmä. Toisaalta käteni palelevat yhtä herkästi kuin muu keho hikoilee. Siten on vältettävä ilman hanskoja puuhailua ja pyrittävä tekemään mahdollisimman paljon hanskat kädessä.
Toiseksi tauoilla on pysyttävä lämpimänä. Nyt ensimmäisenä iltana tästä ei tarvitse välittää, koska kuljen niin lyhyen matkan, ettei siihen mahdu taukoja. Myöhemmin pyrin ottamaan sellaisen käytännön, että ennen taukoa kävelen itseni lämpimäksi ja heti tauon alussa laitan lämmintä vaatetta päälle. Mukana on ohut untuvainen taukotakki tätä tarkoitusta varten.
Kolmanneksi teltta on pystytettävä niin, että sisälle ei tuule liikaa, mutta kuitenkin niin, että ilma vaihtuu ja vie kosteuden mennessään. Tarptentiin tekemäni lisäliepeet ovat jälleen kullan arvoiset. Kun laitan ne tiukasti maata vasten, ja avaan päätykolmion räppänää sopivasti, saan telttaan sisälle juuri sopivan ilmanvaihdon.
Tähän sitten päälle normaali tunturihuolellisuus, eli mitään kevyitä tavaroita – kuten hanskoja – ei jätetä tauoilla irralleen, jolloin tuuli voi viedä ne. Eiköhän tässä pärjätä.
Vain yksi asia meni nyt ensimmäisenä iltana vähän pieleen. Pimeässä on vaikea hahmottaa vaakasuoruutta. Vaikka yritän kovasti, ja vielä koemakaankin teltan paikan ennen majoitteen pystyttämistä, huomaan nukkumaan ruvetessani, että pääpuoli on selvästi alempana kuin jalkopää. Näin päin en voi nukkua, sillä minulla on taipumus nukkuessani muutenkin mönkiä pääpuolta kohti. Käännyn toisin päin, mistä seuraa se, että telttani on epäjärjestyksessä: tavarat ovat väärillä puolilla. Telttani on epäsymmetrinen, ja tavaroilla on omat, vakiintuneet paikkansa. Nyt järjestys on peilikuva normaalista, mikä hieman haittaa, mutta ei niin paljon, että rupeasin kääntämään telttaa. Näillä mennään.
PS: Retken kuvakooste tulee sitten omana postauksenaan retkipäiväkertomusten perään. Suvaitkaa malttaa odotella sinne asti 😉