Suksin suolle III

Vaikka #twonights-haaste päättyikin osaltani tammikuussa 2016, jatkuu retkeily entiseen tahtiin. Helmikuussa avaan hiihtokauden ja suksin jälleen suolle. Edelliset osat tässä sarjassa ovat helmikuulta 2015 ja huhtikuulta 2013. Koska tämäkin retki suuntautuu suunnilleen samoille seuduille, en viitsi keksiä uutta otsikkoa. Jos viitsisin, niin otsikko viittaisi jotenkin umpihankihiihtoon. Sattumoisin samana viikonloppuna käydään Pudasjärvellä umpihankihiihdon mm-kisat ja voisinhan olla otsikkoa myöten kisahengessä mukana. Mutta en siis viitsi.

Retkeä edeltävä viikko on jännittävä. Lunta ei vielä ole paljon, ja viikon alussa sää lämpenee useita asteita plussan puolelle. Se ja ajoittain runsaat vesisateet tuhoavat lumipeitettä sellaista vauhtia, että alan huolestua. Ainahan voisin tietysti lähteä jonnekin kauemmas, missä on lunta, mutta joutuisin nyt menemään turhan pitkälle. Pudasjärvelläkään ei virallisen tiedon mukaan ole yhtään enempää lunta kuin Oulussa. Tosin nämä mittalukemat ovat ennenkin olleet vähän mitä sattuu.

Torstain ja perjantain välisenä yönä tilanne muuttuu. Alkaa sataa lunta. Ja sitä tuleekin sitten kunnolla. Lämpötila on edelleen nollan tuntumassa, joten tiedossa on jälleen kerran märkä viikonvaihde. Se nyt ei varsinaisesti haittaa, sillä lämpimässä teltassa saan kyllä märät vaatteet kuiviksi.

Retki alkaa autokyydillä Jäälin Shellille. Tästä tarkoitukseni on kulkea vähän matkaa Takumaantietä ja kääntyä sitten vasemmalle mennäkseni hiekkakuoppien välisen kannaksen kautta Vasikkasuon louhosalueen pohjoispuolitse Alakyläntielle ja sieltä edelleen länteen. Mutta eipä se nyt onnistu. Viime päivien sateet ovat muuttaneet hiekkakuoppien lumipeitteen alimmat kerrokset sohjoksi. Nämä kuopat kun ovat täyttyneet vedellä, joka on tietysti jäässä, niin eihän se ylhäältä satanut vesi ole minnekään päässyt, vaan se lilluu jään päällä. Vanhastaan tiedän, että tuo kannas on hyvin matala. On siis hyvin mahdollista, että kannas on nyt ylikäymättömässä kunnossa. En halua lähteä edes yrittämään, vaan valitsen toisen reitin. Se kulkee noin kilometrin verran pohjoisempaa, Mustasuon hiekkakuoppien välistä.

Tämä reittimuutos on sikäli helppo, että en joudu palaamaan metriäkään takaisinpäin. Jatkan vain hiekkakuoppia sivuavaa polkua takaisin Takumaantielle ja sitä edelleen Alakyläntielle saakka. Ohitan kaksi taloa ja sitten aurattu tie päättyy. Ohitseni hetki sitten mennyt auto on jatkanut matkaa auraamattomalle osuudelle. Tai ei se ihan auraamaton ole, tien vasemmassa reunassa on mönkijän levyinen aurattu kaistale. Loput tiestä on parikymmensenttisen nuoskalumen peitossa. Näen auton valot edessäpäin. Ne pysyvät paikallaan. Onkohan auto jäänyt kiinni?

Onhan se. Auto on tavallinen etuvetoinen henkilöauto. Kaksi nuorta miestä. Toinen näkyy liikkuvan kyynärsauvoilla ja toinen – ilmeisesti kuski – tonkii lunta auton alta. ”Aika pitkälle päästiin”, sanoo kuski, kun ehdin paikalle. Totean, että minulla olisi ahkiossa lapio, jos haluaisivat lainata. Yhdessä toteamme ajatuksen kuolleena syntyneeksi – tästä pitäisi lapioida lunta monen sadan metrin matkalta, jotta auton saisi peruutettua takaisin auratulle tielle. Ja ensin se pitäisi saada irti. Kun mies kokeilee, ei auto liikahda milliäkään. Se on pohjasta kiinni ja märkä lumi tarttuu tiukasti. Ei ehkä niitä fiksuimpia ajatuksia lähteä tälle tielle tavallisella autolla. Jatkan matkaa ja järjen jättiläiset rupeavat soittamaan hinausapua.

Hiekkakuopille saapuessani huomaan, että mönkijäura kaartaa oikealle. Takumaantie jatkuu tästä kyllä suoraan. Siellä, minne mönkijällä on ajettu, tien pinta on ympäristöään alempana. Mönkijällä ajettu ura on täynnä sohjoa. Tuonne minä en ainakaan halua mennä. Jatkan sinne, minne tie mielestäni menee. Mutta pian olen paikassa, jossa tie nousee kirjaimellisesti pystyyn. Tien molemmilla puolilla on jonkinlainen harjanne, ja niiden välissä tie painuu alemmas – tässäkin on sohjoa – kunnes se päättyy parimetriseen lähes pystyyn rinteeseen.

Käännyn takaisin. Olen varmasti hukannut tien jonnekin auraamattoman lumen alle. Kierrän tien vasemmalla puolella olevan harjanteen taakse. Ei tästä voi mennä, tässähän alkaa hiekkakuoppa. Ja siinä on vettä, ja sen päällä jäätä, ja sen päällä sohjoa, ja sen päällä lunta. Tutkin samalla tavoin tien oikealla puolella olevan harjanteen takamaastoa. Juuri sinne se mönkijä on mennyt, ja sielläkin on sohjoa arvaamattoman paksuinen kerros.

En ymmärrä. Tiedän ja muistan, että tie menee tästä. Olen kulkenut tästä monta kertaa. Mutta en vain löydä tietä. On kuin se olisi päätetty katkaista tästä kaivamalla pieni monttu ja kasaamalla varmemmaksi vakuudeksi se parimetrinen seinämä. Kiipeän sille ja totean, että ei tuonnekaan voi mennä. Joudun turvautumaan äärimmäiseen keinoon – ensimmäistä kertaa retkilläni koskaan: tarkistan sijaintini GPS:n avulla. Avaan Retkikartan mobiilisivun. Tutkin karttaa ja ilmakuvaa. Kumpikin kertoo saman: olen keskellä tietä, juuri siinä, missä pitäisikin olla. Paljon tästäkin nyt oli apua.

Nytpä olen pinteessä. Tien – jota ei ole – molemmin puolin on hiekkakuoppia, joiden kiertäminen tietäisi matkan huomattavaa pitenemistä, eikä se välttämättä edes onnistuisi: kummallakin puolella on nimittäin pelkkää suota. Siis märempiä paikkoja kuin tässä, mistä pitäisi mennä.

Ei tässä ole kuin yksi mahdollisuus. Minun on mentävä sitä mönkijäuraa pitkin – tai ainakin seurattava sitä. Sillä suunnalla on kahden hiekkakuopan välinen niemi, ja saattaa olla, että pääsisin jostain sieltä kiertämään tämän paikan. Laitan kielen keskelle suuta ja lähden yrittämään.

En voi mennä kovin paljoa sivussa mönkijäurasta. Siellä kun on vastassa hiekkakuopan reuna. Ja nämä ovat siis hiekkakuoppia, eivät sorakuoppia. Niiden reunat saattavat pettää herkästi. Pluf pluf kuuluu suksista, kun lykin eteenpäin lumen peittämässä sohjossa. Märin kerros tuntuu yltävän nilkkaan asti. Tuleepahan testattua Kuoma-kenkien vedenpitävyys. Onneksi se ei jätä toivomisen varaa.

Välillä pääsen kuivemmalle – siis sohjottomalle – maaperälle ja löydän kuin löydänkin kiertotien. Edessä on vielä toinen sohjo-osuus ennen kuin olen jälleen Takumaantiellä. Yritän tähyillä, miltä kiertämäni paikka tästä suunnasta katsottaessa näyttää, mutta lumisade on sakeaa enkä näe kauas. Otsalampun kirkkaammista tehoista ei ole iloa, kun näkyviin tulee vain enemmän lumisadetta. En lähde tutkimaan paikkoja tarkemmin, koska haluan jo päästä jatkamaan matkaani eteenpäin.

Olipahan paikka! Tämän voisi kyllä tulla kesällä tarkastamaan. Tuntuisi uskomattomalta, että tie olisi tuolla tavoin pantu poikki. Kun ei edes ollut mitään liikennemerkkejä osoittamassa, että läpiajomahdollisuus on poistunut. Mutta toisaalta eihän tätä tietä ole kokonaan edes aurattu, joten turhaanpa sinne niitä liikennemerkkejäkään laitettaisiin.

Aikaa tuossa tärvääntyi sen verran, että voisin kohta jo leiriytyä. Tie jatkuu tästä pitkin parinsadan metrin levyistä harjannetta, jonka molemmilla puolilla on suota. Mutta harjanteen päällä on kuivaa kangasmetsää, siis harvaa männikköä – vallan loistavaa telttailumaastoa siis. Tie kulkee ensin harjanteen pohjoisreunan lähellä ja siirtyy sitten etelämmäs. Siellä lähden tien pohjoispuolelle etsimään paikkaa leirilleni. Menen aivan lähelle harjanteen reunaa, jossa suo alkaa, ja löydän oikein hyvän leiripaikan.

Tunnustelen, mistä suunnasta heikko tuuli käy. Teltan pystyttäminen on nyt helppoa: kiiloja ei tarvitse paljonkaan upottaa nuoskalumeen. Tässä ne varmasti pysyvät tiukasti kiinni. Illan viimeinen teltan ulkopuolella suoritettava askare on lumivaraston kasaaminen eteiseen. Sitten viritän Whisperliten tulille ja kohta teltassa on lämmintä ja mukavaa.

Täytän vesipannun lumella ja ryhdyn sulatuspuuhiin. Kotoa mukaan otettua vettä on vielä termospulloissa runsaasti, mutta ei se kaksi litraa pitkäksi aikaa riitä. Tällaisella retkellä on juotava tarpeeksi. Aikuisen ihmisen normaali nesteen tarve on 2-3 litraa vuorokaudessa, mistä osa saadaan ruuan mukana. Raskas liikunta, kuten umpihankihiihto, saattaa nostaa nesteen tarpeen jopa kahteen litraan tunnissa. Nesteytys on ollut minulla usein puutteellista, enkä ole vielä koskaan onnistunut juomaan liikaa. Onneksi olen oppinut jo tunnistamaan nestehukan ensimmäiset merkit kehossani, ja ne huomatessani pystyn vielä tekemään asialle jotain. Myös suolaa tarvitaan, ja olenkin ottanut tavaksi lisätä vesipannuun lumen sulatuksen yhteydessä pienen määrän tavallista ruokasuolaa. Olen ymmärtänyt, että liiallinen suolattoman veden juonti voi pistää vatsan sekaisin.

Tavaroiden järjestäminen, kostuneiden vaatteiden kuivattelu, lumen sulattaminen, syöminen ja juominen vievät illan jäljellä olevat tunnit siinä määrin tehokkaasti, että en kaipaa mitään ylimääräistä ajanvietettä. Puhdetöinä kiinnitän teltan kattoon kaksi uutta kuivatusnarua. Nyt niitä on herrasväen puolella kolme ja lisäksi eteisessä yksi.

Olen ottanut mukaan vähän lukemista, mutta ainakaan tänään en jaksa lukea yhtään. Illan aikana kulkemani matka ei ole ollut pitkä – vain nelisen kilometriä – mutta se oli sitäkin työläämpi. Nyt minulla on kuitenkin teltta hyvässä paikassa, vatsa täynnä ja kaikki muutenkin hyvin. Ympäröivän metsän hiljaisuutta kuunnellen käyn nukkumaan.

Lauantaiaamuna sää vaikuttaa oikein mukavalta. On edelleen pilvistä ja lauhaa, mutta sade on lakannut. Lämpötila lienee asteen pari pakkasella, koska lumen pinta vaikuttaa hieman jäiseltä. Teltassa sisällä on kosteaa. Tuuli on tyyntynyt eikä ilmanvaihto ole juurikaan toiminut, vaikka räppänät ovat teltan molemmissa päissä reilusti auki. Teltan sisäpintaan ja tavaroiden päälle tiivistynyt kosteus kuivuu aamutoimien aikana.

Kesällä aamutoimet kestävät yleensä puolitoista tuntia, nyt menee vähän yli kaksi. Ennen teltan kasaan laittamista pystytän jalustan ja action-kameran. Tarkoitus on kuvata timelapse-video teltan purkamisesta, mutta en osaa arvioida oikeata kuvanottoväliä. Lopputuloksena on liian lyhyt kuvasarja, joten sitä ette saa nähtäväksenne. Sen sijaan kuvaan tänään erinäisiä otoksia umpihankihiihdosta sekä suolla että metsässä, ja niistä tulee aikanaan kooste tai muutama videosivulleni.

Eilisillan hankaluuksista huolimatta pääsin suunnilleen niin pitkälle kuin oli tarkoituskin. Olen vain noin puoli kilometriä pohjoisempana, mutta se ei haittaa mitään. Jatkan tästä suunnitelman mukaan kohti Alakyläntietä, ja sieltä etsin sopivan paikan suksia suolle. Ensin on Heinisuo, sitten Haravasuo, sen jälkeen Nurmeslehto, ja jos aikaa ja päivänvaloa riittää, olisi aikomus edetä Vakosuolle ja Ristinsuolle asti. Mutta sinne on pitkä matka – ainakin umpihankiolosuhteissa. Pääsisin helpommalla, jos menisin Nurmeslehdontien kautta, mutta se ei nyt sovi, sillä tämä on umpihankihiihtoretki.

Vähän ennen Alakyläntietä kohtaan kahden koiran kanssa ulkoilevan naisen. Sitten vastaan tulee moottoripyörä, jonka ajajalla on action-kamera kypäränsä päällä. Lumisella tiellä on varmaan kiva päristellä ja videolta voi sitten näyttää kavereille, kuinka kovaa uskalsi ajaa. Moista touhua voisi pitää aika turhana, mutta piponi on tänään löysällä enkä pahastu pärinästä.

Alakyläntielle saavuttuani kuljen sitä vähän matkaa kaupunkiin päin. Varsin pian löydän paikan, josta on hyvä lähteä retken varsinaiselle umpihankiosuudelle. Minulla on ennestään 240 senttiä pitkät ja 7 senttiä metsäsukset, mutta olen hankkinut toiset, lyhyemmät ja leveämmät sivakat. Päädyin ostamaan ne Korpivarusteesta, jossa myydään ”Polar Ski Jakt” -nimellä 160 senttiä pitkiä ja 10 senttiä leveitä suksia hintaan 79,90. Ostin niihin myös siteet valmiiksi asennettuina. Tälle paketille tuli toimituskuluineen hintaan noin 165 euroa. Eiväthän nämä yhtä umpihankiuskottavat ole kuin esimerkiksi OAC:t, mutta uskon niiden ajavan asiansa riittävän hyvin. Kantavuuden suhteen en usko olevan mitään väliä sillä, onko suksen koko 240×7, 160×10 vai 125×13. Pinta-alaltaan ne ovat suunnilleen samat, ja sehän se kantavuuden ratkaisee.

Pelin henki tulee selväksi hyvin pian. Täällä on paljon pehmeää lunta ja koska maasto on suurelta osin soistuvaa metsää, on alusta hyvin muhkurainen. Sukset toimivat juuri niin kuin pitää. Toki ne uppoavat tähän pehmeään lumeen 10-30 senttiä, ei tässä soseessa mikään kellu. Erityisesti pidän lyhyen suksen ketteryydestä.

Myös ahkio on uusi. Aiemmin hankkimani lasikuituahkio odottaa uusia jalaksia, mikä avasi hyvän tilaisuuden ahkioprojektille. EraPro:n valmistama ”Paris-pulkka” on edullinen hankkia, helppo varustella täysiveriseksi vaellusahkioksi, ja niitä olen nähnyt käytetyn retkikunta-ahkioina mm. Grönlannissa ja Etelämantereella. Ahkio, joka kelpaa sellaiseen käyttöön, kelpaa varmasti minullekin. Sitä paitsi Paris-pulkka on oranssi, joka on sinisen ohella lempivärejäni – ainakin, mitä retkivarusteisiin tulee. Lienette huomanneet.

Paris-pulkan mukana ei tule peitettä, kuormanaruja tai -hihnoja eikä vetoaisoja tai -narua. Nämä kaikki on mahdollista tehdä itse. Peitteen sijaan ompelen kassin, jonka pohjan mitoitan noudattamaan pulkan pohjan muotoja. Näin se on helppo tarvittaessa ottaa korjattavaksi tai siirtää toiseen ahkioon, jos tämä sattuisi menemään rikki. Paris-pulkka on kyllä kestävän maineessa, mutta voihan sekin kulua pohjasta puhki. Kuorman sidontaa varten kierrätän retkikärryn prototyypissä olleet hihnat, joiden kiinnityksen toteutan narulenkkien avulla. Lisäksi laitan ahkion keulaan ja perään narulenkit, joihin vetonaru kiinnittyy. Perässä oleva kiinnitys on sitä varten, että jos joskus vien ahkion jyrkkään alamäkeen, voin laittaa vetonarun taakse ja saatella pulkan sillä tavoin edelläni alas. Vetonarusta teen 3,5 metriä pitkän ja laitan sen molempiin päihin pistoolihakakiinnitykset. Näin se on nopeasti irrotettavissa ja kiinnitettävissä, ja narua voi käyttää joko yksinkerroin pitkänä tai kaksinkerroin lyhyenä. Pitkä on avomaastossa mukava, ja lyhyt taas tarpeellinen tiheässä metsässä, jossa ahkio pitää saada kulkemaan tarkasti tietyssä kohdassa.

Kaikki varusteet eivät ole ahkiossa. Osa – mm. termospullot, kylmävesipullo, taukoeväät ja -vaatteet – on pikkurinkassa, joka painaa täysien vesipullojen kanssa noin kahdeksan kiloa. Ahkion kokonaispaino on kolmenkymmenen kilon paikkeilla. Voi kysyä, mitä järkeä on kantaa rinkkaa, jos on ahkio. Tässä tapauksessa haluan kokeilla, miten painon siirtäminen ahkiosta vetäjän päälle vaikuttaa ahkion vetämiseen vaikeassa maastossa.

Ei siitä ainakaan haittaa ole. Suksissani on täyspitkät, 50 mm leveät nousukarvat, joten ne tuskin lipsuisivat, vaikka en kantaisi tuota kahdeksaa lisäpainokiloa. Nyt ne eivät ainakaan lipsu. Eivät pahimmissakaan paikoissa. En silti aio ottaa tätä pysyväksi käytännöksi. Kyllä ahkiota on mukavinta vetää niin, että selässä ei ole mitään ylimääräistä.

Metsäisen umpihangen jälkeen edessä on retken ensimmäinen avosuo. Olen käynyt tällä suolla pari kertaa kesällä, joten tiedän, että vaikka se on kartassa merkitty osittain vaikeakulkuiseksi, on se todellisuudessa varsin kuiva suo. Ei nyt ihan pikkukengillä kuljettava, mutta melkein. Nyt suolla on helppo hiihtää, sillä vaikka lumi tässäkin upottaa 10-20 senttiä, on se tasaista.

Heinisuo on kaksiosainen – avosoiden välissä on metsäisempi osuus. Päivänvalo on nyt kirkkaimmillaan, joten kuvaan muutaman otoksen videota. Alan taas nauttia tästä. Eilisestä en oikein osaa sanoa, pääsinkö tunnelmaan vai en. Reitin hukkaaminen oli mielenkiintoinen kokemus, mutta perjantai-iltana, työviikon jälkeen, en ole koskaan vielä parhaimmillani retkeilyä ajatellen. Ehkä pehmeämpi lasku retkiolosuhteisiin olisi ollut mukavampi, mutta toisaalta minä kyllä pidän haasteista. On hienoa, kun on vaikeaa, ja siitä selviää.

Tänään ei ole vaikeaa. On vain raskasta. Siis fyysisesti. Ja siitäkin pidän. Päivätyöni potilastietojärjestelmien parissa on henkisesti kuormittavaa, mutta fyysisesti köyhää – istun läppärin ääressä 7,5 tuntia päivässä, 5 päivää viikossa. Sellaisen staattisen työn vastapainoksi kaipaan ja tarvitsen tekemistä, jossa saan dynaamista fyysistä rasitusta. On hienoa ponnistella pehmeässä lumessa ja hakea reittiä läpipääsemättömältä näyttävän ryteikön läpi. Kaikkein hienointa on, kun ryhtyy tekemään jotain, mitä voi etukäteen ajateltuna pitää mahdottomana, ja sitten onnistuu siinä. Vähän niin kuin viimekeväinen Viidenkympin vappumarssi. Jotain sellaista aion yrittää myös ensi kesänä, mutta enpä kerro siitä sen enempää vielä.

Missäs minä olinkaan. Heinisuolla. Sen jälkeen reittini kaartaa hieman pohjoiseen, kohti Haravaselkä -nimistä hieman ympäristöään korkeammalla olevaa paikkaa, josta oletan löytäväni helppokulkuista mäntymetsää. Näin myös tapahtuu, mutta sitä ennen saan rypeä oikein kunnon tiheikössä. Etenemisvauhtini ei päätä huimaa. Hyvä jos puoli kilometriä tunnissa tulee keskinopeudeksi. Mutta vauhti ei ole olennaista, ei myöskään se, minne asti tänään pääsen. Olen perillä jo nyt, olen ollut perillä siitä saakka kun aloitin umpihankiosuuden. Tätä minä olen täältä hakemassa ja nyt, kun sen olen löytänyt, en muuta kaipaa. Paitsi ruokaa välillä, ja juotavaa sitäkin useammin. Tämä taitaa nyt olla sitä raskasta liikuntaa, jossa nesteen tarve voi nousta kahteen litraan tunnissa.

Matka jatkuu suunnitelman mukaisesti. Haravaselän jälkeen laskeudun taas avosuolle – tällä samalla Nurmeslehdonsuolla vietin vuosi sitten, ensimmäisellä #twonights-retkelläni, kaksi yötä. Nyt ei vielä ole leiriytymisen aika. Lumessa häämöttää ura, joka ei voi olla kuin ahkion vetämisestä syntynyt. Se on peittynyt lumeen melkein kokonaan, mutta on silti juuri erotettavissa. Parhaiten sen havaitsee siitä, että uran kohdalla lumi ei upota niin paljon kuin muualla.

Jatkan matkaa jälleen yhden tiheikön läpi kohti Kantoperää ja siellä menevää sähkölinjaa. Vaikka onkin vielä liian varhaista leiriytymiseen, on sitä jo syytä ruveta ajattelemaan. Aurinko paistaa jo melko alhaalta, eikä päivänvaloa enää ole pitkästi jäljellä. On selvää, että en pääse tänään Ristinsuolle asti, enkä kyllä Vakosuollekaan. Sähkölinjalle saakka menen, ja voisin jatkaa sitä pitkin vielä jonkin matkaa. Sen verran, kun nyt sattuu huvittamaan.

Näin teen. Suon ja sähkölinjan välinen alue on taas oikein mukavan näköistä kuivaa kangasmetsää, jossa hyviä telttailupaikkoja on vaikka kuinka. Valitsen pari ehdokasta ja päätän palata jommallekummalle sitten, kun olen käynyt jossain asti kääntymässä.

Sähkölinjaa pitkin menee polku, jolla odotan näkeväni moottorikelkan jälkiä. En näe sellaisia, vaan siitä on ajettu maastoautolla. Se ei kyllä mitenkään ole voinut ajaa Vakosuolle asti, sillä tässä välillä on muutama oja, joiden yli on vain moottorikelkan mentävät sillat. Jospa kävisin katsomassa, minne asti autolla on ajettu.

Maasto kohoaa Kantoperältä pohjoiseen mentäessä jonkin verran, kunnes saavutaan Murhasaari -nimiseen paikkaan. ”Saari” paikan nimessä kertoo, että meri on joskus lainehtinut täällä asti. Nimen alkuosan merkitystä en välitä sen tarkemmin pohtia. Auton jäljet jatkuvat Murhasaareen asti ja siinä se on kääntynyt takaisin. Tämä sopii minullekin kääntöpaikaksi. Tästä on juuri sopivasti matkaa toiseen katsomistani mahdollisista leiripaikoista. Päivänvalon hiipuessa palaan sinne pystyttämään retken toista leiriä.

Hiukan ennen perille pääsyä pilvistä pelmahtaa oikein kunnon lumikuuro. Niin sakea, etten otsalampun valossa näe montakaan metriä eteeni. Se ei haittaa suunnistusta, sillä palaan omia jälkiäni pitkin. Suunniteltu leiripaikka on helppo tunnistaa, sillä sitä ennen kuljen vanhan hiekkakuopan ympäri. Tunnustelen jälleen tuulen suunnan ja asettelen Erämaakaksion sen mukaiseen asentoon. Sitten tavarat sisälle ja paikalleen, keitin tulille ja iltaa viettämään.

Ilta sujuu tuttujen askareiden merkeissä. Tänään olen leiriytynyt sen verran aikaisemmin kuin eilen, että jaksan vähän lukeakin. Kymmenen kilometrin mittaiseksi muodostunut päivä, joka on ollut suurimmaksi osaksi umpihankihiihtoa, tuntuu lihaksissa mukavana, terveenä väsymyksenä. Ruoka ja juoma maistuvat. Eikä untakaan tarvitse pitkään odotella.

Sunnuntaiaamuna sade ropisee telttakankaaseen, mutta en pysty hahmottamaan, onko se vettä, räntää vai lunta. Asialla ei toki ole mitään väliä, koska sekaan on kuitenkin mentävä. Kun rupean laittamaan telttaa kasaan, saan tehdä lapiotöitä ihan tosissani. Illalla märkään lumeen kaivetut kiilat ovat tiukassa.

Olen sopinut noutajan kanssa hakupaikaksi Nurmeslehdontien alkupään, koska perjantai-illan kokemusten perusteella ei tee mieli yrittää takaisin Jääliin. Toki sinne menemällä saisin nähdä alkumatkan ongelmapaikan päivänvalossa ja ehkä löytäisin oikean kulkureitin. Niin kovasti asia ei kuitenkaan kiinnosta, että viitsisin lähteä taas sohjossa kahlaamaan.

Hiihtäminen on tänään kevyttä, koska saan kulkea suurimman osan matkasta itse tekemääni uraa pitkin. Eteneminen on myös nopeaa, sillä aikaa ei kulu käyttökelpoisen reitin hakemiseen edes pahimmissa ryteikköpaikoissa. Heinisuolla huomaan uralla ihmisen ja koiran jäljet. Hieman myöhemmin uran vieressä näkyy tuoreet lumikenkien jäljet. Yritän tähyillä, näkyisikö jälkien jättäjä, mutta hän on jo edennyt näkymättömiin. Poistun vanhalta uralta avosuon länsiosan itäreunassa lähteäkseni kaartamaan kohti Nurmeslehdontietä.

Tämä uusi ahkioni on kyllä todella hyväkulkuinen. Vaikka olen mennyt tällä retkellä monesta hankalasta paikasta ja tehnyt jyrkkiäkin käännöksiä, ahkio ei ole kaatunut kertaakaan. Myös naruveto on toiminut hyvin. Tällä reitillä ei niin isoja myötäleitä ole ollut, että ahkio olisi yrittänyt valua kantapäille.

Alan olla sillä kannalla, että ahkiota kannattaa vetää narulla aina silloin, kun ei ole mitään erityistä syytä käyttää aisavetoa. Tällaisia syitä olisivat ainakin edellä mainittu kantapäille valumisvaara ja myös kovapintaisessa sivurinteessä aisaveto on hyvä. Silloin aisat H:n muotoiseksi jäykäksi vetokehikoksi kytkettyinä vähentävät ahkion taipumusta lähteä valumaan rinnettä sivulle. Muutoin aisat kannattaa pitää ristissä, ja siihen vetomuotoon tarvitaan vielä jokin side aisojen risteyskohtaan. Tämän voi tehdä esimerkiksi sitomalla narun tuohon risteyskohtaan melko tiukalle. Ilman tällaista sidettä aisojen ristikkäisyys toimii vain toiseen suuntaan käännyttäessä. Toiseen suuntaan kaarrettaessa aisat pääsevät vapaasti liikkumaan toisiinsa nähden eikä ristikkäisyydellä tavoiteltavaa kaarreominaisuuksien paranemista tapahdu. YouTubesta löytyy video, jolla erilaisia vetoaisageometrioita on hyvin havainnollistettu.

Soitan noutajalle sovitun puolen tunnin varoituksen – sen verran arvelen minulla vielä menevän, että olen noutopaikassa ja tavarat puhdistettuna mukaan tarttuneesta lumesta. Matkaa ei ole jäljellä paljon – vain hieman yli kilometri – mutta aina täytyy varautua yllätyksiin.

Ja hyvä että varaudun. Yksi kohta tiestä on nimittäin reunasta reunaan ulottuvaa vesilammikkoa. Nurmeslehdontie on tehty niin, että se on monin paikoin vain kaivettu maastoon, eli maan pinta kohoaa tien kummallakin puolella heti tien reunasta alkaen. Jos tällainen paikka on vielä notkelmassa, niin ei tarvita kummoistakaan sadetta, että tie muuttuu valtavaksi lammikoksi.

Täytyy kiertää. Tielle saavuttuani olen ottanut sukset jalasta ja kiinnittänyt ne ahkion päälle. En viitsi enää siirtää niitä siitä uudelleen jalkaan, koska tässä kohtaa metsässä ei ole paljonkaan lunta. Lisäksi siellä menee juuri sopivasti moottorikelkan ura, jota on helppo kulkea. Lammikkopaikan jälkeen palaan takaisin tielle, kävelen loppumatkan sovitulle noutopaikalle, ja ehdin juuri sopivasti järjestää tavarat ennen noutajan saapumista.