Kesävaellus Ailigastunturilla: 1. päivä

Vaellus alkaa. Pääsen siis matkaan kuutisen tuntia suunniteltua aikaisemmin, joten päivämatkastakin tulee suunniteltua pitempi. Vatsa pizzasta pinkeänä nostan rinkan selkään ja lähden paarustamaan viiden kilometrin mittaista ylämäkeä, jonka aikana nousen 150 metristä 280 metriin. Jo tämän nousun puolivälissä alkaa sataa tihuuttaa siihen malliin, että se ei ihan heti lopu. Tämä ei varsinaisesti haittaa: olen kyllästänyt takin, housut ja kengät huolellisesti ennen lähtöä ja rinkan päällä on sadesuojus. Vilukaan ei pääse yllättämään, on tämä kiipeäminen sen verran raskasta. Muutamasta vastaantulevasta autosta heilautetaan kättä vaeltajalle. Sattuvat olemaan muuten saksalaisia kaikki.

Viiden kilometrin päässä kylältä poistun asfaltilta ja jatkan kiipeämistä pitkin soratietä, joka johtaa Láŋkán huipulla olevalle TV-mastolle. Soratien alussa on autotallin näköinen rakennus. Mietin jo viime kesänä, mitä siellä säilytetään, enkä sitä edelleenkään tiedä. Paras arvaukseni on, että tallissa on mönkijä ja moottorikelkka sekä niihin polttoainetta. Mastolle vievä tie on autolla ajettavissa vain muutaman kesäkuukauden ajan – eikä silloinkaan perille mahda päästä kuin nelivedolla – muina vuodenaikoina tarvitaan maastokelpoisempia kulkuneuvoja.

Kävelen sorapintaista tietä 355 metrin korkeuskäyrälle asti, mistä lähtee Skálonjuovččan polku. Tämä polku on pituudeltaan 2,9 kilometriä ja polun päässä on Skálonjuovččan päiväkota nuotiopaikkoineen. Suunnilleen puolivälissä polku ylittää opastaulun mukaan Vuopmanjohkan. Minä tosin olisin sitä mieltä, että tuossa kohdassa kyse on vielä Láŋkkája -nimisestä purosta, joka vasta alempana olevalla suolla toiseen puroon yhdyttyään muodostaa Vuopmanjohkan. Ylityskohdassa on taukopaikka, joka käsittää selkänojalla varustetun penkin ja puron ylittävän lankkusillan.

Minulla on mukana kaksi vesipulloa: puolen litran Nalgene -pullo ja litran vetoinen kulmikas muovipullo. Pikkupullon täytin jo Inarissa ja ison pullon täytän nyt purosta. Pudotan pulloon myös yhden Micropur -tabletin pöpöjen tappamiseksi. Vesi on kylmää ja kirkasta, mutta koskaanhan ei voi tietää, mitä purossa on vedenottokohdan yläpuolella. Láŋkkája saa alkunsa sulavasta lumesta – kuten monet muutkin purot tunturissa – ja kinoksessa voi olla talven jäljiltä ties minkä eläinten ulosteita. Tai voihan purossa olla vaikka mätänevä sopulinraato.

Ison pullon täyttämisen jälkeen rinkkani on painavimmillaan, onhan siellä edelleen koko reissun ruuat ja nyt myös vettä maksimimäärä. Kannettavaa on nyt 18 kiloa tai hiukan alle. Pidän tätä kohtuullisena kantamuksena viiden yön mittaiselle vaellukselle.

Tällä vaelluksella minulla on mukana action-kamerani, jolla kuvatusta materiaalista syntyy aikanaan vaellusvideo. Osan otoksista kuvaan selfie-kepin avulla ja osassa käytän keppiä jalustana siten, että se on kolmella narulla tuettu pystyasentoon. Lisäksi mukana on vesitiivis kotelo, joka onkin tarpeen jo tänään, kun sataa. Kuvaan purolla myös otoksia, joissa laitan kameran kepin nokassa veden alle.

Maasto on hyvin märkää. Alkaa näyttää selvältä, että telttapaikan löytäminen tästä maastosta ei ole ihan helppo nakki. Rinteeseen tai muhkuraiseen maastoon en telttaa halua laittaa, ja ainoat löytämäni tasaiset kohdat ovat litimärkiä. Elättelen toiveita, että kodan luona olisi sen verran kuivahkoa tasamaata, että voisin pystyttää leirini sinne.

Polku kulkee samansuuntaisesti mastolle vievän tien kanssa, sen vasemmalla puolella, kunnes puron ylityksen jälkeen tie kaartaa koilliseen ja polku luoteeseen, myöhemmin länteen. Välillä polku menee tunturikoivikossa, paikoin ollaan vaivaiskoivua kasvavassa avotunturissa. Muutaman kymmenen sentin korkuinen kasvillisuus kastelee kulkijan housunlahkeet hetkessä. Säärystimet olisi voinut ottaa mukaan. Toisaalta nämä housut, jotka valitsin tälle reissulle, ovat ohuet ja erittäin nopeasti kuivuvat – siten niiden kastuminen ei haittaa. Viimeiset sadat metrit polku laskeutuu loivasti ja päättyy kodan luokse pienen suon reunaan.

Kota on uudehko ja erittäin siisti. Puuvajassa on paljon kuivaa puuta, minkä lisäksi vajan lattialla on runsaasti sytykkeeksi kelpaavaa kuivaa puusilppua. Teen kaminaan tulet ja ryhdyn valmistelemaan päivällistä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan en ensimmäisenä vaelluspäivänä söisi maastossa lämmintä ruokaa, mutta nyt syön, mikä aiheuttaa pienen muutostarpeen ruokien käyttöön: lämpimien ruokien täytyy nyt riittää yhteen ateriaan enemmän kuin oli tarkoitus. Tämä ei muodostu ongelmaksi, sillä olin ajatellut syödä viimeisen vaelluspäivän lounaaksi kokonaisen retkiruokapakkauksen (muutoin jaan yhden pakkauksen kahdelle aterialle ja jatkan ruokaa nuudeleilla tai pikariisillä) – siitä riittää kyllä kahdelle aterialle, ja voinhan aina jättää viimeiseksi päiväksi niin lyhyen matkan, että pärjään pienellä lounaalla.

Löydän suon reunasta lähteen. Mukavaa! On aina kiva, kun vesihuolto järjestyy helposti. En kyllä yhtään epäillytkään sitä, sillä kuten jo on tullut todettua, maastossa on hyvin märkää. Vesi minulta tällä vaelluksella viimeiseksi loppuu!

Kota lämpenee nopeasti ja lämpimässä on kiva puuhailla. Muistutan itseäni, että se telttapaikka pitää vielä löytää. Tämä kota on päiväsellainen, eli kodassa en yövy. Voisin tietysti, jos en kertoisi kenellekään, mutta en minä nyt ensimmäisenä iltana rupea vain sateen ja märän maaston vuoksi mamoilemaan. Telttailemaan tänne on tultu.

Tarkastelen useita paikkoja ja kaikki ovat joko kaltevia, muhkuraisia tai märkiä. Paitsi yksi pieni pläntti kodan ja nuotiopaikan välisellä polulla. Yleensä en tykkää laittaa telttaa poluille, mutta ei täällä nyt kulkijoita ruuhkaksi asti taida olla. Polulla on tasaista juuri sopivasti parin metrin pätkä, eli kun asettelen telttani huolellisesti, saan itselleni hyvän yöpaikan. Telttani, Tarptent Moment DW, on oivallinen. Sen pystyttäminen on hyvin yksinkertaista: yksi poikittainen kaari paikalleen ja teltan päädyt maakiiloilla kiinni. Jos teltta on huonossa paikassa, on sitä helppo siirtää, kun se on kiinni maassa vain kahdesta kohdasta. Kovassa tuulessa telttaa on mahdollista tukevoittaa, mutta palataan siihen sitten avotunturitelttailun kohdalla pari päivämatkaa myöhemmin.

Teltan pystytettyäni siirrän tavarat kodasta telttaan ja alan valmistautua yöpuulle. Sisä- ja ulkoteltan välissä on riittävästi sateelta suojattua tilaa, johon asettelen rinkan, kengät, takin ja housut. Eivät ole sitten sisätilaa kastelemassa. Ennen nukkumaan rupeamista katselen vielä hetken, kun tuuli vyöryttää harmaita pilviä pitkin tunturien rinnettä. Olen yksin kylmässä ja märässä suonreunassa. Moni voisi tässä tilanteessa tuntea olonsa surkeaksi, mutta minä olen pikemminkin haltioissani. Kymmenen kuukautta odotettu reissu on lähtenyt toteutumaan, ja vaikka olosuhteet eivät ole helpoimmasta päästä, on minulla lämmin ja mukava olo makuupussissa. Vatsakin on täynnä. En oikeastaan haluaisi olla missään muualla juuri nyt.

Sää: pilvistä, vesisadetta, lämpötila 11 astetta.