Hailuodon huiputus ja rantalomailua II – lauantai

Yöllä siis alkaa sataa. Aamulla sade heikkenee, voimistuu uudelleen ja loppuu. Aivan kuten ennusteen mukaan pitikin. Sateen loppumista odotellessani otan kuvia telttakankaalla olevista salamatkustajista – kaksi etanaa mönkii ulkoteltan sisäpinnalla ja yksi sisäteltan ulkopinnalla. Myös yksi sääski pysyy riittävän kauan paikallaan voidakseni ottaa siitä lähikuvan.

Leiripaikallamme ei edelleenkään tuule juuri lainkaan ja sen vuoksi sääskiä on aivan mahdottomasti. Tuntuu kuin niitä olisi enemmän kuin Lapissa, tai ainakin ne ovat kiukkuisempia. On myös lämmintä ja kosteaa, joten tästä tulee nyt ainakin alkumatkan osalta hikinen päivä. Myöhemmin on tarkoitus mennä meren rantaan, joten helpotusta on kyllä luvassa.

Pohdimme reittiä. Aki ehdottaa, että lähdettäisiin ensin katsomaan Nuottajärven kotaa. Sehän on tässä lähellä – vain noin kolmen kilometrin päässä – ja luonteva reitti Haaralampinnokalle, jossa meidän on tarkoitus rantautua, kulkee sopivasti siitä ohi. Minulla oli viime kesän retkellä tarkoitus käydä kodalla, mutta en löytänyt reittiä, jota pitkin olisin päässyt vaelluskengät jalassa sinne menemään. Maasto oli liian märkää. Nyt meillä molemmilla on vaelluskumpparit, joten emme pane pientä kahlaamista pahaksemme.

Myös Sunijärven autiotuvalla voisi käydä, mutta menemmekö sinne ennen rantaanmenoa vai sen jälkeen, päätetään myöhemmin. Yksi asia kerrallaan.

Nuottajärven itäpuolinen suo, jonka pitäisi kartan mukaan olla helppokulkuista aukeata suota, oli viime kesänä veden vallassa. Tänä kesänä ei tilanne olennaisesti poikkea tuosta. Löydämme kuitenkin mönkijäuran, joka lähtee ajopolulta lupaavasti samaan suuntaan kuin missä oletamme kodan olevan.

Lits läts. Mönkijäura muuttuu vesiränniksi. Lähdemme kiertämään sitä lännen puolelta. Kota sijaitsee kartan mukaan niemen nokassa, ja koko niemi on merkitty osin aukeaksi, osin metsäiseksi suoksi. Kiertotie vie meidät sivuun kodalle johtavasta urasta ja kun edessä näkyy vain hyvin märkää maastoa, luovutamme. Retken jälkeen mittaan gps-loggerin piirtämältä reittiviivalta, että pääsimme noin 160 metrin päähän kodasta. Loppumatka olisi ehkä ollut kuljettavissa, mutta reitti, jolla saappaanvarret olisivat riittäneet, olisi ollut todella vaikea löytää. Ja takaisinkin olisi pitänyt päästä. Ehkä käyn joskus talvella etsimässä kodan, ei sinne näytä kesäaikaan olevan mitään asiaa ilman kahluuhousuja.

Palaamme ajopolulle ja päätämme hylätä ajatuksen Sunijärven autiotuvalla käymisestä. Sinne päästäisiin kyllä hyvin polkuja pitkin, mutta alamme kyllästyä sääskiin. Tästä on vielä viitisen kilometriä metsässä kulkemista ennen rantaan pääsyä, ja Sunijärvellä käynti toisi siihen ainakin kaksi kilometriä lisää.

Nuottajärvensoiden pohjoispuolella myös tämä ajopolku muuttuu välillä vesiränniksi. Nuo kohdat on kuitenkin helppo kiertää metsän kautta. Soratielle saavuttua matkanteko helpottuu vähäksi aikaa. Noin kilometriä myöhemmin siirrymme jälleen ajopolulle, joka on varsin tyypillinen lajinsa edustaja täällä Hailuodossa: polku on monin paikoin pehmeää hiekkaa, joten sille ei ilman nelivetoa ole syytä mennä. Eikä välttämättä nelivedon kanssakaan, koska sellaisen saa helposti jumiin paljon pahempaan paikkaan kuin mihin kaksipyörävetoisella edes pääsee. Maassa lojuvista köyden- ja liinanpätkistä voimme päätellä, että tällä ajopolulla on pidetty useampiakin irrotustalkoita.

Polku pienenee ja muuttuu heinäisemmäksi, kun lähestymme rantaa. Joudumme tässä menemään aivan muutaman mökin pihapiiristä, mutta ketään ei ole paikalla kulkemistamme paheksumassa. Paikka on minulle tuttu: kuljin tästä kolme vuotta sitten. Silloin luovuin leikistä ennen rantaan saapumista – nyt tarkoituksemme on mennä tästä rantaan asti.

Polku pienenee pienenemistään, mutta on silti vielä kuljettavissa. Kunnes etenemisemme pysähtyy jälleen maaston märkyyden vuoksi. Polku häviää veden alle, ja kun otan muutaman askeleen vedessä, huomaan sen syvenevän nopeasti. Niin nopeasti, että kohta saappaat hörppäävät. Tästäkään ei nyt mennä.

Tutkimme karttaa. Plan B muotoutuu nopeasti: palaamme mökkien luokse ja lähdemme siitä itään päin vievää ajopolkua pitkin, kunnes saavumme paikkaan, josta viime talvena menin rantaan polkua pitkin.

Ajopolkua on kiva kävellä ja metsä on hauskan näköistä. Rantaan vievä polku löytyy helposti. Sitä lähdemme kulkemaan, emmekä pääse pitkästi, kun tulee taas märkää. Otan maasta risun kepiksi, jolla tunnustelen edessä olevan veden syvyyttä. Ei tule mitään. Kymmenisen metriä kuljettuani olen jo niin syvällä, että veden pinta on enää neljän sentin päässä saappaan reunasta.

Käännyn takaisin. Nyt ei ole muuta vaihtoehtoa kuin riisua saappaat ja kääriä lahkeet. Tai voisimmehan tietysti hakeutua rantaan jostain aivan muualta, mutta lähin paikka, josta sitä kannattaisi yrittää, olisi tästä ainakin kahden kilometrin päässä. Kyllä me nyt tästä menemme. Takaisin kääntymisestä ei edes keskustella.

Saappaat pois, lahkeet rullalle ja menoksi. Tällä kertaa Aki menee edellä. Jättäydyn jälkeen sen verran, että saan otetuksi hänestä kuvan, ja hän puolestaan hyödyntää näin saamaansa etumatkaa ottamalla minusta kuvan.

Kahlattavaa riittää kymmenien metrien matkalle. Vettä on paikoin polven yläpuolelle asti ja eteneminen on mielenkiintoista, koska veden alla olevan polun pinta on kaukana tasaisesta. Jokainen askel on otettava varovasti tunnustellen, ettei tule yllätyksiä. Ja jotta homma ei menisi liian helpoksi missään vaiheessa, on polulla siellä täällä maahan kaatuneita risuja, joihin voi kompastua, jos ei ole tarkkana. Vesihän on täällä humuspitoisena tummaa, joten pohjaan asti ei näe. Lisäksi minä meinaan jäädä jumiin yhteen kohtaan, jossa täytyy samanaikaisesti ylittää matalalle kaatunut puu ja alittaa vähän korkeammalle kaatunut toinen puu. Alemman rangan ylittäminen on helppoa, mutta samalla rinkan yläosa meinaa tarttua ylempään rankaan. Keski-ikäisen notkeudella väännän oman rankani sellaiselle mutkalle, että vältän nolon tilanteen täpärästi.

Tämä on oikeastaan hienoa. Koko retken vaikein paikka ja sen perään välitön palkinto: saapuminen hiekkarannalle. Rantaudumme hieman viimekesäisen leiripaikkani itäpuolelle. Lyhyt kävely rantaa myöten ja olemme Haaralampinnokan kärjessä, johon pysähdymme pitkälle lounastauolle. Tässä on kaikki mitä tarvitaan: merimaisema, sopivasti tuulta, ja suolta tuleva puro, josta saamme vesitäydennystä. Tokihan purossa virtaava vesi näyttää pulloon otettuna kertaalleen juodulta, mutta tämä on vain pieni visuaalinen haitta. Varmuuden vuoksi desinfioimme vedet Micropurilla ennen käyttöä.

Tästä alkaa rantaloma! Edessä on yli seitsemän kilometriä hiekkarantaa. Aivan loppuun asti sitä ei kannata kulkea, eikä todennäköisesti voikaan, sillä Mäntyniemen ja Virpiniemen välillä rannassa on ainakin aikaisempina kesinä ollut aita, joka ulottuu veteen saakka. Lisäksi hiekkarannan viimeiset metrit ovat tavallaan umpikujaa, sillä sieltä lähimmälle polulle siirtyminen tapahtuisi todennäköisesti hyvin märän maaston kautta.

Joutsen kaartaa rannan yli ja laskeutuu veteen. Se jää paikalleen kaklattamaan kuin kutsuakseen lajitovereita. Mainitsen Akille, että täällä on mahdollista nähdä isompiakin lintuja: talvivaelluksellani näin Haaralampinnokan ja Keskiniemen välillä kaksi merikotkaa.

Eikä kestä kauaakaan, kun Aki näkee juuri siinä suunnassa suuren linnun, joka nousee siivilleen: merikotka tuli näyttäytymään. Rantalomamme on alkanut vallan hienosti! Sääskistäkään ei ole enää haittaa, siitä pitää rannassa puhaltava tuuli huolen.

Lounastauon jälkeen lähdemme taas liikkeelle. Kylläpä kulkeminen on nyt helppoa – varsinkin taukoa edeltäneeseen vesiränniosuuteen verrattuna. Nämä Hailuodon hiekkarannat näyttäytyvät aina erilaisina. Aallot ja tuuli muovaavat hienoa hiekkaa niin, että vaihtelevan korkuisia hiekkasärkkiä syntyy ja katoaa jatkuvasti. Nyt pääsemme yhdessä kohdassa käymään satojen metrien pituisella hiekkaniemellä, joka erkanee rannasta loivasti takaisin tulosuuntaamme.

Jätämme rinkat lähelle rantaa ja lähdemme ilman niitä tutkimaan, mihin asti niemeä pitkin pääsee. Huomaamme veden etenevän hiekassa vauhdikkaasti. Tuuli on kääntynyt lounaan puolelle, mikä täällä Perämerellä tarkoittaa sitä, että vesi lähtee nousemaan. Vaikka täällä ei ole varsinaista vuorovettä, voivat Pohjanlahdella vallitsevat tuulet nostaa tai laskea veden pintaa Perämerellä paljonkin. Suurin minun näkemäni korkeuslukema on ollut +170 cm ja pienin -120 cm, joten vaihteluväliksi tulee lähes kolme metriä. Kun rannat ovat monin paikoin hyvin loivat, siirtää pienikin vedenkorkeuden muutos rantaviivaa kymmeniä metrejä.

Välillä ripistelee hiukan vettä, mutta ei niin paljoa, että viitsisin kaivaa sadeasun esille. Olen ottanut tälle retkelle mukaan kevyet sadekamppeet – kyseessä on Clas Ohlsonilta ostettu Asaklitt -merkkinen sadeasu. Sen vesipilariarvoksi ilmoitetaan 2000 mm, joten mistään monsuuninkestävästä sadepuvusta ei ole kyse. Materiaali on lievästi hengittävää polyesteriä ja L-kokoisena asu painaa 385 grammaa. Vertailun vuoksi: täysin vedenpitävä ja hengittämätön Rukka -sadeasuni painaa 985 grammaa. Oli sadevaatetus mikä tahansa, käytännössä lieväkin vedenpitävyys tarkoittaa siinä määrin vähäistä hengittävyyttä, että ainakin minä rupean hikoilemaan, ja vähänkään pitempikestoisen liikkumisen kyseessä ollen kastuvat sadeasun alla olevat vaatteet joka tapauksessa. Asaklitt -asun kestävyydestä ei ole vielä faktatietoa, mutta kevyt materiaali tuskin ainakaan takin hartioiden osalta kestää kovin paljoa rinkka selässä kulkemista. Asun hinta on kuitenkin vain 23 euroa, joten uuden hankkiminen ei pahasti pankkikorttia ohenna.

Keskiniemessä pidämme kahvitauon. Pookin perustukset tarjoavat hyvät istumapaikat, kunhan ei istu lankusta törröttävän naulan päälle. Tämä pooki on Hailuodon vanhin pystyssä oleva merimerkki. Koska se on valaisematon, on sen viereen pystytetty huomattavasti matalampi loisto, jossa on valkoinen, vilkkuva valo. Maastokarttaa tutkiessa pookin merkki on helppo jättää huomaamatta, koska se on hyvin ohuella viivalla merkitty ja lisäksi hautautuu tiheästi risteilevien polkujen keskelle.

Kahviteltuamme palaamme rantaan. Lokkiparvi suhtautuu ohimarssiimme hieman levottomasti ja katsomme parhaaksi muuttaa kulkusuuntaa hiukan kauemmas niistä. Tässä on hyvin tilaa kulkea, joten luontokappaleita ei ole syytä tarpeettomasti häiritä.

Tuuli on aamusta saakka voimistunut. Sääennusteen mukaan odotettavissa on 9 m/s lounaistuulta. Marjaniemen sääasemalla tuuli on jo saavuttanut tuon lukeman ja se tuntuu voimistuvan yhä. Samalla vesi nousee niin, että muutamasta kohdasta ei enää pääse kuivin jaloin, vaan joudumme taas kahlaamaan. Tällä kertaa vettä on kuitenkin vain 10-20 senttiä, joten voidaan edetä saappaat jalassa.

Rannan lähelle on monin paikoin muodostunut luonnollinen aallonmurtaja, kun hiekka on kasautunut lähelle pintaa ulottuvaksi särkäksi muutaman kymmenen metrin päähän tämänhetkisestä rantaviivasta. Aallot murtuvat tuohon kohtaan ja aivan vesirajassa on vain heikkoa liplatusta.

Kuten suunnitelma on, jätämme huomiseksi vielä noin viisi kilometriä käveltävää. Tämä tarkoittaa sitä, että on ryhdyttävä katselemaan leiripaikkaa. Mäntyniemen koillispuolella on leveä hiekkaranta. Leiripaikka kannattaa etsiä täältä, sillä pian Mäntyniemen jälkeen rannan lähellä on taas mökkejä. Etelän mies haluaa leiripaikan merinäköalalla, joten hän sijoittaa majoitteensa hiekkadyynille sellaiseen paikkaan, josta näkyy suoraan rantaan. Minulle näissä maisemissa ei ole niin paljoa eksotiikkaa, joten voin valita paikkani myös muualta.

Sijoitan telttani ensin dyynin päältä löytämääni tasaiseen kohtaan minäkin, mutta kun saan teltan pystyyn, huomaan, että vaikka itse teltta on tasaisella, ovat molemmat ovet niin jyrkän hiekkakumpareen lähellä, ettei niistä sovi kunnolla kulkemaan. Vaikka telttani on pieni, vaatii se kuitenkin sivusuunnassakin yli kaksi metriä tilaa.

Siirryn sovinnolla dyynin taakse, mantereen puolelle. Sieltä löydän riittävän tasaisen paikan, johon lounaistuuli kuitenkin puhaltaa sopivasti. Aamulla märkänä pakattu teltta kuivahtaa nopeasti, samoin makuupussiin tarttunut lievä kosteus häviää hetkessä.

Ilta on vielä nuori. Voimistuva tuuli ja nousuvesi tarjoavat meille riittävästi viihdykettä koko illaksi: on kiehtovaa seurata, miten aallot murtavat rannassa olevaa harjannetta vähän kerrassaan, ja toisaalla ne vähitellen kiipeävät harjanteelle, kunnes tulee se aalto, joka jaksaa nousta yli. Pian tulee seuraava harjanteen ylittävä aalto, eikä kestä kauaakaan, kun kaikki aallot pyyhkivät harjanteesta yli. Pystytän tikun rantaan vesirajan merkiksi. Jo alle kymmenessä minuutissa vesi on noussut selvästi siitä ohi.

Kävelemme pitkin rantaa ja huomaamme erikoisen ilmiön: vesi, joka yhdessä kohtaa tulee rantaharjanteen yli, virtaa harjanteen jälkeen rannan suuntaisesti sivulle päin ja saattaa vähän matkan päässä löytää matalamman paikan, josta se virtaa takaisin mereen. Pienin tällainen kehävirtaus on vain muutaman metrin läpimitaltaan. Vedessä on kaislankappaleita, jotka kiertävät tätä kehää ympäri ja ympäri, aina uudelleen ja uudelleen, kunnes lopulta tulee aalto, joka on niin suuri, että se riittää särkemään kehän.

Tuuli voimistuu yhä. Pilvet liikkuvat vauhdilla ja välillä taivas vetäytyy kokonaan pilveen. Sitten se taas jonkin ajan kuluttua on täysin pilvetön. Aki hyödyntää yhden tällaisen pilvettömän jakson ja menee uimaan. Itse en siitä urheilulajista välitä, vaikka vesi tässä kohdin on kieltämättä yllättävänkin lämmintä.

Tuulen, veden, auringon ja pilvien lisäksi saamme seurata ristisorsaperheen rantaelämää. Vanhemmat ovat iltaulkoilulla kolmen poikasen kanssa. Ristisorsa on suhteellisen harvinainen lintu: Suomessa niitä elää vain kolmisensataa paria, ja levinneisyysalue kattaa Ahvenanmaan, Hanko – Pori -rannikon sekä Hailuodon. On hienoa päästä näkemään tällaisia!

Onnistun kuvaamaan lintuperheestä lyhyen videon. Erityisen hienoa on katsella, kuinka pikkuiset lähtevät aallokkoa uhmaten merelle. Vanhemmat menevät edellä ja aallot, jotka ovat 4-5 kertaa niin korkeita kuin poikaset, meinaavat paiskata pikkusorsat takaisin rantaan, mutta niin vain ne yksi kerrallaan läpäisevät aallot ja uivat vielä vanhempansa kiinni.

Tuuli jatkaa voimistumistaan. Ennusteen lukemat on jo ohitettu: tuorein tieto Marjaniemestä (jonne on tästä linnuntietä 4,3 kilometriä) kertoo, että tasaisen tuulen nopeus on 14 m/s ja puuskassa 17 m/s. Myös vesi on jatkanut nousuaan. Vesiraja on edennyt jo neljän metrin päähän merkkitikustani.

Olosuhteet päästävät sisäisen pikkupoikani irti. Menen rantaan ja kaivan saappaallani vedelle uoman, ja sitten avaan sen aalloille. Vesi syöksähtää kaivamaani uomaan ja siihen muodostuu niin voimakas virtaus, että uoma levenee ja syvenee hetkessä. Myös retkikaverini rupeaa tekemään vesiojia. Tämä oli lapsena kivaa, ja se on kivaa edelleen. Niin isoksi mies ei kasva koskaan, että sen pitäisi lopettaa vesiojien tekeminen. Toinen yhtä tärkeä asia on, että oli mies tekemässä mitä tahansa, lumiauran saapuminen keskeyttää tekemisen. Auraa on katseltava, kunnes se menee pois. Aina. Piste.

Nousuveden etenemistä on hauska seurata. Kuvaan iltapäivän ja illan aikana useita videopätkiä, joista tekemäni koosteen voit avata tästä.

Ei tässä tosiaan telkkaria tarvita. Eikä kirjaa. Eikä mitään muutakaan keinotekoista viihdettä tai ajankulua. Katsellaan luonnon tarjoamaa näytelmää, leikitään, välillä syödään, sitten leikitään lisää. Ei parempaa retki-iltaa voisi olla!

Silti ennen pitkää on syytä mennä nukkumaan, sillä huomenna matka vielä jatkuu, ja huomenna meillä on myös määräaika. Illalla huomaan telttapaikkani hyväksi myös nukkumaanmenon kannalta: rantadyynin takana se jää varjoon, eikä ilta-aurinko pääse lämmittämään majoitettani. Nyt pystyn paremmin nukkumaan.

Akin versio toisen retkipäivän tapahtumista on luettavissa täältä.