Tänä vuonna tuntuu kuin kevättä ei tulisi ollenkaan. Toki aurinko päivällä lämmittää, mutta öisin on aina toistakymmentä astetta pakkasta, joten eivät ne lumet päivällä paljoa ehdi sulaa. Talviretkeilijälle tämä merkitsee loistavia aikoja, hiihtokeleille ei ole loppua näkyvissä. Minäkin olin jo asennoitunut niin, että talviretket on tältä keväältä tehty, mutta pääsenpä vielä (ainakin) yhdelle. Ja millaisessa säässä! Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, tuuli on vielä aamulla heikkoa tai suorastaan olematonta, ja hanki kantaa.
Edellisestä retkestäni on vain viikko. Tuolloin reittini kulki kahden niin hienon suon vieritse, että päätin lähteä joskus metsäsuksilla niitä tarkemmin tutkimaan. Se ”joskus” tuli nyt.
Koska mukana on 240 cm pitkät sukset, ei retken alkupisteeseen siirtyminen linja-autolla tunnu hyvältä ajatukselta. Niinpä pakkaan sukset auton kattotelineelle ja tavanomaisen retkivarustuksen rinkkaan. Tällä kertaa rinkasta tulee kevyt, vain 8-kiloinen. Aikaisemmilla talviretkillä painoa on ollut parikin kiloa enemmän. Ero selittyy vaatetuksella: tiedossa on nyt niin lämmin päivä, että ei ole tarpeen ottaa mukaan vaatetta matkan varrella lisättäväksi, vaan päin vastoin lähtiessä päällä olleita kerroksia pitää todennäköisesti kuoria pois.
Ajan Kiimingin Alakylässä, Hämeenjärven itäpuolella sijaitsevan Sillansuon reunalla olevaan lähtöpisteeseeni. Siellä on tien sivuun aurattu hyvä parkkipaikka – sama, jota hyödynsin edellisellä retkelläni lounaspaikkana. Sukset jalkaan, rinkka selkään ja menoksi.
Suuntaan aluksi kohti etelää kiertääkseni Hämeenjärven etelän puolelta. Reitilläni on heti alussa yksi pienellä kysymysmerkillä varustettu paikka – Kummunlammen ja Hämeenjärven välisellä luonnonsuojelualueella on kartan mukaan oja, ja näistähän ei koskaan tiedä, ovatko ne helposti ylitettävissä vai eivät. Tämä oja on mitä suurimmassa määrin ylitettävissä, en edes huomaa sitä lumen alta.
Hämeenjärven eteläpuoliset suoalueet on kartalla merkitty vaikeakulkuisen suon symbolilla, ja ilmakuvaa katsomalla on helppo nähdä, miksi – ei puhettakaan, että tuollaisessa lillingissä voisi kesällä kulkea. Talvella tällaiset alueet ovat mitä helpointa maastoa: on tasaista, ei ole puita, jotka pitäisi kiertää, ja jotka varjostaisivat aurinkoa. Tunnelma on kuin meren jäällä – vain jäällä niin usein puhaltava jäinen viima puuttuu. En pane tätä puutetta ollenkaan pahakseni.
Suon jälkeen seuraa kaistale metsää, tien ylitys ja sitten olenkin pellon nurkassa. Hiihdän pellon halki sen koillisnurkkaan, ja täällä kohtaan retken ainoan ylipääsemättömän esteen: oja pellon reunassa on leveä (vähän yli metri) ja syvä (ainakin puolitoista metriä), eikä se ole lumen täyttämä. Suksilla siitä on aivan turha edes yrittää yli, eikä tällä kelillä kannata yrittää hyppäämistä ilman suksia. Kartasta näkyy, että pelto jatkuu vielä vähän koilliseen tästä kohdasta, mutta se nurkka on aidattu, eikä liene tarkoitus, että sen kautta kuljettaisiin. No, minä kuljen, koska en muualtakaan pääse. Toivon, että talon isäntä ei ole haulikon kanssa vastassa.
Ei näy isäntää, eikä edes koira hauku. Saan jatkaa matkaani rauhassa kohti pohjoista. Vajaan kilometrin verran kuljen tien vartta, kunnes lähden seuraamaan luoteeseen kaartavaa polkua kohti Vakosuota. Tavoitteeni on kulkea Vakosuon ylittävän sähkölinjan ja Lintumaansuontien risteykseen, jossa tarkoitukseni on pysähtyä lounaalle. Aukealla suolla on nautinnollista hiihtää, vaikka pohjoisen puolelta puhaltava tuuli välillä vähän kylmältä tuntuukin. Toisaalta se jäähdyttää sopivasti – aivan tyvenessä voisi tällä auringonpaisteella olla jo liiankin lämmin. Seuraavalla retkellä täytyy jo yrittää pukeutua keväisemmin.
Olen ostanut tälle retkelle evääksi kylmäsavustettua poronlihaa. Nautin lounaaksi nuudelikeiton, jonka sekaan olen vuollut kohtalaisen määrän tätä pohjoisen herkkua. Lounaan päälle vielä iso kuppi kahvia ja muutama kanelipulla (niitä Gifflar-pullia, joita minulla on joka retkellä mukana); näillä jaksaa taas. Jatkan matkaa kohti retken lopullista päämäärää – Ristinsuolla olevaa pientä saarta.
Tuo saari on pieni, kapean avovesikaistaleen ympäröimä keidas keskellä isoa suota. Puusto ympärillä on lähes pelkästään havupuita, mutta saarella kasvaa enimmäkseen lehtipuita. Kansalaisen karttapaikan ilmakuvassa se erottuu juuri noiden lehtipuiden ansiosta ympäristöstään selvästi vaaleamman vihreänä. Saarella on tukeva puurakenteinen lava, oletettavasti hirvimiesten ampumapaikaksi rakentama, jolle kiipeän. Kolmen metrin korkeudesta voi kuvitella näkevänsä kauaskin, tosin saarella kasvavat puut ovat jo niin isoja, että ne peittävät ison osan näköalasta. Toisaalta ne myös tarjoavat kesällä hyvän näkösuojan.
Saaren valloituksen jälkeen käyn vielä pikkuisen edempänä katselemassa maisemia avoimella suolla, ja sitten lähden takaisin autolle. Matkanteko on nyt kevyttä, onhan minulla lähes koko matkalle valmis latu. Ainoastaan sen yhden pellon kohdalla poikkean tulomatkan reitistä, en halua enää toista kertaa tänään mennä toisten pihamaiden läpi.
En tällä kertaa sisällytä tähän retkikertomukseen paljoa kuvia, koska tarjolla on jälleen video.
Yksi kuva kuitenkin tähän loppuun: tältä se Ristinsuon saari näyttää:
