Näin huhtikuun lopulla, kun lumet ovat juuri sulaneet, ei kannata lähteä retkelle metsään, koska joka paikka on aivan täynnä vettä. Liikkeelle tekee kuitenkin mieli lähteä, joten ratkaisu on cityretki. Onhan näitä tehty ennenkin: Cityretki Citymarketiin, Iltakävely Aurajoen maisemissa, Kävely Seurasaarenselän ympäri ja tietysti se ensimmäiseni – Kävelyretki Keskuspuistossa.
Mikä olisi sopiva kohde. Sellaista ei välttämättä kannata lähteä etsimään kovin eksoottiset asiat mielessä; ratkaisu voi löytyä ihan arkisista asioista, kuten ruokakaupassa käynnistä. Sillä periaatteellahan tein tuon cityretkeni Citymarketiin. Jospa kävisi tällä kertaa kaupassa vähän kauempana – kauppakeskus Zeppelin Kempeleessä voisi olla sopivan matkan päässä. Lisäksi sen vieressä on Biltema, josta tarvitsen yhden asian. Sinne siis. Kartalta mitaten matkaksi hieman mutkittelevaa reittiä tulisi noin 20 kilometriä suuntaansa, mikä on kokonaisuutena aivan liikaa, mutta jos sallin itselleni bussikyydin osaksi paluumatkaa, tulee tästä aivan mainio reitti. Samalla saan tehtyä jaloilleni hyvän kestotestin: miten ne kestävät pitkän kävelyn asfaltilla. Olenhan tehnyt talviretkeni yksinomaan pehmeillä alustoilla, ja suunnitelmissani on myös sellaisia retkiä, joista suurin osa tapahtuisi enemmän tai vähemmän kovaa tienpintaa myöten.
Cityretkessä on se hyvä puoli, että kantamus on kevyt. Koska matkan varrelta löytyy useita niin kahvitaukoihin kuin raskaampaankin ateriointiin sopivia paikkoja, en tarvitse muuta evästä kuin vesipullon. Lisäksi reppuun menee lompakko ja muutama laastari siltä varalta, että jalkoihin rupeaa kehittymään rakkoja matkan aikana. En kyllä kovasti usko, että niitä tulisi, koska olen kävellyt näillä kengilläni jo pitkästi toistatuhatta kilometriä, ja ne ovat muokkautuneet jalkoihini oikein hyvin. Aurinkolasit laitan päähän, kameran ja kännykän taskuun – edes karttaa en tarvitse – ja sitten vain ulkoiluvaatteet päälle ja menoksi.
Lähden matkaan Tuiran kaupunginosasta – tarkkaa kotini sijaintia en edelleenkään näe hyväksi paljastaa täällä, mutta riittänee todeta, ettei se kovin monen kilometrin päässä tuosta ole. Kävelen kevyen liikenteen siltoja Raatin ja Pikisaaren kautta Torinrantaan ja Heinäpään länsipuolitse Nuottasaareen. Viimeksi mainitut alueet ovat periaatteessa ihan mukavan näköistä seutua, mutta läheisen tehtaan hajut leviävät käytännöllisesti katsoen aina tälle alueelle, joten en minä kyllä tuolla haluaisi asua.
Suorin reitti kulkisi Limingantullin läpi Äimärautiolle, mutta minä haluan käydä Oritkarin rannassa katsomassa, miltä merellä näyttää. Yksi alue rannassa on rajattu uhanalaisten lintujen pesimäalueeksi, ja tuolla alueella on liikkuminen kielletty. Pysähdyn autojen täyttämälle parkkipaikalle ihmettelemään pilkkijöitä, joita on kovin hauraan näköisellä jäällä paljon. Kuulen yhden jäältä jo palaavan pilkkimiehen kertovan paikalle vasta tulleelle kaverilleen, että jäätä on vielä lähes metri. Kai se sitten on tarpeeksi kantavaa. Kalansaaliistakin puhuvat, mutta en saa selvää, onko sitä tullut vai ei.
Talvella Äimärautiolta menee myös hiihtolatu Oulunsaloon, Vihiluotoon, ja jäljistä päätellen tässä on ollut myös reitti isommille kulkuneuvoille – moottorikelkoille, mönkijöille, kenties autoillekin?
Tässä vaiheessa kevättä, kun lumet ovat sulaneet, mutta maastoa ei vielä ole siivottu, voi löytää kaikenlaista tavaraa. Enimmäkseen nuo löydöt Oritkarin rannoilla ovat erilaisia Mäkkäriroskia, mutta sataman tavaraliikenteen kyydistä on myös pudonnut jännittäviä esineitä.
Tästä normaali kulkureitti menisi raviradan pohjoispuolitse, mutta olen etukäteen katsonut kartasta, että raviradan voi ohittaa myös meren puolelta. Siellä menee pieni polku, jota uskon pääseväni kulkemaan niin, että en ole ratsastajien ja hevosajoneuvojen tiellä. Löydän polun, ja onnistun kulkemaan raviradan ja sitä reunustavien hevostallien lounaispuolelta häiritsemättä ketään. Polun varressa oleva oja on ollut talven alussa paljon täydempi kuin nyt. Tällaisista havainnoista voi oppia tulevia talviretkiä ajatellen sen, että vaikka oja talviasussaan näyttäisi matalalta, voi se jään alla olla hyvinkin syvä.
Sitten kuljen Äimäraution ryhmäpuutarhan läpi. Hämmennyn oivaltaessani, että en ole koskaan käynyt täällä, vaikka olen asunut Oulussa tai Oulun seudulla koko pienen ikäni, jota on kertynyt sentään jo 49 vuotta ja pikkuisen päälle. Puutarhan alue on kuin pientaloalue 1:4 mittakaavassa – talot ovat pieniä ja kadut kapeita, eikä niillä ole autoja, mutta muuten kaikki näyttää aivan samalta kuin missä tahansa kaupungin laitamille nousseessa omakotitalovoittoisessa lähiössä. Kerrassaan viehättävää – ja kuinka hienoa täällä mahtaakaan olla kesällä? On tultava katsomaan.
Jatkan matkaani kohti Kempelettä. Askelmittarini kertoo menomatkan olevan suunnilleen puolessa, joten päätän pysähtyä Tokmanniin lounaalle. Siellä on nimittäin varsin hyviä pizzoja tarjoileva ruokapaikka nimeltään La Festa 2 – kakkonen erottaa tämän Oulun keskustassa olevasta ensimmäisestä La Festa -ravintolasta. 9,50 euron hintaiseen noutopöytään sisältyy pizzapalojen lisäksi mm. kebabia, possupaistia, riisiä, pastaa, perunamuusia sekä salaattipöytä, ruokajuomat ja kahvi, joten cityretkeilijäkin saa siitä vatsansa hyvin täyteen.
Vielä muutama vuosikymmen sitten nämä rantaseudut olivat viljelysmaata. Pellot on sittemmin pantu pakettiin ja jätetty rauhassa metsittymään.
Noin viisi kilometriä myöhemmin on seuraavan tauon aika – Kempeleen Shellillä nautin berliininmunkin ja kahvin sekä luen päivän lehden. Kokemuksesta tiedän, että vaikka jalat kulkisivatkin vielä tässä kohdassa hyvin, on viisasta välttää liian pitkiä kävelyjaksoja, ja tällainen noin viisi kilometriä on tässä kohdassa sopiva taukojen väli. Shelliltä on nimittäin melko tarkkaan samat viisi kilometriä seuraavaan pysähdyspaikkaani Biltemaan. Reittini sinne kulkee Kempeleen rautatieaseman ohitse. Tuolla asemalla ei ole varsinaista toimintaa ollut enää pitkään aikaan, mutta junien kohtaamisia siellä tapahtuu edelleen runsaasti, sillä tämä on etelästä tultaessa viimeinen mahdollinen kohtauspaikka ennen Oulun asemaa. Shellin vieressä sijaitsee Oulun seudun tietääkseni halvin majoitusliike, Kempeleen Moottorimaja.
Kävelen Kempeleen paloaseman ohitse kohti moottoritietä, jonka alitettuani joudun vielä kiertämään pellon, joka on niin märkä, että sen läpi oikaisemista ei kannata edes harkita, ja sitten olen perillä Biltemassa. Tai siis en minä missään perillä vielä ole, vaan ensimmäisessä ostospaikassani – vielä jatkan matkaani kauppakeskus Zeppeliniin, jossa teen enimmät ostokset. En erityisemmin pidä näistä kauppakeskuksista, enkä varsinkaan Zeppelinistä tänään, kun keskuksen isolla aukiolla on jotain ohjelmaa, mikä tarkoittaa suurella voimakkuudella soivaa nuorisomusiikkia ja kirkuvia pikkutyttöjä. Saan kuitenkin ostokseni suhteellisen nopeasti tehtyä, mitä nyt AAA-kokoisten akkujen etsimiseen meni pieni tovi, ja sitten pakenen lähimmästä ovesta ulkoilmaan ja käyn paluumatkalle.
Paluumatkani alkaa vähän eri reittiä – alitan moottoritien hiukan etelämpää ja kävelen Työväentalon ohitse. Talo on sen näköinen, että siellä saattaa vielä olla toimintaakin, toisin kuin Kellon työväentalossa, josta aika ja aate on jo ajanut ohi (ks. kävelyretki Kellosta Keiskaan).
Täältä sitten kaarran kohti pohjoista ja yhytän tulomatkan reittini paloaseman kohdalla. Käyn rautatieasemalla katsomassa, miltä radalla näyttää. On kovin hiljaista, mikä tänään selittyy Oulun ja Kokkolan välillä tehtävillä ratatöillä – tänään on kaikki tuolla välillä kulkevat päiväjunat peruttu.
Sieltä palailen sitten aivan samaa reittiä aina Äimäraution kohdalle asti, jossa vasen polveni ilmoittaa, että kävelyä on ollut jo tarpeeksi. Suon polvelleni lepotauon nousemalla Karhunkedontien pysäkillä linjan 19 bussiin, jolla pääsisin aina Tuiraan saakka, mutta en ole kuitenkaan vielä saanut tarpeekseni kävelystä. Katson lepotauoksi riittävän, että ookaan onnikalla Pokkitörmän pysäkille ja kävelen siitä loput pari kilometriä kotiin.
Bussiosuuden jälkeen vasen polvi saa valituskuoroon toiseksi jäseneksi oikean jalkaterän, mutta ei sitä kitinää kestä kuin muutaman kymmenen metrin matkan. Tämän olen itse asiassa huomannut aikaisemminkin: kun matkaa on takana riittävästi, on täydellinen liikkeen pysähtyminen usein pahasta. Parempi olisi pitää tauotkin niin, että pysyisi niiden aikana kevyessä liikkeessä. Silloin voisi taukojen jälkeen jatkaa matkaa ihan normaalisti, eikä tarvitsisi ensin varovaisella hipsuttelulla virittää hyvään jumiutumisen alkuun päässeitä jalkoja liikkeelle. Ja venyttelyt pitäisi tietysti aina muistaa niin ennen retkeä, tauoilla kuin retken jälkeenkin.
Tämä käveleminen on paitsi yksittäisten retkien tekemistä, myös kunnon kohottamista ja rajojen hakemista tulevia, pitempiä koitoksia varten. On parempi, että en vielä kerro, mitä kaikkea suunnitelmissani on – eihän sitä koskaan tiedä, mihin elämä kuljettaa ja pystynkö noita suunnitelmiani koskaan toteuttamaan. Suunnitteleminen on kuitenkin kivaa, ja aivan yhtä kivaa on huomata, että vaikka fyysinen kuntoni pääsi aikuisiällä pahasti rapistumaan, olen saanut sen jälleen nousemaan tasolle, joka mahdollistaa tällaisetkin retket. Ja jos minä, niin kyllä muutkin. Ei tämä niin vaikeaa ole. Täytyy vain aloittaa. Loppu tapahtuu ajan kanssa. Tehkää perässä!