Suomessa on kolme tunturia, joiden nimi on Ailigas. Kirjoitusasu hieman vaihtelee. Minä tarkoitan Ailigastunturilla tämän kolmikon korkeinta tunturia, joka sijaitsee Karigasniemen lähellä. Myös ne kaksi muuta Ailigasta ovat Utsjoella: toinen Nuvvuksen kylän lähellä ja toinen aivan Utsjoen kirkonkylän vieressä. Tämä näin selvyyden vuoksi tässä todettakoon.
Kesällä 2014 kävin huiputtamassa Ailigastunturin korkeimman huipun, Láŋkán. Sillä retkellä menetin sydämeni karun avotunturin äärettömyydelle. Jo pois tullessani tiesin, että minun on päästävä takaisin. Pari kuukautta myöhemmin ajatus oli jalostunut päätökseksi tehdä kesällä 2015 pitempi vaellus Ailigastunturin maisemiin. Talven aikana suunnitelma tarkentui: teen viiden yön mittaisen vaelluksen, jonka aikana tutustun alueeseen myös sillä silmällä, että voisin esimerkiksi seuraavana talvena tehdä lumikenkien ja ahkion kanssa talvivaelluksen tälle alueelle. Lisäksi yrittäisin kiivetä mahdollisimman monelle huipulle, joita suunnitellulta vaellusalueeltani lasken kartalta 22 kappaletta. Tarkkaa reittiä en vaellukselleni suunnittelisi, vaan tekisin kierroksen alueella myötäpäivään ja päättäisin yksityiskohdista sitten paikan päällä. Vaelluksen ajankohdaksi tulisi kesä-heinäkuu – loman ajoituksesta riippuen.
Juhannuksen jälkeisenä keskiviikkona on sitten pohjoiseen lähdön aika. En mene suoraan Karigasniemelle, vaan matkustan ensin linja-autolla Inariin, jossa kyläilen ystävieni Kirsin ja Markun luona, ja jatkan torstaina perille. Linja-automatkan aikana tutustun Markku Mutaseen, joka on menossa peräti puolen vuoden mittaiselle vaellukselle Suomen, Ruotsin ja Norjan Lapissa. Markun hankkeen etenemistä voi seurata hänen bloginsa kautta.
Isäntäväkeni vie minut ilta-ajelulle: käymme katsomassa Juutuanjoen Jäniskoskea. Sinne on rakennettu hienot, valaistut ja esteettömät kulkureitit, joita pitkin pääsee mm. kosken ylittävälle sillalle, jonka pohjoispuolella on nuotiopaikka. Sillan alla kuohuva koski näyttää pelottavalta; vesi – etenkin virtaava – ei ole minun elementtini. Kosken jälkeen ajamme Tuulispään huipulle, josta avautuu hieno näköala Inarijärvelle.
Seuraavana päivänä Kirsi vie minut ensin katsomaan saamelaismuseo Siidaan katsomaan Antonio Briceñon valokuvista muodostuvaa näyttelyä. Saamen kielen 520 poroa tarkoittavaa sanaa tekivät venezuelalaiseen valokuvaajaan suuren vaikutuksen, joka näkyy nyt tässä Siidalle lahjoitetussa kokoelmassa.
Näyttelyyn tutustumisen jälkeen lähdemme Kirsin kanssa autolla Karigasniemelle. Minun ei tarvitsekaan matkustaa sinne eskelisbussilla, sillä Kirsillä on asioita, joiden takia hänelle sopii hyvin ajelu Karigasniemelle ja takaisin. Minulle tämä on hyvä muutos, koska nyt pääsen aloittamaan vaellukseni jo iltapäivällä illan sijaan.
Päästyämme Karigasniemelle hyvästelemme, ja sitten siirryn Kalastajan Majatalon ravintolaan, jossa tilaan lounaakseni pizzan. Tämän tankkauksen turvin aloitan vaellukseni jo kahden aikaan iltapäivällä. Jos olisin tullut alkuperäisen suunnitelman mukaisesti linja-autolla Karigasniemelle, olisin päässyt aloittamaan vaellukseni vasta noin kuusi tuntia myöhemmin.
Toinenkin muutos tähän vaelluksen alkuun tulee: olin ajatellut lähteväni tunturiin suoraan kylältä, mutta sateisen kesäkuun vuoksi hylkäsin tämän ajatuksen. Kylän koillispuolella maasto on todennäköisesti hyvin märkää, enkä halua tarpeettomasti kastella kenkiäni heti vaelluksen alussa. Aloitan siis kipuamalla maantietä pitkin viiden kilometrin päähän, tv-maston huoltotielle, ja katson tarkemman maastoon siirtymiskohdan sitten sieltä.
Alla olevassa kartassa on näkyvissä kaikkien kuuden vaelluspäiväni reitti sekä leiripaikat. Ensimmäinen päivä punaisella, toinen oranssilla jne. Kirjoitan jokaisesta vaelluspäivästä oman tarinansa, ja niiden jälkeen tulossa on vielä valokuvia. Vaelluksella mukana olleista varusteista kirjoitan myös. Ja pisteenä tälle kaikelle vaelluksesta syntyy myös video, jonka julkaisen Vimeossa ja tänne blogiin tulee linkki.
Tämä vaellukseni on myös kesäkuun panostukseni Korpijaakon #twonights -haasteeseen.