Syyslomaretki Ailigastunturilla: tiistai

Eilen kiipeilin avotunturissa, joten tänään voisi olla jotain muuta. Jospa kulkisin kuruja pitkin. Päivän alkajaisiksi olisi tarjolla se kuru, jonka viereen leiriydyin. Sen voisin kulkea lännestä itään päin. Sitten voisin kiertää Áilegasroavvin itäpuolitse ympäri ja käydä katsomassa, miltä näyttää paikassa, johon kesällä leiriydyimme veljentyttärieni kanssa. Tuo paikka on pienen lammen rannalla – silloin satoi rankasti ja lammen pinta nousi yhden yön aikana viisitoista senttiä. Nyt sekin on todennäköisesti kuivillaan. Lammelta voisin suunnata Áilegasroavegorsan kautta länteen päin eli samaan suuntaan, johon vaelsimme kesällä tyttöjen kanssa. Siitä voisin jatkaa lännen puolelta Davimušalášin pohjoispuolisen nimettömän huipun ympäri, minkä jälkeen tarjoutuisi mahdollisuus mennä koko alueen syvimpään rotkoon. Siihen kurkistimme kesällä, mutta emme menneet peremmälle. Tiedän rotkosta sen verran, että sen ylittäminen poikkisuunnassa ei varmasti ole mahdollista, tai ainakaan turvallista. Sitä en tiedä, pääseekö rotkon pohjaa pitkin kulkemaan. Minäpä menen tänään sinne.

Tämä ensimmäinen kuru on matalahko, mutta ihan hieno siltikin. Kurun syvyys on noin kaksikymmentä metriä syvimmältä kohdalta katsottuna. Tämä on tietysti vain summittainen arvio, koska maasto kohoaa kurun molemmilla puolilla paljon tuota korkeammallekin. Mutta jos arvioin syvyyden pohjasta sellaiseen kohtaan, jossa maasto muuttuu vain loivasti kohoavaksi, pääsen tuohon tulokseen. ”Loivasti kohoava” on sitten käsitteenä sellainen, että lukija voi havainnollistaa sitä itselleen ottamalla vadillisen vettä ja piirtämällä veden pintaan mieleisensä kuvion.

Viimekesäinen leiripaikka löytyy helposti ja kuten arvelin, lampi on kuivahtanut. Sen pohja näyttää olevan ihan vinossa. Todellisuudessa näin ei ole, vaan kyse on rinnemaastossa kulkemiseen liittyvästä näköharhasta – kun kulkee tarpeeksi pitkään samaan suuntaan kaltevalla pinnalla, sen alkaa mieltää vaakasuoremmaksi kuin se onkaan, ja silloin oikeasti vaakasuoran pinnan nähdessään sitä pitää kaltevana. Tämä aiheuttaa jonkin verran hankaluutta valokuvauksen ja videoinnin kanssa, sillä kameran asettaminen vaateriin ei aina onnistu. Kun löytäisi jostain pikkuisen vatupassin – vaikka vain puolen sentin paksuisen ja 2-3 senttiä pitkän – voisin kiinnittää sen kameraani ja tämä ongelma ratkeaisi.

Áilegasroavegorsa on edellä kuvaamallani täsmällisellä menetelmällä mitattuna noin 40 metrin syvyinen ja se iso rotko, jonka läpi aion vielä kulkea, on syvyydeltään samaa luokkaa, mutta seinämiltään huomattavasti jyrkempi. Siinä on useassa kohdassa kartalle merkitty jyrkännettä tarkoittavia symboleja, mitä näissä muissa kuruissa ei ole. Myös loivemmissa kohdissa rotkon seinämät ovat jyrkät: kartalta voi mitata, että 20 metrin korkeuskäyrien väli on pienimmillään alle 30 metriä.

Ihan koko matkaa en kulje kurujen pohjalla, vaan välillä oikaisen avotunturin kautta. Tuulensuojaisesta kurusta avotunturiin noustessa viima tuntuu vielä eilistäkin hyytävämmältä. Vesihuolto on tänään erittäin helppoa, sillä kaikissa näissä kolmessa kurussa, joiden kautta kuljen, virtaa pohjalla puro. Lisäksi matkan varrelle osuu aiemmilta retkiltä tuttu leveä, mutta matala purouoma, joka pitäisi joskus nähdä keväällä, kun uomat ovat täynnä sulamisvesiä.

Mutta on tuo vesi kylmää. Todennäköisesti sen lämpötila on lähellä nollaa astetta, koska kaikkialla, missä puro levenee lammikoksi, vesi on jäässä, ja myös pulloihin ottamani vesi alkaa välittömästi jäätyä. Sen juomisessa pitää olla maltillinen. On mukavampi nielaista vesi vasta sitten, kun se on hetken saanut lämmetä suussa. Ehkä olisi ollut viisasta ottaa tänne mukaan pieni termospullo, jossa liikkeellä ollessa hörpittävä vesi olisi pysynyt lämpimänä. Tosin siitä olisi tullut taas lisää painoa rinkkaan, ja sitä painoa siinä on kyllä ihan riittävästi muutenkin. Pärjätään ilman.

Vedenjakajalle kiivetessäni alkaa ympäristö muuttua harmaaksi. Tuuli vyöryttää pilviä tuntureiden ylitse ja ne valuvat kulkusuuntaani vastaan pitkin rinnettä. Vedenjakaja on noin 480 metrin korkeudessa. Syvän rotkon pohja laskeutuu tästä itään päin mentäessä 450 metriin (korkeus rotkon itäpäässä) ja siitä edelleen alemmas aina 360 metrin käyrällä alkavaan suohon saakka. Suunnittelen kulkevani rotkon jälkeen niin pitkälle, että pääsen taas pilven alapuolelle.

Rotkon pohjalla kulkeminen on hidasta. En käytä tässä vaellussauvaa apuna, sillä se vain kiilautuisi kivenkoloihin ja vaikeuttaisi etenemistä entisestäänkin. Turvaudun luonnolliseen 3- tai 4-vetoon. On oikeastaan ihan hyvä, että ensilumi antaa odottaa itseään. Jos tänne rotkoon olisi satanut muutama sentti lunta, ei tästä olisi enää järkevää mennä. Nytkin kivet ovat paikoin huurteesta liukkaita. Auringonlaskun aika lähestyy. Sen ja ympärilläni roikkuvan pilven vuoksi näkyvyys heikkenee. Muistutan itselleni, että minun ei ole pakko mennä tästä. Jos eteneminen muuttuu liian vaikeaksi tai vaaralliseksi, käännyn takaisin.

Sentti kerrallaan etenen. Mietin, että haasteista pitävä retkeilijä sai taas mitä tilasi. Olen minä ennenkin vaikeassa maastossa liikkunut, mutta kyllä tämä on vaikein kaikista. Vielä rotkon puolivälissäkään en ole varma, pääsenkö loppuun asti. Pilven takia en pysty näkemään kovin kauas eteenpäin, joten en tiedä, millaista siellä on. Vähitellen rotkon reunat kuitenkin loivenevat ja pohjakin levenee. Nyt tämä alkaa olla jo ihan tavallisen kurun luokkaa. Taisin selvitä!

Tai miten sen nyt ottaa. Leiripaikka pitäisi vielä löytää eli minun olisi päästävä pois tästä kivikosta, löydettävä suhteellisen tasainen paikka, ja vielä olisi kiva, jos pääsisin pilven alapuolelle.

Pilvi on rotkoseikkailuni aikana vyörynyt alueen yli enkä näe, missä se loppuu. Ainakaan tässä rotkosta itään virtaavan puron lähiympäristössä ei pilvetöntä kohtaa ole. Päätän jatkaa matkaa alemmas, kohti Gieđmeskálogorsaa. Siellä maasto laskeutuu 400 metriin, eli 80 metriä alemmas kuin paikka, jossa pilvi minut ympäröi. Lisäksi tuo paikka on taas aiemmilta retkiltä tuttu, joten tiedän, että sieltä ainakin löydän leiripaikan.

Retkikarttani olen tulostanut Pikakartta.fi -sivuston kautta. Huomaan jälleen, että näissä kartoissa ei ole kaikkea informaatiota, mitä eräissä muissa on. Löydän pienen rotkon ja sieltä puron, jota paperikartassani ei ole. Maanmittauslaitoksen karttapaikalta ja monista muista online-aineistoista tuo puro kuitenkin löytyy. Kannattaa siis aina pyrkiä tarkistamaan tiedot useasta aineistosta, jos matkan varrella kohtaa paikkoja, jotka näyttävät poikkeavan siitä, mitä paperille tulostetun kartan peruseella voisi olettaa löytävänsä.

On jälleen lähes pimeää, kun saavun perille. Tai siis saavun paikkaan, josta olen päättänyt viimeistään leiripaikan löytää, jos en sitä aiemmin ole löytänyt. Tästä minun on tarkoitus jatkaa matkaa taas ylöspäin, Gieđmeskálonjunnille, joten tähän minä nyt jään, vaikka olen edelleen pilvessä. Vieressä on kirkasvetinen puro ja löydän rinteestä vaakasuoran kohdan, johon tuuli käy sillä tavoin sopivasti, että ilma vaihtuu teltassa.

Leiriytyminen menee jo rutiinilla. Vaakasuoran kohdan löydyttyä tarkistan tuulen suunnan ja pystytän teltan niin, että pääpuolen pääty on tuuleen päin. Pumppaan makuualustan täyteen, heittelen tavarat sisään ja lähden hakemaan vettä. Teltalle palattua avaan makuupussin, riisun päällysvaatteet ja sukat, ja asetun vyötäröä myöten makuupussin sisälle. Ylävartaloa lämmittämään puen merinovillapaidan ja untuvatakin. Keitin tulille ja päivällisvesi lämpiämään.

Lämpötila on sen verran pakkasen puolella, että pilven muodostavat vesipisarat jäätyvät heti telttaan ja naruihin osuessaan. Suuren kosteuden takia on koleaa, mutta kun veden lämmitettyäni suljen sisäteltan vetoketjun – käytän keitintä teltan eteisessä – nousee lämpötila sisällä muutamalla asteella ja kun saan lämmintä ruokaa ja juomaa, on minulla pian lämmin ja mukava olo.

Eilinen oli aika raskas päivä kiipeämisen takia. Tänään taas oli vaikeakulkuista maastoa. Jospa huominen olisi kevyt ja helppo päivä. Näkis vaan, nauravat ne, jotka minut tuntevat. Ja vähän kyllä itseänikin naurattaa. Enköhän minä kuitenkin keksi myös huomiseksi jotain, millä teen päivästä sopivasti haastavan. Tai jos en itse keksi, niin kyllä universumi aina sen verran asioista huolen pitää.