Heinäkuun #twonights -retkeni suuntautuu Hailuotoon. Vaikka olen käynyt tässä Perämeren suurimmassa saaressa monta kertaa – mm. viime vuonna kahdesti ja toissa vuonnakin kerran – on siellä vielä paljon käymättömiä paikkoja. Tälle retkelle otan kaksi teemaa: ensin käyn huiputtamassa saaren ja sitten vietän vähän rantalomaa.
Hailuoto ei ehkä tule ensimmäisenä mieleen mietittäessä huiputettavia kohteita, mutta on sielläkin se korkein paikka – eikä mikään turha nyppylä olekaan. Korkeutta sillä on 31 metriä, mikä on näillä seuduin paljon.
Lähden matkaan keskiviikkona kolmen jälkeen. Ensimmäisenä etappina on vajaan kolmen kilometrin kävely kotoa linja-autoasemalle, josta lähtee linja-auto Hailuotoon kello 16.05. Nämä bussiyhteydet eivät sovi kiireiselle matkantekijälle, sillä matka-aika saaren länsireunalla, Marjaniemessä olevalle päätepysäkille on yli kaksi tuntia. Tuosta ajasta noin varttitunti menee lauttarannassa kyydin odotteluun ja vajaa puoli tuntia itse lauttamatkaan.
Lauttamatkan aikana katselen ihmeissäni kohti pohjoista taivaanrantaa – siellä on jotain ylimääräistä. Kuin jotain valkoisia torneja. Saan niistä kuvan otettua, ja retken jälkeen selviää, että kyseessä on laiva: Baltica on lähtenyt Oulun satamasta kello 15.55 ja on matkalla Kemiin.
Aloitan varsinaisen retkeni tutusta paikasta, Potin linja-autopysäkiltä. Sieltä kävelen ensin parisataa metriä pohjoiseen ja sitten käännyn länteen menevälle ajopolulle. Sitä kuljen vain hieman yli puoli kilometriä, kunnes saavun isohkon hakkuualueen reunalle. On heikkotuulinen päivä, joten öttiäisiä on metsän suojassa riittävästi. Siksi on paikallaan asettua aukealle paikalle päivällistä syömään.
Ruokaillessani katselen karttaa ja pohdin reittiä tästä eteenpäin. Avomaastossa kulkeminen houkuttelee, joten lähden hakkuualueen halki kohti sen pohjoisreunaa, jossa kulkee toinen ajopolku länteen. Tämä osoittautuu erinomaiseksi reittivalinnaksi, sillä hakkuualueen aurinkoisella pohjoisreunalla kasvaa mustikoita, ja marjat ovat jo kypsiä. Syön niitä jälkiruuaksi kaksi kourallista. Voi että kesän ensimmäiset mustikat osaavatkin olla herkullisia!
Huulet sinisinä jatkan matkaani kohti Hyypänmäkeä. Saaren halki kulkeva maantie on tässä kohdin noin viiden metrin korkeudessa merenpinnan tasosta lukien, joten nousua Hyypänmäken huipulle tulee lyhyellä matkalla yli kaksikymmentä metriä. Valitsemani lähestymisreitti vie minut kapealle harjanteelle. Siinä menee polku, mutta se on käytännöllisesti katsoen kasvanut umpeen pieniä mäntyjä. En kuitenkaan lähde etsimään toista reittiä – kyllä tästä pääsee kun menee vaan.
Mäen korkeimmalla kohdalla on pieni rakennus ja sen vieressä torni, jonka huipulla on tutka-antenni. Tornin luoteeseen antavalla sivulla on lisäksi laivaväylää osoittava linjataulu. Löydän tornia ympäröivästä aidasta mielenkiintoisen kyltin: siinä sanotaan, että tässä sijaitsee yksi Struven ketjun pisteistä. Tämä on mielenkiintoinen ja minulle aivan uusi tieto. Kyllähän netissä olevista ketjun esittelymateriaaleista näkee, että se kulkee Hailuodon kautta, mutta en tiennyt, että tämä piste on näin merkitty. Ketjua esittelevillä nettisivuilla on mainittu, että Suomessa on kuusi suojeltua Struven ketjun pistettä, mutta niiden joukossa ei mainita tätä ”Carl-ö”:ssä sijaitsevää ”Hypen-mäkeä”. Siltä varalta, että lukija ei tiedä, mikä Struven ketju on, voin kertoa tässä, että se on 1800-luvulla rakennettu Mustaltamereltä Jäämerelle ulottuva kolmiopisteiden ketju, jota käytettiin aikanaan maapallon koon ja muodon määrittämiseen. Ken haluaa asiaan tarkemmin perehtyä, suvaitkoon avata edellä olevan linkin (tai löytyyhän sitä tietoa myös googlettamalla).
Ei tämä kyllä näköalojen puolesta mikään ihmeellinen paikka ole. Ympäristö on siinä määrin metsittynyt, että merelle ei näe kuin yhdestä kohdasta kuikuilemalla. Harmi, että tutkatorniin ei pääse. Tosin voipa olla, että vaikka sinne pääsisikin, niin en uskaltaisi kiivetä. Minä kun en ole erityisen kova jätkä, mitä korkeisiin paikkoihin tulee.
Retken ensimmäiselle päivälle – tai oikeastaan ensimmäiselle illalle – ei muita tavoitteita ole kuin saaren huiputus, ja se on nyt tehty. Lähden etsimään leiripaikkaa. Kartan ja mäeltä avautuvien näkymien perusteella arvelen sellaisen löytyvän helposti mäen pohjoispuolelta. Sinne siis.
Mäeltä laskeutuessani säikäytän yhden jäniksenpoikasen. Alempana maasto on juuri niin oivallista kuin oletinkin: tasaista, kuivaa jäkäläkangasta vaikka kuinka paljon. Pystyn valitsemaan sieltä mieleiseni telttapaikan helposti. Ilta on lämmin, hieman alle viisitoista astetta. Teltassa sisällä on silloin lähes kaksikymmentä astetta. Sääskiä tässä ei juurikaan ole, eikä kärpäsiäkään kohtuuttomasti. Alkumatkasta molempia oli sen verran, että harkitsin jo karkotepurkkiin tarttumista.
Torstaiaamuna, kun herään, huomaan telttakankaan ulkopinnalla vettä. Yöllä on siis satanut. Olen nukkunut hyvin ja tarennutkin erinomaisesti. Eihän tämä yö mikään kylmä ollutkaan, kymmenkunta astetta alimmillaan. Minulla on nyt käytössä ensimmäistä kertaa ns. makuupussilakana, jonka sanotaan tuovan jopa kahdeksan astetta lisää makuupussin minimilämpötiloihin. Olen nukkunut tässä kesäpussissani alimmillaan +2-asteisessa säässä, joten jos siihen lisää tuon kahdeksan astetta, pitäisi pussissa nyt tarkeneman -6 asteessa. Niissä lämpötiloissa käytän kyllä jo mieluummin talvipussia. Makuupussilakanasta on muutakin hyötyä: se pitää varsinaisen makuupussin puhtaampana ja jos sattuu oikein lämmin yö, voi nukkua vaikka vain pelkässä lakanassa. Nytkin aloitin sillä tavoin ja siitä ilman yön mittaan viiletessä siirryin pikkuhiljaa makuupussiin.
Aamutoimien ja leirin purkamisen jälkeen otan kompassisuunnan kohti Nuottajärven itäpuolella pohjoiseen menevää tietä. Tarkoitukseni on yrittää päästä katsomaan, onko Nuottajärven rannassa kota niin kuin kartalle on merkitty. Kodan ympäristö on tosin suota, joten voi hyvinkin käydä niin, että en pääse edes lähelle. Polkua sinne ei kartan mukaan näytä menevän, mutta eihän niitä kaikkia polkuja kartalla ole.
Aivan suoraan kompassisuunnan mukaan en pysty etenemään, sillä maasto on täälläkin monin paikoin liian märkää. Kartan mukaan tässä pitäisi olla mäntyvoittoista metsää. Ne ovat yleensä kuivanpuoleisia, mutta niin vain ovat monet painanteet täynnä vettä ja joudun ne kiertämään. Mutkittelun seurauksena päädyn tielle parisataa metriä Nuottajärvelle vievän ajopolun risteyksen pohjoispuolella, joten täysiä pisteitä tästä suunnistuksesta en saa.
Polun ja järven välissä on suota, joka on kartalla merkitty avoimen, helppokulkuisen suon värityksellä. Todellisuudessa tässä on suuria lampia, joita ei voi ylittää edes kumisaappailla – vene pitäisi olla. Kodalle ei kannata yrittää suorinta mahdollista tietä paikasta, jossa ajopolku käy lähinnä kotaa. Siinä kun on myös suota välissä. Kuljen muutaman sata metriä pitemmälle länteen ja yritän sieltä. Rämmin aikani märässä metsässä, joka on kyllä oikeastaan metsäistä suota, ja kun olen paikassa, josta ei pääse kuin samoja jälkiä takaisin, luovutan. Ei tuonne nyt pääse. Mitään polkua en löydä, enkä myöskään näe metsän läpi mitään kotaa muistuttavaa hahmoa siinä suunnassa, jossa sen pitäisi olla.
Juomavesi alkaa olla vähissä. Otin kotoa 2,5 litraa mukaan ja ajatukseni oli täyttää varastot Nuottajärvellä. Onhan täällä toki vettä muuallakin, mutta mieluummin ottaisin sitä järvestä kuin suolammikoista. Eihän se järvivesikään täällä kovin kirkasta ole, kun vesi tulee suolta, mutta on se ehkä puhtaamman näköistä kuin lätäkkövesi. Pöpöistä ei ole huolta, sillä mukana on jälleen Micropur-tabletteja ja tällä kertaa myös saman valmistajan Antichlorin -nestettä, jonka pitäisi hävittämän kloorin maku ja haju puhdistetusta vedestä.
Polulla minut saavuttaa vihreäpukuinen mies, joka kertoo olevansa etsimässä sääksen pesää. Toisaalla Hailuodossa on ”nettisääksen” pesä, eli paikka, josta netissä on reaaliaikaista kuvaa tarjolla. Sinne ei tänä kesänä tullut sääksipariskuntaa pesimään, mutta kuulemma vain muutaman sadan metrin päässä tuosta pesästä on toinen, jossa on asukkaat. Myös näissä osissa saarta, missä nyt olemme, pitäisi sääksiä olla pesintäpuuhissa. Kuljemme vähän aikaa samaa matkaa, ja sitten saavumme miehen autolle, jolla hän jatkaa matkaansa muualle. Minä suuntaan kohti Sunijärviä – Ison Sunijärven rannalla on taukotupa, jossa aion pitää lounastauon ja pienen siestan. Sieltä saan varmasti myös vesitäydennystä, mikä onkin tarpeen, koska join hetki sitten pulloni tyhjäksi.
Taukotuvalle pääsisi joko hieman pitempää reittiä tien kautta tai hieman lyhyempää reittiä polkua pitkin. Valitsen polun, vaikka tiedänkin, että joudun loppumatkasta taas kiertämään, koska polku ylittää kapean suokaistaleen vähän ennen tuvalle saapumista. Siitä ei tällaisena märkänä kesänä varmasti pääse kuivin jaloin yli.
Eikä pääsekään. Kiertotie ei kuitenkaan ole pitkä, ja perillä odottava lounastauko vesitäydennyksineen palkitsevat vaivannäön ruhtinaallisesti. On sen verran lämmintä, ja aurinkokin yrittää paistaa, että en tee kaminaan tulta – ei täällä ole polttopuitakaan. Ensi töikseni haen järvestä vettä ja laitan molempiin litran pulloihin Micropurin. Sen lisäksi täytän vesipannuni ja puhdistan lounasveden keittämällä. Näin minun ei tarvitse odotella sitä puolta tuntia, minkä Micropur vähintään vaatii tappaakseen vedessä mahdollisesti olevat bakteerit ja virukset.
Kurjet mekastavat järven takana ja aurinko tulee esiin pilvien lomasta. Tuvan pihassa ja ympäristössä on runsaasti isoja hillanraakileita. Viikon päästä ne saattavat jo olla syötävissä, jos ilmat pysyvät lämpiminä. Tosin eiköhän joku pölvästi ne kuitenkin tuosta raakoina poimi – kaiken varalta, ettei vaan kukaan muu niitä saisi. Kateus vie kalat vedestä ja hillat suosta.
Pidän lounastaukoni pitkän kaavan mukaan: ensin syön ruuan, sen jälkeen juon kahvit päälle ja kirjoitan samalla retkipäiväkirjamerkintöjä, ja sitten vain olen. Askelmittarin mukaan olen kävellyt tänään jo yhdeksän kilometriä, mikä on yli puolet päivälle suunnittelemastani matkasta. Kun kaksi vuotta sitten olin Hailuodossa patikoimassa, kävelin päivän aikana kolmekymmentä kilometriä. Hirveä matka! Enää en sellaisia tavoittele. Enkä pystyisikään, sillä retkiini on tullut niin paljon muutakin sisältöä kuin vain pelkkä kulkeminen. Tästäkin retkestä tulee tarinan lisäksi myös video, ja siihen tarvittavan materiaalin kuvaaminen vie paljon aikaa. Lisäksi olen huomannut itsessäni sellaisen muutoksen – joka näkyy kaikessa tekemisessäni – että olen hitaampi kuin ennen. En koe tätä ongelmaksi, vaan päinvastoin pidän sitä muutoksena parempaan suuntaan. Väistämättä se johtaa myös yhteentörmäyksiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tätä ole vielä oppineet, mutta väliäkö sillä. Ei kaikkia voi miellyttää, eikä tarvitsekaan.
Riittävästi huilattuani jatkan matkaa. Ennen matkan jatkamista tiputan kumpaankin vesipullooni kolme tippaa Antichlorin -nestettä ja odottelen vielä kolme minuuttia, joka on tuon nesteen vaikutusaika. Tarkistan tuloksen – ei jälkeäkään kloorin hajusta. Toimii!
Tuvalta lähdön ajoitus osuu sikäli nappiin, että vain muutama sata metriä käveltyäni tulee vastaan pariskunta koiran kanssa. Sainpa pitää taukoni rauhassa. Seuraava kiintopisteeni on Karvo eli Keskiniemi, jossa aion ensin käydä katsomassa vanhaa pookia ja sitten lähden kulkemaan rantaa pitkin itään päin. Keskiniemen pooki on vuonna 1858 valmistuneena Hailuodon vanhin tähän päivään saakka säilynyt merimerkki. Sen vieressä on metallitelineen varaan rakennettu sektoriloisto – pookissa itsessään ei valoja ole.
Pookilta merenrantaan kävellessäni panen merkille ison lokkiparven, joka on rannan ja minun välissä. Mielessä on vielä hyvin tunturikihujen hyökkäys Ailigastunturilla ja tarkkailen lokkeja siltä varalta, että ne päättävät karkottaa tunkeilijan. Varmuuden vuoksi muutan kulkureittiäni niin, että sivuutan lokit turvallisen matkan päästä. Linnut eivät reagoi ohitukseeni millään tavoin.
Rantaa pitkin on hyvä kävellä: hiekka on usean metrin leveydeltä niin kovaa, että jalat eivät lipsu lainkaan. Kartan mukaan hiekkarantaa riittää tästä itään vielä kolmisen kilometriä; sen jälkeen tulee ensin oja, joka saattaa olla liian leveä ylitettäväksi, ja ojan itäpuolella ranta muuttuu suurelta osin pusikkoiseksi ja siten kulkukelvottomaksi. Mihinkään rantarääseikköön en halua mennä, koska Hailuodossa on runsaasti punkkeja. Niitä saa helpoiten kyytiinsä juuri noista rantatiheiköistä, joissa alempana kasvaa erilaisia ruoho- ja heinäkasveja ja ylempänä tielle tulevat lehtipuiden oksat.
Rannalla on useita lokkiparvia, mutta ne eivät tunnu kulkijasta varsinaisesti häiriintyvän. Parvet lähtevät vähitellen lentoon, kun tulen lähemmäs, mutta yksikään lintu ei käyttäydy aggressiivisesti. Voin siis turvallisin mielin kulkea pitkin rantaa.
Näkyvyys merelle on hyvä. Näen siellä useita majakoita ja muita merimerkkejä. Otan niistä kuvia ja yritän sitten retken jälkeen kotona tunnistaa, mistä majakoista on kyse. Oulusta etelään menevä syväväylä kulkee melko läheltä Hailuotoa – hyvällä tuurilla saattaisin illan mittaan nähdä väylällä laivankin.
Aiempien retkieni nestehukkakokemusten pohjalta pyrin nyt juomaan runsaasti ja usein. Sen vuoksi minun on myös täydennettävä vesivarojani vielä uudelleen tänään – Sunijärveltä tankatut 2,5 litraa vettä eivät riitä aamuun asti. Mitään ongelmaa tästä ei tule, koska rannan lähellä on erilaisia lammikoita vaikka kuinka paljon. Osassa lammikoita on merivettä, joka on jäänyt hiekan vangiksi korkean veden aikaan, ja osassa kauempaa rannasta virtaavaa suovettä.
Pääsen rantaa pitkin juuri niin pitkälle kuin olin kartan perusteella arvellutkin pääseväni. Vastassa oleva oja on sekä leveä että syvä ja pian sen jälkeen ranta muuttuu pusikkoiseksi. Muutamaa sataa metriä aiemmiin, Haaralampinnokalla, olen pannut merkille niin kivan leiripaikan, että palaan sinne. Valitsemassani paikassa on pieni puro, josta saan vettä. Pystytän teltan puron ja rannan väliin. Tässä on hyvä.
Ilta on vielä nuori, kun saan leirini valmiiksi. Tästä voisi olla hienoa katsella, kun aurinko laskee, mutta siihen on vielä niin monta tuntia, etten taida jaksaa valvoa sinne asti. Syön päivällisen, tutkin ympäristöä, katselen lintujen kalastuspuuhia ja ihmettelen purossa vilistäviä pikkukaloja. Ne ovat noin kymmenen sentin pituisia ja ehkä sentin paksuisia, lymyävät ensin puron reunakasvillisuuden seassa ja kun tömistelen jaloillani, ne singahtavat hirmuista vauhtia sinne tänne. Olisivatkohan nuo hauen poikasia?
Illan edetessä huomaan laivan lähestyvän Oulun suunnasta. Loistavaa! Tätä toivoinkin. Oulusta etelään menevä 10 m syväväylä käy lähimmillään 5 km päässä Hailuodon rannasta, ja saan laivasta hyviä kuvia. Niiden ja Oulun sataman laivaliikennetietojen perusteella pystyn retken jälkeen tunnistamaan paatin: kyseessä on Arneborg, joka on aloittamassa pitkää matkaa Oulusta aina Kiinan Lianyungangiin asti.
Leirini vieressä lokki (tai jokin sen tapainen lintu) kalastaa. Se kiertää samaa kierrosta uudelleen ja uudelleen, ja aina muutamassa kohdassa pysähtyy, räpyttelee hetken paikallaan ja katsoo alas, ja kalan nähdessään syöksyy nopeasti alas. Kyllä se ainakin yhden kalan näkyy saavan. En millään jaksa valvoa auringonlaskuun asti, vaan menen nukkumaan puoli yhdentoista maissa. Otan viimeiset kuvat teltassa istuen ja mietin, että on tämä aikamoista luksusta: saan katsella meren taakse laskevaa aurinkoa omalta rannalta omasta teltasta ihan omassa rauhassa. Koen jälleen tunteen, jonka vuoksi minä näitä retkiä teen: en haluaisi olla missään muualla juuri nyt.
Aamulla herään puoli yhdeksältä. Olen laittanut kännykän varalta herättämään, sillä tänään minulla on määräaika: linja-auto kaupunkiin lähtee Marjaniemestä kello 18.20 ja siihen on syytä ehtiä. Jos en ehdi, on edessä ylimääräinen yöpyminen saaressa. Lisäksi haluaisin ehtiä syödä Luotsihotellin ravintolassa ennen onnikan lähtöä. Arvioin käveltävää täältä Marjaniemeen kertyvän 14 kilometriä, johon 2 km/h keskivauhdilla (mikä on normaali vauhti videokuvausta sisältävällä retkellä) menee seitsemän tuntia. Siten olisin perillä viideltä, mikä jättäisi minulle runsaan tunnin aikaa ruokailla ennen bussille menoa.
Toinen yö on ollut viileämpi kuin ensimmäinen – Forecan havaintotietojen mukaan lähimmässä mittauspisteessä yön alin lämpötila on ollut 7 astetta – mutta olen jälleen tarennut erinomaisesti. Makuupussilakana on osoittautunut hyväksi ostokseksi.
Hampaita pestessäni katselen teltan ympäristöä. Näen hiekalla hirven jälkiä ja niiden lisäksi pienemmän sorkan jälkiä. Muutamat jäljet näyttäisivät olevan osittain eilen illalla jättämieni kengänjälkien päällä, eli leirissäni on yöllä käyty. Yhdet isot jäljet havaitsen omieni päällä noin 15 metrin päässä teltasta ja pienet vain kahden metrin päässä. Täysin varma en asiasta kuitenkaan ole, koska jäljet ovat hankalasti juuri omieni reunassa.
Määräajasta huolimatta teen aamutoimet leirin pakkaamisineen tuttuun tyyliin – kiirehtimättä ja kerralla oikein. Mieli tekisi vilkuilla välillä kelloa, mutta en tee sitä ennen kuin kaikki on valmista lähtöön. Ja kuinka ollakaan: lähtöhetkellä kello on tasan 10. Aamutoimet veivät jälleen kerran sen saman puolitoista tuntia, mikä niihin aina menee.
Paluumatka rantaa pitkin Marjaniemeen on alkuosaltaan toisinto eilisisestä – ainoat erot ovat valaistus, sillä aurinko paistaa nyt takavasemmalta, ja lämpötila, joka on pilvettömän taivaan ansiosta korkeampi kuin eilen. Keskiniemessä huomaan edenneeni nopeammin kuin olin ajatellut, joten minulla on varaa pitää pitempi tauko. Istun kivellä ja haaveilen, kunnes menohalut kasvavat taas ja lähden jatkamaan matkaa.
Lokkiparvet ovat tänään yhtä yhteistyökykyisiä kuin eilen: aina lähestyessäni ne nousevat rauhallisesti siivilleen ja siirtyvät kauemmas merelle, ja kun olen ohittanut ne, palaavat linnut pikkuhiljaa takaisin tai jäävät rauhassa kellumaan meren matalille aalloille.
Rantahiekassa on kiehtovan näköisiä muodostelmia, kun ensin vesi on vetäytynyt kauemmas ja sen jälkeen tuuli on jatkanut hiekan muotoilua. Yritän löytää hiekasta nousevista saarekkeista sellaisen, joka olisi Kilpisjärven Saanatunturin muotoinen.
Edelläni kulkee samaan suuntaan kaksi naista, jotka saavutan, kun he pysähtyvät ottamaan kuvia. Juttelemme hetken, ja sitten he jatkavat matkaa minun jäädessäni pitämään lounastaukoa. Kun olen melkein valmis jatkamaan matkaa, naiset palaavat takaisin ja vaihdamme vielä muutaman sanan. Heillä on mökki rannan tuntumassa parin kilometrin päässä viime yön leiripaikastani.
Hieman myöhemmin vastaan tulee nainen, tyttö ja koira. Heistä tuttavallisin on koira, nimeltään Nemo, joka on vasta puolen vuoden ikäinen. Pennun uteliaisuudella se tulee tekemään lähempää tuttavuutta, nuolee sormiani, kierähtää välillä selälleen ja kohta pinkaisee taas liikkeelle. Kasteltuaan turkkinsa meressä se palaa luokseni, kierii taas hetken selällään ja kerättyään turkkiinsa ja tassuihinsa autokuormallisen märkää hiekkaa alkaa pomppia vasten housujani. Onneksi laitoin tälle retkelle liukaspintaiset Rukka -housuni, ne eivät pienestä kurakylvystä pahastu.
7,5 kilometriä pitkä biitsi alkaa lähestyä loppuaan, mutta noin kilometri ennen hietikon päättymistä tulee eteen aita. Se on viritetty koko hietikkokaistaleen poikki ja jatkuu vielä vesirajan ulkopuolellekin, joten tästä ei selvästikään ole tarkoitus mennä. Perhana. Olin ajatellut, että kulkisin hietikon loppuun saakka ja etsisin sitten sieltä reitin metsässä kulkevalle tielle. No, maanomistaja saa aidata alueensa jos haluaa, joten näillä mennään. Ei muuta kuin paluu muutaman sata metriä takaisinpäin ja sitten siirtyminen parinsadan metrin päässä rannasta kulkevalle tielle.
Harmillisesti joudun kulkemaan yhden mökin pihan kautta, mutta onnekseni mökillä ei ole ketään paikalla. Livahdan ohi nopeasti ja pian olen taas tiellä, jota pitkin lähden kävelemään kohti Marjaniemeä. Heti rannalta poistuttuani katoaa merituulen virkistävä vaikutus, ja alan hikoilla ihan kunnolla. Kuljettu matka tuntuu jaloissa ja pilvettömältä taivaalta porottava aurinko tekee kulkemisesta tukalaa. Päätä alkaa särkeä siihen malliin, että tämä ei ihan heti lopukaan. Tunne on tuttu aiemmilta helleretkiltä – nyt ei ole hellettä, mutta viileän ja sateisen kesän vuoksi kuumankestävyyteni on vielä tavallistakin heikompi.
Pidän taukoja usein ja juon paljon – en pelkkää vettä, vaan mukana on myös urheilujuomajauhetta – mutta silti kulkeminen on uuvuttavaa. Samalla huomaan myös tunteen, joka sekin on tuttu: kun on oikein raskasta, mieli löytää jostain sellaisen normaalioloissa piilossa olevan varavoimanlähteen, jonka turvin jaksaa, ja haluaa jaksaa, vaikka osa mielestä hokee, että lopeta jo. Erkki Lampén on kirjassaan Neljä retkeä läpi Suomen muotoillut tämän hienosti: ”Paras tunne kävellessä on se kun jatkaa vaikka ei haluaisi, silloin kipu säteilee huumeena ympäri kehoa ja tahto erottuu mielen sumusta kuin metsän ylle nouseva kuunsirppi”. Sitä kuunsirppiä minä nyt seuraan, ja se johdattaa minut aina Marjaniemen aallonmurtajan päähän – paikkaan, josta ei enää pääse kauemmas, vaikka jalat vielä veisivät.
Olen perillä. Askelmittarini mukaan olen kävellyt tänään 14,0 kilometriä – aamulla tekemäni arvio osui siis matkan pituuden osalta nappiin. Aika-arvio sen sijaan ei osunut yhtä tarkasti kohdalleen, mutta poikkeama on oikeaan suuntaan. Kello on vasta kahtakymmentä vaille neljä, joten minulla on aikaa ruhtinaallisesti. Katselen ensin meren äärettömyyttä aallonmurtajalla ja sitten menen rantakahvilaan jäätelölle ja kahville. Huomaan merellä taas laivan. Tämä purtilo on nimeltään Ken Goh ja sen määränpää näkyy olevan Egyptin Aleksandria. Pitkiä matkoja nuo seilaavat.
Kahviteltuani huilaan hetken ja kirjoitan päivän muistiinpanot. Sitten lähden syömään. Haluan syödä hyvin ennen lähtöä, joten menen Luotsihotellin ravintolaan. Onhan se vähän turhan hieno paikka tällaiselle haisevalle vaeltajalle, mutta menen sinne silti. Ja kuinka ollakaan: taidan tosiaan haista, tai sitten henkilökunta ei vain osaa. Palvelu on periaatteessa ystävällistä, mutta kuitenkin epäkohteliasta. Saan istua pöydässä pitkän tovin, eikä minulle tuoda ruokalistaa. Varttituntia myöhemmin saapuva nelihenkinen seurue saa ruokalistat, ja heiltä otetaan tilauksetkin, ja vasta sitten suvaitaan tuoda lista minulle.
Tilaan ruokani ja saan annoksen nopeasti. Ruoka on hintaansa nähden kovin keskinkertaista, mutta täyttää kuitenkin tehtävänsä. Sitten saan seuraavan näpäytyksen: jo ennen kuin olen juonut olutlasistani viimeiset sentit, tulee tarjoilija kysymään, joko minulle on tulossa lasku. Normaalistihan tässä vaiheessa ateriaa kysytään, maistuiko ruoka, ja haluaisiko asiakas jälkiruokaa. En pitkitä tilannetta, vaan otan laskun. Se tuodaankin minulle viivyttelemättä. Eikä maksutapahtumakaan mene ihan putkeen: tarjoilija kysyy, haluanko maksupäätteen kuitin, ja kun sen haluan, kysyy hän vielä, haluanko myös varsinaisen kuitin. Sitä ei siis minulle missään vaiheessa maksutapahtumaa tuotu, vaan maksua perimään tuleva tarjoilija sanoi laskun summan minulle ääneen. Mielestäni tämäkin on epäasiallista – laskun loppusummaa ei ole tarpeen kertoa muiden asiakkaiden kuullen.
En nyt kuitenkaan vedä tästä varsinaisesti herneitä nenääni. Sen perusteella, mitä seurasin henkilökunnan tekevän muiden asiakkaiden kanssa, olen taipuvainen uskomaan, että kyse on ensisijaisesti kokemattomuudesta johtuvasta osaamattomuudesta. Esimerkiksi viereisessä pöydässä olevan seurueen kaikki jäsenet eivät olleet vielä valmiita tilaamaan, kun tarjoilija tuli kysymään tilauksia, ja tuolloin tarjoilija jäi pöydän viereen seisomaan ja odottamaan, että asiakkat saisivat annoksensa valittua. Oikea tapahan olisi ollut sanoa, että miettikääpä ihan rauhassa ja minä tulen kohta uudestaan.
Se oli semmoinen ravintolakokemus. Ehkä ensi kerralla naapuriin, ravintola Luotoon. Tuskin sieltä ainakaan huonompaa palvelua saa.
Syötyäni minulla on vielä puolisen tuntia aikaa odotella ennen kuin linja-auto lähtee. Löydän itselleni istumapaikan ravintolan ulkopuolella olevalta penkiltä, joka on sopivasti varjossa. Siinä on mukava istuskella, ja kun näen bussin saapuvan, kävelen viimeiset kymmenet metrit pysäkille ja sitten lähden kotiin.
Kuvia tuli taas niin paljon, että teen niistä erillisen koosteen.