Illalla nukkumaan mennessä lämpömittari näytti teltan ulkopuolella kahta pakkasastetta, sisällä muutamaa lämpöastetta. Olen tarennut erinomaisesti ja nukkunutkin hyvin – alustan kaltevuudesta huolimatta. Minulla on tällä retkellä mukana talvimakuupussini, Cumulus Teneqa 850, jota on vielä paranneltu lisäämällä pussin alapuolen kammioihin yhteensä 120 grammaa untuvaa. Makuualustani puolestaan on Exped Downmat 9, joka on paitsi lämmin, myös paksu ja siten tarjoaa lähes kotisängyn veroisen nukkuma-alustan. Expedissä on lisäksi integroitu pumppu, joten sitä ei tarvitse puhaltaa täyteen – näin alustan sisälle ei kerry kosteutta. Varjopuolena näissä varusteissa on paino ja tilantarve. Pussi painaa puolitoista kiloa ja alusta kilon. Yhdeksän sentin paksuisena tämä alusta verottaa pienen teltan sisäkorkeutta jo sen verran, että sen huomaa. Maksan kuitenkin mielelläni tällaisen hinnan lisämukavuudesta retkiöihini, koska hyvät yöunet eivät ole minulle itsestäänselvyys kotioloissakaan. Hyvä uni, parempi mieli.
Lisää hyvää mieltä saan, kun avaan teltan oven ja kurkistan ulos. Silmieni eteen avautuu juuri sellainen upea näkymä kohti Láŋkáa kuin oli tarkoituskin. Toiseen suuntaan katsoessani näen tämän aamupäivän huiputuskohteeni, Feaskkervárrin. Ryhdyn valmistamaan aamiaista. Se käsittää tänään annoksen (60 g hiutaleita) puuroa, pussillisen (40 g) kuivalihaa ja kupillisen kahvia. Veden lämmittäminen kestää pitkään, koska liikkeelle lähdetään noin nolla-asteisesta vedestä. Molemmissa litran vetoisissa pulloissani on huomattava määrä jäähilettä. Nämä pullot ovat kuitenkin pakastuspulloja, joten vaikka sisältö jäätyisi kauttaaltaan, pitäisi putelien säilyä ehjinä.
Aamiaisen jälkeen pakkaan tavarat ja puran leirin. Ennen matkaan lähtemistä käyn vielä täyttämässä aamulla tyhjentyneen vesipullon läheisestä purosta. Pieni lauma poroja pällistelee touhujani lähettyvillä ja etelälounaan suunnalta lähestyy lumikuuroja.
Nostan rinkan selkään ja lähden kävelemään pitkin polkua, jota eilen illalla astelin toisesta suunnasta tähän leiripaikalleni. Melko pian liikkeelle lähdettyäni poikkean kuitenkin polulta, koska maasto Feaskkervárrin suunnalla näyttää hyvin helppokulkuiselta. Tunturikoivikko on tässä kohdin harvaa ja koska puut ovat lehdettömät, on niiden välistä helppo nähdä kauaskin. Otan silmämääräisen suunnan suoraan kohti huippua.
Leiripaikkani oli 380 metrin korkeuskäyrällä ja Feaskkervárrin huippu on noin 410 metrissä. Saan siis kiivetä tällä puolen kilometrin mittaisella matkalla kolmekymmentä metriä. Siinä tulee mukavasti lämmin. Pysähdyn usein – sekä estääkseni hikoilua että asetellakseni action-kameran kepin nokkaan kuvaamaan kulkemistani. Minulla on jalustana sama hyväksi havaittu kokonaisuus kuin monilla aikaisemmillakin retkillä: teleskooppinen selfiekeppi ja kolme tukinarua, jotka kiinnitän maahan telttakiiloilla. Kevyt kamera pysyy sellaisen viritelmän nokassa hyvin paikallaan.
Lukijaa saattaa kiinnostaa, millaisen reitin olen ajatellut kulkea. Kertoisin, jos tietäisin. Minulla kun ei ole mitään varsinaista reittisuunnitelmaa tehtynä, vaan ainoa kiintopiste on torstaina aamupäivällä kello 10.55, jolloin minun pitää olla Sulaojalla päästäkseni etelään menevän Eskelisbussin kyytiin. Sekään ei ole kiveen hakattu – jos matkan varrella sattuu jotain, minkä vuoksi joudun pidentämään retkeä vuorokaudella, se on mahdollista. Ruokaakin on mukana sen verran, että tämä onnistuisi. Tosin sen ylimääräisen vuorokauden joutuisin elämään lähinnä pähkinöillä ja suklaalla. Mahdollista, mutta ei välttämättä kovin kivaa.
Käytännössä toimin reittisuunnittelun osalta niin, että suunnittelen seuraavan päivän reitin alustavasti edellisenä iltana ja lopulliset päätökset teen sitten, kun olen liikkeellä. Samalla periaatteella olen täällä ennenkin kulkenut ja sellaisesta nautin eniten.
Feaskkervárrin huiputuksen jälkeen on taas laskeutumisen vuoro. Lähden tästä myötätuuleen eli kohti pohjoista aikomuksenani ylittää alueen korkeimmat tunturit Láŋkán ja sen itäpuolella olevan nimettömän huipun välisen solan kautta. Olen nyt 410 metrin korkeudessa ja sola on 520 metrissä. Siinä välissä haen vauhtia laaksosta, jonka pohja on 380 metrin korkeudessa, joten saan ensin laskeutua 30 metriä ja sitten kiivetä 140 metriä. Ja kaikki tämä matkalla, joka on linnuntietä 1,8 kilometriä. Todellinen reitti ei tietenkään ole viivasuora, vaan mutkittelee sen mukaan, millaista maastoa ja maanpintaa missäkin on kuljettavaksi tarjolla.
Laskeudun laaksoon ja etsin sieltä tuulensuojaisen paikan, johon asetun pitämään lounastaukoa. Jos en tekisi sitä nyt, olisi seuraava kunnollinen tuulensuoja ehkä vasta jossain viiden kilometrin päässä, eli aivan liian kaukana. Toki sen lounaan voi laittaa avomaastossakin, mutta tuulensuojassa on mukavampaa.
Vatsa täynnä lähden kiipeämään. Nousu on jyrkkä, mutta ei mitenkään erityisen hankala. Maanpinta on enimmäkseen kivikkoista varvikkoa ja pahimmat rakkapaikat on mahdollista kiertää. Tämä on minulle tuttu rinne. Kesällä 2015 kuljin tästä korkeuskäyrien suuntaisesti, idästä länteen. Nousu etenee hitaasti, mutta varmasti. Kova tuulikaan ei haittaa, kun se puhaltaa selän takaa. Lähestyn kohtaa, jossa maan pinta muuttuu ruskeasta harmaan kautta valkoiseksi. Se osa tunturista, joka on hiljattain ollut pilven sisällä, on huurteessa. Tällä hetkellä pilven alareuna on kohonnut noin 550 metrin tasalle.
Minulla oli tälle retkelle lähtiessäni toiveena päästä kokemaan ensilumi tunturissa. Sääennusteiden perusteella olen tullut siihen tulokseen, että tämä kokemus jää nyt saamatta – lähipäiviksi ei ole luvassa lumisadetta. Huurtuneessa tunturissa kulkeminen olisi jonkinlainen korvike, mutta ei tässä nyt sellaisiin ruveta. Sen vuoksi en lähde koukkaamaan yhtään korkeammalta kuin on tarpeen – saan minäkin joskus ylittää tunturin matalimmasta kohdasta.
Solaan saapuessani alan jo miettiä tauon pitämistä. Olenhan kiivennyt 140 vertikaalimetriä puolentoista kilometrin matkalla, eli keskimäärin nousu on ollut kymmenen prosentin luokkaa. Huomaan, että pari viikkoa sitten sairastetun flunssan takia notkahtanut kunto ei ole vielä täysin palautunut. En jaksa sillä tavoin kuin haluaisin. Onneksi ei ole pakko.
Solassa saan kulkea parisataa metriä vaakasuoraan ennen kuin lähden taas laskeutumaan. Kulkemisen näennäisen helppouden ja nousun aiheuttaman väsymyksen vuoksi olen huolimaton ja todistan oikeaksi jääkiekkopersoona Juhani Tammisen totemuksen: ”90-prosenttinen keskittyminen tuottaa 50-prosenttisen tuloksen”. Mätkähdän kivikkoiseen kanervikkoon rähmälleni.
”Tämä oli huono juttu”, on ensimmäinen ajatukseni, kun makaan pitkin pituuttani maassa. Olen lyönyt molemmat polveni kiviiin. Vasemmassa ei tunnu kummempaa, mutta oikeaan sattuu. Tunnustelen sitä ja liikuttelen. Ei taida olla rikki. Entäs kädet. Olen ehtinyt sen verran reagoida kaatumiseen, että olen taivuttanut käsiä ranteista ylöspäin kaatumisen aikana, minkä vuoksi mätkähdys on kohdistunut käsien sijaan kyynärvarsiin, siis laajemmalle alueelle. Kädetkään eivät ole rikki. Naamaanikaan en ole kolhinut, vaikka kaatumisen loppuvaiheessa edelleen eteenpäin liikkuva rinkka on painanut niskasta pääni maata vasten.
Entäs varusteet? Minulla on rintataskussa kamera, kännykkä ja tabletinpoikanen. Ei naarmuakaan niissä. Vielä tarkistan vaellussauvan. Se taisi kaatumisen yhteydessä tarttua johonkin ja on saattanut taittua tai katketa. Mutta ei. Sekin on ehyt ja suora.
Jopas oli taas universumi kulkijalle suosiollinen. Nyt ei mitään särkynyt. Ainoastaan ylpeyteni sai kolhun, mutta sekin paranee pian, jos vain kukaan ei saa tietää kompuroinnistani.
Tällainen kaatuminen voisi tunturissa olla pahakin juttu, jos jotain tärkeää menisi rikki. Pahimmassa tapauksessa retki päättyisi siihen ja edessä olisi noutajan kutsuminen paikalle. Olenhan minä toki tällaisiinkin varautunut. Minulla on aina näillä retkilläni mukana PLB-lähetin iskunkestävästi pakattuna. Sen avulla voin hälyttää apua vain nappia painamalla, vaikka olisin kännykkäverkkojen ulkopuolella tai olisin rikkonut tai hukannut puhelimeni. Kapine on kallis – 300 euroa – mutta jos oikea hätä tulee, se on korvaamaton.
Kerään itseni taas jalkeille ja jatkan matkaa, kunhan olen pitänyt sen tauon. Se on nyt ehdottomasti pidettävä heti. Löydän ison kiven, jonka taakse, tuulensuojan puolelle, asetun istumaan selkä kiveä vasten. Syön suklaata ja juon urheilujuomaa.
Tauon jälkeen kulkeminen on taas kevyttä, koska nyt alkaa alamäki. Lähden laskeutumaan kohti suota, jolta Snoikanjohka saa alkunsa. Suo sijaitsee noin 410 metrin korkeudessa, joten laskeutumista on tässä 110 metriä 1,1 kilometrin matkalla. Laskeutuminen on kiipeämistä kevyempää, mutta vaikeampaa tasapainon säilyttämisen kannalta, ja erityisesti polville rankempaa. Äskeisen kompuroinnin jäljiltä olen erityisen varovainen ja pääsen alas ilman ongelmia.
Onpas tämä kaunis paikka! Olen aiemmin katsellut sitä vain matkan päästä, lähituntureiden rinteiltä. Laakson pohjalla on suo ja suon keskellä lampi, joka on jäässä. Idän suunnalta suolle virtaa useita pieniä ojia, joiden pinta on kauniin jäähileen peitossa. Jäämuodostelmat ovat niin kauniita, että jo yksin niiden takia tänne kannatti tulla. Edelläni pyrähtelevää pulmusparvea on sitäkin hauska katsella. Muutoin täällä on kyllä lintuja tosi vähän. Pulmusten lisäksi olen havainnut vain muutaman korpin.
Tämä syksy on ollut vähäsateinen. Sen huomaa täälläkin: suot ovat kuivahtaneet ja puroissa on vähemmän vettä kuin voisi odottaa. Koska lisäksi lämpötila on hiukan pakkasella, on suon pinta kohmeessa ja märissäkin paikoissa on helppo kulkea. Maastoa täytyy tietysti ymmärtää lukea sen verran, että tajuaa olla astumatta paikkaan, jossa näennäisesti kantavan pinnan alla voi olla upottava silmäke.
Kello on jo yli neljä. Aurinko laskee noin puolen tunnin kuluttua ja kahden tunnin sisään on pimeää. Kulkemistani hidastaa eniten retkifilmiin tarvittavien video-otosten kuvaaminen. Arvelen saaneeni niitä tältä päivältä jo riittävästi, joten voin pakata kameran jalustoineen rinkkaan ja muuttua kävelykoneeksi. Maasto on tästä eteenpäin niin helppokulkuista, että voin pakata myös vaellussauvan rinkkaan ja kulkea loppumatkan kädet vapaina. Katselen karttaa ja mietin, minne asti voisin tänään vaeltaa.
Leiripaikan on hyvä olla jossain, missä on suhteellisen tasaista ja missä on vettä lähellä. Voisin marssia tästä avotunturialueen länsireunaa seuraillen kohti pohjoista – siellä on useita puropaikkoja, joista jonkun luona varmasti on myös leiriytymiseen sopivaa maastoa.
Tästä lukien ensimmäisen kilometrin matkalla Snoikanjohka olisi vieressä. Siitä saisin vettä. En kuitenkaan halua vielä leiriytyä. Seuraava mahdollinen vesipaikka on Davimušalášin suunnalta virtaavan puron kohdalla. Sinnekään en vielä halua pysähtyä. Toinen mahdollinen vesipaikka olisi puolisen kilometriä myöhemmin. Sekään ei kelpaa, koska päivänvaloa riittää vielä ja kulkeminen maistuu. Tästä voisin jatkaa vielä puolentoista kilometrin päähän, Áilegasroavvin luoteispuolella olevan kurun luokse – sinne varmaan ehdin vielä ennen kuin on aivan pimeää.
Edessäni on poroja. Olen niihin nähden tuulen yläpuolella, joten ne saavat minusta vainun jo kaukaa ja lähtevät liikkeelle. Ne siirtyvät kulkusuuntaani nähden oikealle, joten minä muutan suuntaani hiukan vasemmalle. Pyrin aina väistämään poroja niiden kulkusuuntaan nähden päinvastaiselle suunnalle, jotta aiheuttaisin luontokappaleille mahdollisimman vähän häiriötä.
Väistöliikkeen jälkeen tarkistan suuntaani kohti koillista. Päivänvaloa ei ole enää paljoa jäljellä, mutta en ota otsalamppua käyttöön niin kauan kuin näen edes jotain. Lampun valo vie hämäränäön, joten keinovalossa pystyn näkemään vain sinne asti, minne lampun valo yltää. Leiripaikan etsiminen on helpompaa, jos näkee kauemmas. Toki nyt on kuljettava hyvin varovasti, koska tihenevässä hämärässä en pysty erottamaan jokaista risua ja kiveä, joihin voisin kompastua.
Matkani varrella on pari vesikuoppaa, jotka käyn tarkistamassa. Sellaisenkin viereen voisin leiriytyä. Toinen kuopista on aivan kuivillaan, toisessa on vähän vettä, ja sekin jäässä. Muutoin maasto olisi niiden vieressä oikein soveliasta leiriytymiseen, mutta kyllä sitä vettä pitää vierestä saada. Jatkan matkaa.
Hämäräsuunnistus onnistuu hyvin ja osun kuruun juuri sen lounaispäässä. Nyt sytytän otsalampun. Jatkan matkaa kurun pohjaa pitkin löytääkseni puron. Vähitellen pohja muuttuu kosteammaksi ja siinähän se on: iloisesti soliseva tunturipuro. Tästä saan taas vettä. Kiipeän pois kurusta, sen luoteispuolelle, ja rupean etsimään paikkaa leirilleni.
Maasto on muhkuraista, mutta kyllä sieltä sen verran tasainen kohta löytyy, että saan telttani pystytettyä. Tällä kertaa olen huolellisempi paikan tasaisuuden arvioinnissa. Laitan päivällisveden lämpenemään samaan aikaan, kun ryhdyn pystyttämään telttaa. Kun teltta on pystyssä, makuualusta täynnä ja tavarat sisällä jonkinlaisessa järjestyksessä, on ruokakin valmis syötäväksi.
Aterioituani lähden kurun pohjalle hakemaan vettä. On jo aivan pimeää. Olisi kovin harmillista – ja noloakin – hukata teltta vedenhakureissulla. Vedenottopaikkaa etsiessä joutuu usein pyörimään sen verran, että pimeässä suunnat menevät helposti hukkaan. Toki puron virtaussuunnan perusteella pysyy ainakin karkeasti perillä suunnista. Varmistan takaisin löytämisen ottamalla kompassin mukaan ja tarkistamalla suunnat, ja lisävarmistukseksi ripustan telttaan kiinni pienen punaisen led-valon, jonka laitan vilkkumaan.
Vedenhakureissun jälkeen voinkin sitten asettua loppuillaksi telttaan. Järjestän tavarat paikoilleen, syön, kirjoitan päiväkirjaa, lepään ja vain olen.
