Yö on ollut kylmä ja olen nukkunut hieman huonosti, kun en laittanut ajoissa lämmintä vaatetta päälle. Myöskään makuupussivalinta ei ollut aivan loppuun asti ajateltu: otin mukaan kesäpussin, jonka mukavuusraja on +4 astetta. Lämpötila on käynyt aamuyön tunteina nollan tuntumassa, joten ei tässä pussissa olisi pitänytkään tareta. Toisaalta joskushan se pussin todellinen lämpötila-alue pitää saada selville – miksei siis nyt. Näillä mennään.
Ulkoteltan sisäpinta on kostea, mutta sisällä on kuivaa. Ilmeisesti tässä aukealla paikalla on yön aikana tuullut sen verran, että ilma on vaihtunut teltassa ainakin jonkin verran. Syön aamiaisen teltassa sisällä ja rupean sen jälkeen verkkaisesti pakkautumaan taipaleelle. En pidä kiirettä, koska haluan antaa makuupussille aikaa tuulettua ulkona. Pakkaamisen lomassa otan kuvia vieressä kohoavasta jättiläisestä.
Kun alan olla valmis lähtöön, huomaan jättiläisen äänessä muutoksen. Tuuli on aamun aikana heikentynyt niin, että jättiläisen käsivarret pysähtyvät. Samoin näkyy tapahtuvan muillekin näköpiirissä oleville jättiläisille. Yksi kerrallaan niidenkin kädet lakkaavat viuhtomasta. Ennen liikkeellelähtöä tutkin vielä karttaa löytääkseni paikan, josta voin ottaa vesitäydennystä. Kotoa mukaan ottamani kaksi ja puoli litraa alkaa olla kulutettu ja on jälleen siirryttävä käyttämään kertaalleen juodun näköistä, soilta tulevissa ojissa virtaavaa vettä.
Nostan rinkan selkään ja lähden kävelemään. Vesitäydennyspaikka löytyy vajaan kilometrin päästä. Minulla on mukana jälleen normaalit vedenpuhdistusvälineet: kahvisuodatin (sellainen uudelleen käytettävä) sattumien siivilöimiseksi ja desinfiointitabletteja pöpöjen tappamiseksi. Tällä kertaa olen ottanut mukaan Micropurin lisäksi myös SPR:n myymiä Aquatabs -vedenpuhdistustabletteja.
Micropur ja Aquatabs ovat hieman erilaisia tuotteita koostumukseltaan, mutta vaikutus on sama. Lopputuloksena on puhdasta, lievästi kloorille tuoksahtavaa ja maistuvaa vettä. Micropurin käyttäjänä olen jo tottunut tuohon tuoksahdukseen ja makuun siinä määrin, että en yleensä viitsi laittaa puhdistetun veden sekaan mitään makuaineita. Jos viitsisin, laittaisin hiukan urheilujuomajauhetta. Sellaista on kevyt kantaa mukana ja sillä saa sivumaut helposti piiloon.
Aurinkoisessa, heikkotuulisessa syyssäässä on kiva kävellä. Ilma on viileä ja kirkas. Ohitan useita jättiläisiä, jotka seisovat maisemassa paikallaan. Tuulen heikkeneminen pakottaa minut muuttamaan yhtä suunnitelmaa. Tarkoitukseni oli kuvata tällä retkellä materiaalia hassuttelufilmiin, mutta siihen olisin tarvinnut useita otoksia viuhtovista jättiläisistä. Laadin kävellessäni uuden käsikirjoituksen ja rupean kuvaamaan siihen tarvittavia otoksia. En ole varma, onnistunko tässä, mutta senpä näkee sitten aikanaan.
Kolmisen kilometriä käveltyäni pysähdyn lounaalle. Kun jatkan matkaa, huomaan maassa kakkaa, jollaista en ole ennen nähnyt ja jota en pysty tunnistamaan. Sen tiedän varmuudella, että jättiläisen kakasta ei ole kyse.
Kävelyn lomassa kuvaan hassuttelufilmistä muuksi muuttuneen idean materiaalien lisäksi otoksia tavanomaista retkivideota varten. Kameran muistikortti tulee täyteen ja pysähdyn vaihtamaan uuden tilalle. Muistikortit ovat pienessä pussissa, joka on sinisessä kuivapussissa, joka on rinkan ylemmän osaston alaosassa. Kuulostaa hankalalta, mutta ei ole sitä, koska rinkassani on iso etuläppä, jonka avaamalla pääsee hyvin käsiksi juuri näihin ylemmän osaston alaosassa oleviin tavaroihin.
Eilisten rääseikköosuuksien jälkeen on mukavaa kävellä leveitä metsäautoteitä pitkin. Tiet ovat tavallisia metsäautoteitä leveämpiä, koska niitä myöten on kuljetettu jättiläisten osat tänne korpeen. Jättiläisten käsivarret ovat lähes 60 metriä pitkät ja ne viedään kokonaisina asennuspaikalle. Tällainen kuljetus ei ihan pienestä kaarteesta taivu, minkä vuoksi moniin risteyksiin on tehty kääntymistä helpottavat kolmiotiet, tarvittaessa tuplana.
Erään tällaisen risteyksen läheltä löytyy näkötorni. Tämä ei ole hirvenmetsästystä varten rakennettu matala rakennelma, vaan ihan kunnon torni, jonka huipulla olevalle tasanteelle menee hyvät portaat. Tasanne on puunlatvojen yläpuolella, joten tornista näkee kauas. Tornin juurella mietin hetken aikaa, uskallanko kiivetä sinne. Minä kun en oikein pärjää korkeiden paikkojen kanssa.
Päätän yrittää. Lähden kiipeämään ja muutaman metrin korkeudessa kokeilen huojuttaa tornia. Se on niin tukevaa tekoa, ettei heilahdakaan. Jatkan kiipeämistä. Pidän katseen tiukasti edessä olevissa askelmissa. Pääsen ylös asti ja otan muutaman varovaisen askeleen lähemmäs tasannetta kiertävää kaidetta.
Täältä tosiaan näkee kauas. Torni sijaitsee hyvin keskellä tuulipuistoa, joten se on selvästi rakennettu pr-mielessä. Lasken jättiläiset. Ensimmäisellä laskukerralla saan 41 ja toisella 43 kappaletta, kun otan laskuihin myös pari kauempana näkyvää jättiläistä. Retken jälkeen löydän netistä tiedon, että niitä pitäisi olla täällä 38 kappaletta, joten varmaan osa tästä näkyvistä jättiläisistä on tämän nimenomaisen tuulipuistoalueen ulkopuolella.
Otan kuvan tornin varjosta, jossa myös oma varjoni näkyy. Mieleeni tulee Edu Kettusen kappale Lentäjän poika (”… minä olin lentäjän poika, lähes sankari siis itsekin”). Täällä tornin huipulla seistessäni voin kuvitella olevani lähes jättiläinen itsekin.
Huomaan, että osa jättiläisistä on harmaita, kun suurin osa on valkoisia. Ovatko nuo harmaat tämän kesän poikasia, ja ensi vuonna ne muuttuvat valkoisiksi?
Otan tornista paljon kuvia ja myös videomateriaalia. Sitten pitäisi päästä alas. Portaat ovat tukevat, mutta niin jyrkät, että ainoa turvalliselta tuntuva laskeutumistapa on tulla takaperin kuin tikkaita pitkin. Pääsen turvallisesti alas ja olen niin ylpeä rohkeudestani, että kiipeän torniin vielä uudestaankin. No oikeasti tämä tapahtuu vain siksi, että ensimmäisellä kerralla unohdin kameran laajakulmalisäkkeen rinkkaan ja haluan kuvata ylhäältä myös sen avulla.
Matka jatkuu. Huomaan edessäni liikettä. Nyt kyseessä ei ole hirvi, vaan poro. Ja toinen. Ja kolmas. Ja vielä lisää. Niitähän on vaikka kuinka paljon. Lisäksi lännen suunnalta kuuluu poronkellon kalkatusta. Porot päästävät niin lähelle, että saan kuvattua niitä videolle. Kun muut ovat jo poistuneet metsään, putkahtaa tien toiselta puolelta tielle vielä yksi. Se kääntyy katsomaan minua, purskauttaa peräpäästään jännäkakat tielle ja painelee sitten kaveriensa perässä pöpelikköön.
Lähestyn paikkaa, jossa mukanani olevissa, Pikakartta.fi -palvelusta tulostetuissa kartoissa tie päättyy. Nähtävästi tuon palvelun aineistot ovat vanhoja, sillä netistä mm. Retkikartta.fi -sivustolta ja Kansalaisen karttapaikasta löytyy kartat, joilla tie jatkuu tuosta eteenpäin. Tämän olen havainnut ennenkin. Netissä on samoilta alueilta eri-ikäisiä kartta-aineistoja, joten paikkoja kartalta tutkittaessa on hyvä perehtyä useampaan kuin yhteen lähteeseen.
Tien vanhassa päättymiskohdassa on kyltit molempiin suuntiin. Niistä selviää, että siirryn Myllykankaan tuulipuistosta Nybyn tuulipuistoon. Tie ylittää vuolaasti virtaavan leveän ojan, josta otan vesitäydennystä. Aamupäivällä ottamaani vettä olisi vielä litra jäljellä, mutta tämä on vaaleampaa, joten kaadan vanhan veden pois ja täytän toisenkin pullon tästä.
Kun hieman myöhemmin pysähdyn hetkeksi huilaamaan ja katson tulosuuntaani, näen siellä, runsaan sadan metrin päässä hirven. Metsästä kuuluu öhkimistä, joten siellä näitä olisi lisää. Kyllä on hirvikärpäsillä nyt juhlat.
Maasto tien ympärillä on kiinnostavaa. Välillä on metsää, välillä suota ja monin paikoin myös kallioita. Nämä kalliot ovat kuitenkin suurelta osin sammaloituneet ja näkyvissä oleva kivi on muodoiltaan karkeaa. Kyse ei siis ole samanlaisista sileäpintaisista kallioista kuin vaikkapa jossain Porkkalassa tai muualla meren rannassa.
Edellä totesin, että Pikakartan aineisto on vanhaa. Mutta on myös Retkikartan ja Kansalaisen karttapaikankin aineisto sen verran vanhentunutta, että niissä kummassakaan ei ole vedellä täyttynyttä louhosta, josta arvatenkin on louhittu jättiläisten perustuksiin tarvittu kiviaines. Ilmakuvissa louhos on nähtävissä.
Tie kaartuu länsilounaaseen ja alittaa sähkölinjan. Pysähdyn päivälliselle. Mukanani on nyt Mountain House -retkiruokia, joita jälleen jatkan pikariisillä. Koska nämä ruuat ovat monista kilpailevista merkeistä poiketen maltillisesti maustettuja, olen varannut mukaan pikkupullollisen soijakastiketta. Lopputuloksena on mitä maittavin retkiateria, joka on myös koostumukseltaan miellyttävä.
Kun lähestyn vasemmalle kaartuvaa, varjoisaa mutkaa, näen retken kolmannen hirven. Välimatkaa ei ole nyt sataakaan metriä, ja eläin pakenee metsään niin nopeasti, että en ehdi ottaa kohtaamisesta kuvaa. Kyseessä oli kuitenkin täysikasvuinen hirvi. Sarvia sillä ei ollut.
Tie käy aivan radan varressa. Kuikuilen, näkyisikö junia. Ei näy. Alan olla niin pitkällä, että on ruvettava etsimään leiripaikkaa. Aurinko paistaa vielä hieman yli tunnin ajan. Otan tavoitteeksi leiripaikan löytymisen ihan kunnolla päivänvalossa. On myös toinen syy, miksi minun ei kannata paljon pitemmälle kulkea: huomiseksikin on jätettävä matkaa. Linja-auto kaupunkiin menee Olhavan kohdalta vasta varttia vaille kolme iltapäivällä, joten olisi hyvä, jos minulla olisi vähintään viisi kilometriä käveltävää. Muuten tulee aika pitkäksi onnikkaa odotellessa.
Olen siirtynyt Nybyn tuulipuistosta Olhavan tuulipuistoon. Täällä jättiläiset ovat vuodelta 2012 ja ne on nimetty kyseisenä vuonna Iissä syntyneiden lasten mukaan. Lähimpänä reittiäni on Eemeli. Pian tämän jälkeen näen tien oikealla puolella, noin sadan metrin päässä, kallioisen kumpareen. Olisi hienoa, jos tuolta löytyisi leiripaikka.
On syyskuun seitsemästoista päivä vuonna kaksituhattakuusitoista. Suomen Latu on esittänyt tälle päivälle haasteen ”Nuku yö ulkona”. Haasteeseen liittyy kutsu laittaa sosiaaliseen mediaan kuvia tunnisteella #nukuyöulkona, mitä varten haluaisin yöpyä paikassa, josta saisin otettua kiinnostavan kuvan. Tuolta kalliokumpareelta se voisi onnistua.
Tien ja kumpareen välinen maasto on osittain vetistä hakkuualuetta. Kumpareella kasvaa puita, joten se olisi mukavan suojainen yöpaikka. Toivottavasti siellä ei ole hirvikärpäsiä. Todennäköisesti ei ole, sillä kumpare ei näytä tyypilliseltä hirvien oleskelualueelta. Hirvikärpäset eivät lennä pitkiä matkoja, joten niitä ei yleensä kohtaa siellä, missä hirvet eivät liiku.
Kumpare vastaa odotuksia. Pienellä etsimisellä löydän sieltä riittävän ison tasaisen kohdan, johon päätän pystyttää telttani. Myös maisema vastaa odotuksia. Koska ollaan kalliokumpareella, ei telttakiiloja saa maahan. Mutta ei hätää: täällä on paljon monenkokoisia irtokiviä. Kerään muutaman isohkon kiven teltan päätynarujen painoksi. Kyllä tämä näillä tässä pysyy.
Leiriytymisen aikana aurinko laskee. Samalla laskee lämpötila. Jos viime yö oli vilpoinen, niin tästä yöstä on tulossa ihan oikeasti kylmä. Syön tukevan iltapalan ja kultivoin iltahetkeä vielä kupillisella lumumbaa eli brandyllä terästettyä kaakaota. Väkijuomaa on kupissa vain sen verran, että siitä tulee pieni makuhäivähdys – kylmän yön edellä ei passaa ryypätä, jos meinaa tareta. Tosin voi olla, että tulevana yönä en tarkene muutenkaan, jos tulee kunnon pakkanen. Varmuuden vuoksi pukeudun nukkumaan ruvetessani merinovillakerrastoon ja laitan pipon päähän.
